Isoäitini (ainut isovanhemmistani elossa) alkaa olla jo melko vanha ja voi hyvinkin kuolla viiden vuoden aikana. Olen ollut vain pienenä yhden kerran (muistaakseni) hautajaisissa, jolloin en asiasta erikoisemmin tajunnut vaikka isoäitini kuoli. Itse olen äärettömän tunteellinen ihminen. Itken helposti, mutta en halua itkeä muiden edessä. Jos minulla on jotain surtavaa, suren itse. En tykkää siitä, että luokseni tullaan lohduttamaan. Se vihastuttaa minua, koska minun tapani on surra yksin rauhassa.
Pelkään mummoni kuolemaa jo myös sen takia että hän on minulle vanhempianikin läheisempi ja myös siksi, että pelkään joutuvani hänen hautajaisiinsa. En kestä itkeä ihmisten edessä enkä myöskään halua kenenkään hautajaisiin näin aikuisiässä. Tietäisin olevani hautajaisissa hysteerinen ja kuten jo aiemmin sanoin, minä suren mieluummin rauhassa ja yksin kuin höpötän kaiken maailman muistoista vanhemmilleni. Ongelmana on, että vanhempani varmasti pakottaisivat minut isoäitini hautajaisiin ja minä en halua mennä, oli sitten kyseessä isoäitini tai jonkun muun hautajaiset.
Olen vuoden päästä jo täysi-ikäinen ja parin vuoden päästä muutan kotoa, mutta silti minut varmasti "pakotettaisiin" hautajaisiin. Voinko kieltäytyä näin alaikäisenä tai edes täysi-ikäisenä menemästä hautajaisiin? Tuntuu vain, että ihmiset eivät ymmärrä minua ja minua pidetään "pahana", koska en kunnioita vainajaa, mutta kun kyse ei missään nimessä ole sellaisesta.
Miten siis saisin vanhempani ymmärtämään sitten tulevaisuudessa, että en tahdo tulla mukaan mihinkään hautajaisiin?
Pelkään mummoni kuolemaa jo myös sen takia että hän on minulle vanhempianikin läheisempi ja myös siksi, että pelkään joutuvani hänen hautajaisiinsa. En kestä itkeä ihmisten edessä enkä myöskään halua kenenkään hautajaisiin näin aikuisiässä. Tietäisin olevani hautajaisissa hysteerinen ja kuten jo aiemmin sanoin, minä suren mieluummin rauhassa ja yksin kuin höpötän kaiken maailman muistoista vanhemmilleni. Ongelmana on, että vanhempani varmasti pakottaisivat minut isoäitini hautajaisiin ja minä en halua mennä, oli sitten kyseessä isoäitini tai jonkun muun hautajaiset.
Olen vuoden päästä jo täysi-ikäinen ja parin vuoden päästä muutan kotoa, mutta silti minut varmasti "pakotettaisiin" hautajaisiin. Voinko kieltäytyä näin alaikäisenä tai edes täysi-ikäisenä menemästä hautajaisiin? Tuntuu vain, että ihmiset eivät ymmärrä minua ja minua pidetään "pahana", koska en kunnioita vainajaa, mutta kun kyse ei missään nimessä ole sellaisesta.
Miten siis saisin vanhempani ymmärtämään sitten tulevaisuudessa, että en tahdo tulla mukaan mihinkään hautajaisiin?
Vastaukset 12
Vanhimmat
kieltäytyä, mutta miten se vaikuttaa väleihisi omien vanhempiesi kanssa, tiedät itse parhaiten.
Ymmärrän sinua hvyin, koska itse olen äärimmäisen herkästi liikuttuva. Oma iäkäs isäni kuoli hiljattain. Joka kerta kun joku kysyy asiasta jotain yllättäen tai esittää osanottonsa, minä alan itkeä kuin vesiputous ( ei siis mitään hienostunutta kyynelehtimistä, mistä selviä yhdellä serlaliinalla). Siten ko. henkilö lohduttaa ja sen koen vastenmielisenä. Suruni ei ole niin suuri kuin ulospäin näyttää (isäni oli tosi vanha).
Jos itse otan hänen kuolemansa puheeksi, pystyn kontrolloimaan tunnekuohua, kun asian käsittelyyn osaa valmistutua.
