Millainen on ns. normaali suhde omaan äitiinsä? Tiedän että itselläni se on kaikkea muuta kuin normaali.
Onko kaikkien äidit sellaisia kuin kirjoissa tai elokuvissa? Pullaaleipovia, lempeitä, empaattisia,
perheestään huolehtivia, suurisydämisiä naisia?
Miksi minulla ei?
Minun äitini on mieleltään pahasti sairas. Asioihin sotkeentuva, aina vaikeuksissa, ihmisuhteet sotkeva, marttyyriksi heittäytyvä, aina omasta mielestään vain syytön ja uhri, ei näe omien valintojensa seurauksia, aina veloissa, ei osaa hoitaa raha-asioitaan, manipuloiva, pelottava, uhkaileva, syyllistävä, ahdistava ja hyvin vaikea ihminen.
Aina sanotaan ettei omia vanhempiaan voi valita. Näinhän se kai menee. Ja tiedetään, kukaan ei ole täydellinen, mutta ei tämä sitäkään ole.
Sanotaan että jotkut pelkäävät mennä mielenterveysongelmaisen ihmisen lähelle ettei vain "mitään tartu". Niin hassua kuin se onkin. Mutta onko se todella? Ikävä tosiasia on, että oma äitini on sairastuttanut minut. Ikään kuin hän olisi todella "tartuttanut" omat sairautensa minulle.
Toki onhan perinnöllisyystekijöillä oma osuutensa, mutta eivät nekään kaikkea selitä. Nyt hän on tartuttamssa myös pikkusiskoni sairauteensa. Hän on selkeästi masentunut myös. Onneksi hän käy terapiassa.
Oma äitisuhteeni on niin monimutkainen sotku, että tuntuu ettei sitä saa edes sanoiksi ja tai kirjaimiksi ruudulle. Minä aina kiltti ja rauhallinen, hiljainen, oman paikkani tietävä, uhmaan tätä nykyä omaa äitiäni minkä väsyneiltä voimiltani kykenen. En! En halua hänen sekoiluihinsa ja touhuihinsa mukaan! Miksei hän voi sitä tajuta?!
Miksei hän itse näe millainen on ja miten elää ja miten vaikuttaa meihin muihin, erityisesti lapsiinsa?
Meidän tulisi jatkaa jo eteenpäin, rakentaa omaa elämäämme, mutta miten se onnistuu, kun emme saa tehdä sitä?
Yritän pitää välimatkaa häneen, koska tiedän hänen hiljalleen tukahduttavan minut ja saavan minusta otteen niin salaa, etten lopulta itse sitä edes huomaa, olen jo kertaalleen pyristellyt siitä irti, enkä ole selvinnyt vielä siitäkään.
Onko väärin, että että tunnen välillä suunnatonta häpeää ja vihaa ihmistä kohtaan, joka on kuitenkin minut tähän maailmaan saattanut? Ihmiset ovat ennen usein kehuneet miten hyvin äitini on meidät kasvattanut. En toki voi tätä kieltää, mutta nykyisin tähän on lisättävä, että hän se on myös oman kasvatustyönsä jäljet tuhonnut ja tuhoaa kaiken aikaa.
Miksen sitten puhu hänelle tunteistani. Miten puhua ihmiselle, joka ajatuksiani ja tuntemuksiani ei voi ymmärtää, koska ei ole tehnyt mitään väärää, vain hänelle on tehty väärin. Olemme kai kiittämättömiä lapsia, kääntäneet hänelle selkämme, isämme aivopesemiä. Vaikka ensimmäistä kertaa vuosiin on oppinut viimein kyseenalaistamaan asioita, joita äidin kanssa asuessa ei olisi edes tullut mieleen. On oppinut hiljalleen ajattelemaan, mitä minä itse haluan ja tunnen. Meillä lapsillakin on omat aivot, jotka ensi kertaa saavat ajatella itsenäisesti, joskaan eivät meinaa siinä onnistua, koska eivät ole sitä koskaan oppineet. Olemme saaneet etäisyyttä ja näemme selkeämmin, mutta ei se on vain aivopesua.
