Olipa mukavaa, kun tänään elokuvan katselu keskeytyi siihen, että kuulin äidin juoruavan puhelimessa minun asioistani.
Minulla on ollut eräs haave-ammatti, josta olen puhunut myös äidilleni. Kuulin äidin puhuvan puhelimessa ammattihaaveistani ja nauravan asialle, sekä väheksyvän minua ja epäilevän soveltuvuuttani ammattiin. Se sattui aika paljon. Kyllä minä myönnän, että vielä on kuljettava pitkä tie jotta saavuttaisin tarvittavan henkisen kypsyyden joka ammatissa vaaditaan, mutta pidän sitä ihan mahdollisena. En pitänyt koko haavetta ihan epärealistisena, enkä typeränä pikkutytön "isona minusta tulee..." -haaveena.
Paitsi että vähättelystä jäi paha mieli, sen lisäksi minua sattui se, että äiti ei ole voinut esittää epäilyksiään suoraan minulle, vaan niistä piti puhua juoruilun omaisesti toiselle. Äiti on vain myötäillyt kun olen puhunut haaveestani. Olisi hän voinut sanoa suoraan, että "Sinulla ei ole eikä koskaan tule olemaankaan mitään pätevyyttä ko. ammattiin. Sinä et vain pysty siihen!"
Jurppii kun meillä ei puhuta juuri mistään kunnolla ja suoraan. Puhelun jälkeen yritin ilmaista mielipidettäni, halusin kertoa, että minua häiritsee kun asioista ei puhuta. Äiti oli vain hiljaa ja katsoi televisiota. Myönnän käyttäytyneeni lapsellisesti, huutaneeni ja nimitelleeni, mutta äiti pysyi vain ihan hiljaa.
Lukkiuduin huoneeseeni, mutta äiti on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kerroin isälleni äidin epäreiluudesta, mutta hän epäili, että olin itse käsittänyt jotain puhelinkeskustelusta väärin. En tiedä onko isä puhunut mitään äidille. Kukaan ei ainakaan ole tullut puhumaan minulle ja oikomaan mahdollista väärinkäsitystä.
Olo on tyhjä nyt kun tuntuu ettei minusta voi koskaan tulla mitään, enkä voi saavuttaa mitään. Edes oma äiti ei usko minuun.
Minulla on ollut eräs haave-ammatti, josta olen puhunut myös äidilleni. Kuulin äidin puhuvan puhelimessa ammattihaaveistani ja nauravan asialle, sekä väheksyvän minua ja epäilevän soveltuvuuttani ammattiin. Se sattui aika paljon. Kyllä minä myönnän, että vielä on kuljettava pitkä tie jotta saavuttaisin tarvittavan henkisen kypsyyden joka ammatissa vaaditaan, mutta pidän sitä ihan mahdollisena. En pitänyt koko haavetta ihan epärealistisena, enkä typeränä pikkutytön "isona minusta tulee..." -haaveena.
Paitsi että vähättelystä jäi paha mieli, sen lisäksi minua sattui se, että äiti ei ole voinut esittää epäilyksiään suoraan minulle, vaan niistä piti puhua juoruilun omaisesti toiselle. Äiti on vain myötäillyt kun olen puhunut haaveestani. Olisi hän voinut sanoa suoraan, että "Sinulla ei ole eikä koskaan tule olemaankaan mitään pätevyyttä ko. ammattiin. Sinä et vain pysty siihen!"
Jurppii kun meillä ei puhuta juuri mistään kunnolla ja suoraan. Puhelun jälkeen yritin ilmaista mielipidettäni, halusin kertoa, että minua häiritsee kun asioista ei puhuta. Äiti oli vain hiljaa ja katsoi televisiota. Myönnän käyttäytyneeni lapsellisesti, huutaneeni ja nimitelleeni, mutta äiti pysyi vain ihan hiljaa.
Lukkiuduin huoneeseeni, mutta äiti on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kerroin isälleni äidin epäreiluudesta, mutta hän epäili, että olin itse käsittänyt jotain puhelinkeskustelusta väärin. En tiedä onko isä puhunut mitään äidille. Kukaan ei ainakaan ole tullut puhumaan minulle ja oikomaan mahdollista väärinkäsitystä.
Olo on tyhjä nyt kun tuntuu ettei minusta voi koskaan tulla mitään, enkä voi saavuttaa mitään. Edes oma äiti ei usko minuun.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ole hyvä tuu olkkariin niin halataan
Paitsi että oma äitini on väheksynyt minua koko ikäni paitsi puhelimeen, myös suoraan mulle itselleni. Ja kun sitä on kuunnellut 3- vuotiaasta, että "susta ei tule mitään," "susta ei ole mihinkään," "kukaan ei sua halua," niin se sattuu ja pirusti.
Kyllä on harmillista, kun omat vanhemmat pilkkaavat ja väheksyvät lapsiaan! Se kertoo kuitenkin vain vanhempien omasta heikosta itsetunnosta jota pönkittävät valitettavasti omien lapsiensa väheksymisellä.
Minä sain kuvan, että olet järkevä ja aidosti tunteva ihminen ja varmasti kyvykäs ammattiin kuin ammattiin.
Itse tajusin aika myöhäillä iällä vasta, että se mitä muut minusta sanovat ei ole koko totuus, koska ihmisillä on monesti oma (tiedostamatonkin) lehmä ojassa sanoissaan, kuten vakka oman heikon itsetunnon pönkitys. Se on tärkeintä mitä itse itsestäsi tunnet etkä anna ulkopuolisten määritellä sinua.
Vanhemmat eivät aina ole oikeassa.
Se on aika v-mäistä kun tuntuu et oma äiti ei välitä. Itse en oo tuntenu minkäänlaista "sidettä" äitiini vuosiin. Jotkut ei vaan osaa ottaa lastansa tosissaan. Olen itsekkin ylättänyt äitini juoruamsta mun henk.koht. asioista mutta en ole mitään siitä kommentoinut kun "äitini" on lyhyesti sanottuna pahoinpitelevä lehmä.
Uskon että susta voi siihen ammattiin oikeesti ollakkin, älä anna muitten vaikuttaa mielipiteisiisi. Jos on henkisesti niin heikko että ei voi asiosta suoraan puhua asiaa koskevalle, on useimmiten älyllisesti niin heikko että ei asiaa ymmärrä.
Pidä katse ylhäällä ja usko ittees.
Olen varmaan sun ikäisen lapsen äiti, mutta mielessäni vielä, miten oma äitini väheksyi haavettani kouluikäisenä ja sai omat ystävättäretkin puhumaan mulle "järkeä". kukaan läheinen ei tukenut mua mun haaveissaan. ja mielestäni ja monen muunkin mielestä, edellytyksiä olisi ollut, menestyin koulussa hyvin. tein koko lukioajan työtä sen eteen, että olisin päässyt opiskelemaan haaveammattia. mutta koska välit äitini kanssa kävivät sietämättömäksi havittelin liian nuorena perhe-elämä. Osallisesti kuitenkin toteutin haaveeni, ei kyllä korkeakoulu tasolla, mutta kuitenkin, perheen ja kahden lapsen ohella. Usko itseensä ja tee töitä sen eteen. jos ihmisillä ei olisi haaveita ei tästä maailmasta olisi tullut mitään. Ja jos et ole sitten ihan sopiva ammattiin olet ainakin yrittänyt eikä tarvitse 15 v päästä katua. jotkut äidit eivät muutu koskaan, eikä tule tukemaan lapsiaan, ikävä kyllä.