Trauma?

Mitä kauemmin pitkittää sen vaikeampaa se on. Ensin ajoa jossain syrjäisemmässä paikassa ja sitten vaan mahdollisimman pian takaisin liikenteen sekaan.

Minun tarinani on tämä:
Se oli syyskuun ilta, istuin kaverini kyytiin ja tarkoituksena oli että hän veisi minut kotiin. Ei se ihan niin sitten mennytkään, muistan vain auton valot jotka näen vieläkin silmäni sulkiessa, tämän jälkeen kaikki on tyhjää. Viikon päästä minut herätellään teho-osastolta. Kuulen jonkun hoitajan kertovan "olit onnettomuudessa, liikenne onnettomuudessa. Oli sentistä kiinni ettet kuollut ja millistä ettet halvaantunut."

No, se siitä ja nyt itse asiaan. Tämän jälkeen en uskonut enää koskaan ajavani itse autolla. Pyöritin pienen pääni sisällä niin paljon kuoleman pelkoa, mietin monenlaisia vaarallisia tilanteita että ne seurasivat minua jo uniinikin, luulin tietäväni niiden kautta miten kuolen. Kuoleminen unissa liittyi juuri liikenteeseen, jo pelkkä ratin takana istuminenkin (autossa joka ei ollut edes käynnissä) sai käteni tärisemään. Ei, en pysty, en voi. Tiedän tämän tunteen.

Kukaan ei pakottanut minua ajamaan (eikä olisi voinutkaan) kuitenkin minulle tehtiin selväksi se miten tärkeä on ajotaito nykypäivänä. Oikeastaan se tuli minulle niin selväksi että vaihto ehdot alkoivat käymään vähiin. Tein itse sen ratkaisevan päätöksen, voitan pelkoni vaikka se koituisi kohtalokseni, samalla hetkellä ymmärsin että kohtaloni voisi olla ihan yhtä hyvin sekin että jään auton alle jalankulkijana kuin että autoni suistuu rekan alle. Tällä sitä sitten mentiin, auton ratin taakse. Ensin kertasin kaikki liikenne säännöt (olin ollut vuoden ajamatta) tämän jälkeen käynnistin auton ja jonkin aikaa ajelin vain syrjäteillä kaverini kanssa. Tämän jälkeenkin kesti ehkä kuukauden vielä että uskalsin "oikeaan liikenteeseen".

Nykyään ajan autolla semmoiset 100km. päivässä ja ymmärrän nyt vielä paremmin kuin päätöksenteko hetkellä miten tärkeä se ajotaito onkaan. Se tunne, kun tietää voittaneensa itsensä, on sanoin kuvaamaton. On ollut hetkiä jolloin on todellakin tuntenut itsensä sankariksi, pari kertaa olen ihan ajaessakin itkenyt onnesta ja vain sen vuoksi kun pelot on voitettu. Saa tulla vaikka miten monta perävaunu rekkaa vastaan, minä tulen myös. Voin sanoa että tämä onni löytyi onnettomuudesta. Sitä ei ehkä muuten voi löytääkään eikä myöskään ymmärtää.

`Jannial, on ihana asia että välität ystäväsi asioista mutta en tiedä voitko häntä auttaa, pää asiassa hänen olisi itse autettava itseään. Voit ainoastaan olla, kuunnella ja kannustaa mutta et kuitenkaan painostaa. Toivon todellakin että hän, tämä tuntematon henkilö, voittaisi pelkonsa. Jos hän on jo luovuttanut taistelunsa, kerro hänelle tämä tarinani ja pyydä vielä miettimään. Muutapa en sitten osaakaan sanoa.:)