Miksi minulla on olo, kuin minulla ei olisi lainkaan äitiä, vaikka sellainen onkin. Se ihminen, jonka pitäisi olla äitini, ei vain tunnu enää siltä. Ei se ihminen, ei se voi olla. Ei äitien kuulu olla sellaisia. Äitejään kuulu vain rakastaa, ovathan he sentään äitejämme.
Kai minäkin rakastan tavallani, mutta silti se ei sulje pois niitä lukuisia muita rajuja tuntemuksia, joita tunnen.
"Katsokaa tuo on minun äitini ja minä häpeän häntä... ja samalla vihaan itseäni... "
"Sun veresi virtaa mun suonissani,
Sun äänesi kuuluu mun puheessani,
Taivuin samaan suuntaan mihin olit taipunut,
Vaivuin samaan huumaan mihin olit vaipunut... "
Onko kaikkien äidit sellaisia kuin kirjoissa tai elokuvissa? Pullaaleipovia, lempeitä, empaattisia,
perheestään huolehtivia, suurisydämisiä naisia?
Miksi minulla ei?
Minun äitini on mieleltään pahasti sairas. Asioihin sotkeentuva, aina vaikeuksissa, ihmisuhteet sotkeva, marttyyriksi heittäytyvä, aina omasta mielestään vain syytön ja uhri, ei näe omien valintojensa seurauksia, aina veloissa, ei osaa hoitaa raha-asioitaan, manipuloiva, pelottava, uhkaileva, syyllistävä, ahdistava ja hyvin vaikea ihminen.
Aina sanotaan ettei omia vanhempiaan voi valita. Näinhän se kai menee. Ja tiedetään, kukaan ei ole täydellinen, mutta ei tämä sitäkään ole.
Sanotaan että jotkut pelkäävät mennä mielenterveysongelmaisen ihmisen lähelle ettei vain "mitään tartu". Niin hassua kuin se onkin. Mutta onko se todella? Ikävä tosiasia on, että oma äitini on sairastuttanut minut. Ikään kuin hän olisi todella "tartuttanut" omat sairautensa minulle.
Toki onhan perinnöllisyystekijöillä oma osuutensa, mutta eivät nekään kaikkea selitä. Nyt hän on tartuttamssa myös pikkusiskoni sairauteensa. Hän on selkeästi masentunut myös. Onneksi hän käy terapiassa.
Oma äitisuhteeni on niin monimutkainen sotku, että tuntuu ettei sitä saa edes sanoiksi ja tai kirjaimiksi ruudulle. Minä aina kiltti ja rauhallinen, hiljainen, oman paikkani tietävä, uhmaan tätä nykyä omaa äitiäni minkä väsyneiltä voimiltani kykenen. En! En halua hänen sekoiluihinsa ja touhuihinsa mukaan! Miksei hän voi sitä tajuta?!
Miksei hän itse näe millainen on ja miten elää ja miten vaikuttaa meihin muihin, erityisesti lapsiinsa?
Meidän tulisi jatkaa jo eteenpäin, rakentaa omaa elämäämme, mutta miten se onnistuu, kun emme saa tehdä sitä?
Yritän pitää välimatkaa häneen, koska tiedän hänen hiljalleen tukahduttavan minut ja saavan minusta otteen niin salaa, etten lopulta itse sitä edes huomaa, olen jo kertaalleen pyristellyt siitä irti, enkä ole selvinnyt vielä siitäkään.
Onko väärin, että että tunnen välillä suunnatonta häpeää ja vihaa ihmistä kohtaan, joka on kuitenkin minut tähän maailmaan saattanut? Ihmiset ovat ennen usein kehuneet miten hyvin äitini on meidät kasvattanut. En toki voi tätä kieltää, mutta nykyisin tähän on lisättävä, että hän se on myös oman kasvatustyönsä jäljet tuhonnut ja tuhoaa kaiken aikaa.
Miksen sitten puhu hänelle tunteistani. Miten puhua ihmiselle, joka ajatuksiani ja tuntemuksiani ei voi ymmärtää, koska ei ole tehnyt mitään väärää, vain hänelle on tehty väärin. Olemme kai kiittämättömiä lapsia, kääntäneet hänelle selkämme, isämme aivopesemiä. Vaikka ensimmäistä kertaa vuosiin on oppinut viimein kyseenalaistamaan asioita, joita äidin kanssa asuessa ei olisi edes tullut mieleen. On oppinut hiljalleen ajattelemaan, mitä minä itse haluan ja tunnen. Meillä lapsillakin on omat aivot, jotka ensi kertaa saavat ajatella itsenäisesti, joskaan eivät meinaa siinä onnistua, koska eivät ole sitä koskaan oppineet. Olemme saaneet etäisyyttä ja näemme selkeämmin, mutta ei se on vain aivopesua.
Miksi minulla on olo, kuin minulla ei olisi lainkaan äitiä, vaikka sellainen onkin. Se ihminen, jonka pitäisi olla äitini, ei vain tunnu enää siltä. Ei se ihminen, ei se voi olla. Ei äitien kuulu olla sellaisia. Äitejään kuulu vain rakastaa, ovathan he sentään äitejämme.
Kai minäkin rakastan tavallani, mutta silti se ei sulje pois niitä lukuisia muita rajuja tuntemuksia, joita tunnen.
"Katsokaa tuo on minun äitini ja minä häpeän häntä... ja samalla vihaan itseäni... "
"Sun veresi virtaa mun suonissani,
Sun äänesi kuuluu mun puheessani,
Taivuin samaan suuntaan mihin olit taipunut,
Vaivuin samaan huumaan mihin olit vaipunut... "
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sinulla on vain yksi elämä. Irrottaudu tyystin ja rakenna oma elämä itsellesi. Joskus täydellinen välien katkaisu (väliaikaisesti) on nuorelle parempi kun roikkuminen tyhjässä.
Älä missään nimessä syyllistä itseäsi äitisi ongelmiin. Vaikutta siltä että olet aika pahasti hänen ”verkossaan.” Sinä olet sinä ja sillä selvä. Joskus ihmisen on vaan pakko olla itsekäskin. Rakasta itseäsi juuri sellaisena kun olet. Älä ole kuitenkaan itserakas. Sinun pitää nyt koota oman elämän palapelin palat kokonaiseksi kuvaksi. Tiukka linja saattaa herättää äitisikin tajuamaan oman tilansa. Sinullakin on oikeuksia. jos et niitä vapaaehtoisesti saa niin OTA NE.
Jos tämä tuntuu pahalta niin käy juttelemassa jonkin asiantuntijan kanssa. ONNEA MATKAAN!!!!
Oletko koskaan pystynyt juttelemaan äitisi kanssa millainen lapsuus hänellä itsellään oli ? Eli millaiset eväät hän sai kodistaan lähtiessään rakentamaan omaa kotia ja synnyttäessään teidät. Ei ole todellakaan sinun vika jos äitisi ei hallitse elämäänsä, et sinä häntä kasvattanut ja kun tulee ikää voit toki yrittää viisastuttaa häntä mutta jos äitisi on kovin katkera ja muita syyttävä ja siten muiden mieltä hallitseva, voi olla turhaa mutta ainakin olet yrittänyt. On vain itsellesi helpompaa suhtautua äitiisi jos saat selville mistä käytöksensä johtuu ettet turhaan alitajuisesti itseäsi siitä syyllistä !!! Oman etusikin nimissä ja aikanaan omaa perhettä luodessa pyri pois sellaisesta joka on tuhota uskosi omiin kykyihisi saati itsekunnioituksesi. Älä anna äitisi heikon tilan siirtyä omaan elämääsi vaan taistele vaikka minkälaisin keinoin säilyttääksesi mielenrauhan. Ehkä sinun on sanottava suoraan äidillesi että " en tiedä mikä sinulla on koska et kerro, mutta minä kärsin liian paljon huonosta voinnistasi jolle ei löydy ratkaisua ja siksi minun on nyt ajateltava omaa vointiani sillä minulla on elämä edessäni ja pyrin elämään sen mahdollisimman terveesti ja rakkaudella jonka pelkään katoavan jos voin liian kauan liian pahoin". Sinä itse tiedät mitä sanot tai jätät sanomatta, nämä ovat vain lohdun sanoja ja kaikki siksi, että ymmärtäisit olla vahva itse. Toivottavasti löydät oikean ratkaisun.
Tiedän toki äitini taustat ja sukulaiset liiankin hyvin, olenhan ollut äitini olkapää, tuki ja turva, pystyssä pitäjä n. 10-vuotiaasta saakka. Minä pikkuaikuinen, kuuntelin, opin puhumaan viisaita sanoja, kantamaan ikäisekseni paljon vastuuta ja asioita joista vain aikuiset puhuivat. Neuvoin ja ymmärsin. Minä olin "ainut joka saattoi ymmärtää ja kuunnella" (äitini sanoja lainaten). Se oli ihan normaalia elämää, niin luulin.
Äitini taustasta; alkoholistiperheen kuudesta lapsesta nuorin. Mummoni hoiti käytännössä koko perheen. Väkivaltaa, tappeluita, alkoholia, sisarusten alentavaa ja liiankin paapovaa suhtautumista äitiini. Puolet sisaruksista kärsii tiettävästi alkoholi- ja mielenterveysongelmista, loput salaavat kaiken ja viettävät kulissin omaista elämää. Niin onhan siellä paljon kaikenlaista, en sitä kiellä, mutta oikeuttaako se pilaamaan omien lastensa elämän, vaikka sen ymmärränkin?
Rakastan itse lapsia todella paljon, mutta olen alkanut pelätä perheen perustamista. Pelkään siirtäväni kaiken heihin, tekeväni tahtomattani samat virheet, pilaavani heidän elämänsä, jatkavani tätä tuhoisaa sukupolvien ketjua. Täytyykö minun vain katkaista se, etten pilaisi tulevien lasteni elämää ja olla hankkimatta lapsia. Minä, joka olen haaveillut omasta perheestä ja lapsista, enkö ansaitsekaan sitä...
Äitini diagnoosit paperilla mm. (masennus), kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö, paniikkihäiriö, läheisriippuvuus... nykyisin ei lääkitystä, eikä minkäänlaista hoitokontaktia, koska hänhän on terve!
Tätäkö tämä on loppuelämän?
Te, jotka kehoititte minua pyristelemään irti, sananne lohduttivat kovasti. Mutta miten sen teen käytännössä? Miten te olette toimineet?
sä ystäväin,niin monta meitä on täällä näin!Kyllä joskus(tai useinkin)tuntuu,että nyt riitti-ei yhtään juorua,manipulointia,syyllistämistä,EI MITÄÄN ENÄÄ-MULLE RIITTÄÄ NYT.Viha saa vallan ja tuntuu,että huominen ei tule mulle koskaan.Revi itsesi irti siitä,kun vielä voit-minä olen kohta 50;n,ja äitini kahlitsee minua yhä tiukemmin-pakene,kun vielä voit!Onnea matkaan!
Minä olen kärsinyt äitini taidosta käyttää henkistä väkivaltaa ja nähdä vain oma napansa. Kärsin jo lapsena, mutta vielä enemmässä määrin nyt aikuisena, kun tajuan kaikki jutut, joita en tajunnut silloin. Moni asia, jota luulin normaaliksi, onkin osoittautunut, ettei niin olisi kuulunut olla.
Ei ollut oikein "hyljätä" lapsiaan kaikiksi kesiksi ja muiksi lomiksi mummolaan. Ei ollut oikein lahjoa lapsia älyttömillä karkkikasoilla, kun mamma vähän unohtui kapakkaan ja ryyppäsi ruokarahat. Ei ollut oikein valehdella kouluun lapsen sairastuneen, koska lapsen kouluun meno olisi hankaloittanut äidin omia suunnitelmia. Ei ollut oikein moni muukaan asia...
Äitini odotti kovasti esikoislapseni syntymää. Sen jälkeen kun lapsi syntyi, häntä ei voinut vähempää kiinnostaa, ja olisin tarvinnut tukea enemmän kuin koskaan. Tukea olisin tavinnut myös saadessani keskenmenon, mutta äidilläni ei ollut rahaa tulla luokseni (asui noin sadan kilometrin päässä minusta). Sen sijaan hänellä oli rahaa lähteä ryyppäämään siskoni kanssa. Siskoni onkin toinen ongelma. Haluaisin läheiset välit häneen, mutta häntä ei kiinnosta. Mieluummin hän lyöttäytyy äitini seuraan, ja usein he keksivät yhdessä syyn haukkua minua mitä ihmeellisimmistä asioista.
Äitini on pitkäaikaistyötön ja velkainen. Olimme aina köyhiä, eikä köyhyyttä helpottanut se, että äitini priorisoi usein kaljan ja tupakan kaiken muun edelle. Inhoan lenkkimakkaraa ja halpoja ruisleipiä. Niitä meillä oli kaapissa, kun ei mitään muuta. Vaatteemme olivat suurimmaksi osaksi käytettyjä. Äitini juoppokavereilta ja serkuiltani saatuja. Toinen serkku on poika, jolta sain liian suuria ja väärän mallisia farkkuja... Koulussa minua haukuttiin, kun pidin housuja kainaloissa.
Eniten koskee se, että olipa äitini millainen tahansa, haluaisin vain, että hän jotenkin osoittaisi rakastavansa minua. Yhteyttä hän ottaa, kun hän tarvitsee rahaa, tai haluaa haukkua jotakin ihmistä, joka on sanonut jotakin väärää äidilleni. Hänhän ei ole ikinä väärässä, ja koko muu maailma on häntä vastaan. Äidilläni, ja siskollani, on suuri suu ja ronskit puheet. Harva sietää heitä, ja toisaalta moni ihailee heidän rempseää huumorintajuaan ja kykyä pitää hauskaa. Minä en sovi joukkoon. Olen tylsä. Pidän huolta siitä, että lapseni saavat "normaalin" elämän. En kelpaa äidilleni, ja hän on kertonut sekä sanoin että kirjeellä, kuinka epäkelpo olen. Olisin kuulemma saanut jäädä syntymättä, tai isäni tapettavaksi.
Tsemppiä sinulle! Minä en taida ikinä toipua tästä =(.
perheessä. Äitis ja siskosi ovat vain kateellisia sinulle, kun olet pärjännyt ja olet korkeammalla tasolla henkisesti ja yhteiskunnassa kuin he. Äitisi sanomiset ovat todella törkeitä ja anteeksiantamattomia, mutta luulen, että hän arvostaa sinua kuitenkin sisimmässään, sillä olet ylempänä kuin hän, ja kärsii ilmeisesti siitä. Äitisi kokee ehkä, että viet häneltä asemaa ja auktoriteettia.
Jokaisella lapsella on oikeus kuulua tähän maailmaan ja saada osakseen rakkautta ja hyväksyntää. Joskus hankalassa lapsi-vanhempi -suhteessa voi olla hyväksi, että itse alkaa käytäyttyä puolustavasti ja jopa hyökkäävästi. Jos äitisi vielä sättii sinua, niin anna joku kerta kunnolla takasin, näin minä olen perheessäni saanut oman tilan eikä äiti tai isä uskalla enää puuttua elämäni asioihin, vaan ovat alkaneet arvostamaan, ja ennen kaikkea osaavat jo pitää suun supussa tietyistä asioista. Haleja ja voimia sinulle!!!
Kiitos sanoistasi, vaikka olisihan se vähän liioiteltua pitää itseään jonakin timanttina =). En ole sen parempi kuin äitini ja siskoni, minullakin on heikkouteni. Kaikilla varmasti on.
Ehkä olen ennemminkin palanen puusta, jostakin paljon minua suuremmasta. Ajelehdin virtojen mukana ja kaikki elämäni kolhut muovaavat minua hieman johonkin suuntaan. Ehkä olen niin onnekas, että en mene matkan varrella aivan säpäleiksi, teräviksi tikuiksi, jotka satuttavat muita.
äitiisi. Muuta omaan asuntoon, hanki enemmän seuraa, ystäviä ja luottohenkilöitä muualta, äläkä anna äitisi manipuloida sinua ja elämääsi, sillä se on raskasta, ja äitisi voi jopa pilata elämäsi käyttäytymisellään. Säilytä kuitenkin jonkinlaiset suhteet äitiisi, ettei tule tunnontuskia. Ota myös napakampi asenne äitiisi, ettei pysty manipuloimaan sinua. Itsekin nousen tarvittaessa sisaruksiani tai vanhempiani vastaan, jos alakavat liikaa määräillä, tosin ovat nyt jo oppineet rajat, mihin eivät voi elämässäni puuttua.