Tämä liikutusherkkyys on välillä tosi harmittavaa, kun alkaa kyynelehtiä vaikka pankkitiskillä tai kaupankassalla, kun sopiva tilanne tai asia osuu ilmiin.sattuu...Iltalehden lööpissä lukee jonkun kissan kuolemasta tms. (en juurikaan liiottele)
ymmärtämään asiaa. Mutta sitten kun aika on: Heittäydy sairaaksi. Kukaan ei pakota sinua hautajaisiin. Sanot vaan että vatsa tai päänsärky. ja asia sillä selvä.
ns. kaksi puolta.Ymmärrän kantasi mutta toisaalta suru on surtava, näin ajatellen suru helpottaa kun voi jättää jäähyväiset hautajaisissa ja silloin huomaa että rakas ihminen on tosiaan lopullisesti poissa.Itselläni oli vaikeaa molempien vanhempieni kuolema, tuntui että maailma pysähtyy siihen paikkaan eikä minulla ole enään ketään. Hautajaisissa tajusin kuinka lopullista läheisen pois meno oli, ikävä seurasi aikansa voimakkaana ja ikävä on edelleen 20v jälkeenkin mutta se on erilaista ikävää ja surua. Koin hautajaiset erään elämänjakson lopuksi ja uuden aluksi.Ketään ei voi pakottaa hautajaisiin mutta mieti uudelleen olisiko se kuitenkin hyvä vaihtoehto.
Suru ja sen kokeminen ovat vaikeita asioita, mutta etukäteen niitä on mahdoton kuvitella.
Voit tehdä vaikka minkälaisia suunnitelmia ja päätöksiä, mutta tosipaikan tullen unohdat ne kaikki.
Saattaa päinvastoin olla, että haluat ehdottomasti mennä saattamaan rakasta vainajaa, laskea kukat hänen arkulleen ja surra häntä omaisten keskellä.
Yksin ja poisjääneenä voisit olla lohduttomampi.
Niin että älä tee suunnitelmia vielä.
kertakaikkiaan aina jos jotain hautajaisia, tai muita isoja kekkereitä on tulossa, niin käydä lääkäriltä apuja, mekäläinen kun saattaa saada vielä paniikkikohtauksenkin, jos oikein tulee liikuttunut olo. Eikäpähän tuossa, jos pari rauhoittavaa nappaa ole mitään pahaa, lääkäri voi määrätä niitä todella pienen satsinkin, ettei jää kotia monia virumaan. Itsellä ne on ainakin auttanut todella hyvin, tulee sellainen hiukka unelias ja poissa oleva olo, ja se itkuherkkyys ainakin minulla on hävinnyt melkein tyystin, ei nyt ihan kokonaan, mutta sillein sopivasti, heh, ei ainakaan anna liian kylmää kuvaa, kun joutuu vähän silmiä pyyhkimään.
unohtui tuosta, että lisäksi itsellä ne ainakin auttavat jos silleinkin, kun tietää, että on jotain lääkettä ottanut, antaa kummasti itsevarmuutta, ja hävittää sitä pelkoa, että saisi hirmu ulinakohtauksen.
Itse olen hyvin herkkä,mutta se asia on vaan täytynyt hyväksyä.En pääse edes kirkkoon asti,kun silmät on täynnä kyyneliä.Silti olen halunnut käydä saattamassa läheiset ihmiset haudan lepoon.Viimeksi iäkäs mummoni haudattiin ja vietiin omien lapsien kanssa yhteiset kukat.Pyysin esikoista lukemaan muistosanat,siihen ei oma tunnetila antanut myöten.Kun joskus on omien vanhempien aika,silloin se lukeminen on kai itse tehtävä jollain konstilla.Hautajaiset voi olla myös tosi kaunis tilaisuus,sellainen oli lapsieni mummon hautaustilaisuus.Välillä ikävöitiin,välillä muisteltiin sattumuksia vuosien varrelta.Kun lähdettiin kotiin,oli haikea,mutta tyyni ja onnellinen olo.
eli jos ongelmaa ei ole, se tehdään.
Annahan mummelisi elellä rauhassa ja murehdi tuollaisia asioita vasta sitten kun se on ajankohtaista.
On aivan hullua tehdä itselleen murheita jo edeltäkäsin, niittä riittää elämässä muutenkin joten päivä kerrallaan, tyttöseni.
olet saanutkin.
Vielä tulee mieleen, että itsellä hävettää, jos hautajaisissa EI itketä. Sehän pitäisi olla tilaisuus, jossa surraan ja muistellaan vainajaa, eikö? Sen jälkeen sitten elämä alkaa taas kuohua eteenpäin. Jos ei itketä, koen sen olevan merkki joko välinpitämättömyydestä tai siitä, ettei ole oikein edes ymmärtänyt kuoleman lopullisuutta.
Toinen asia on, että eihän sinun tietenkään tarvitse pakottaa itseäsi mihinkään. Sekin on mahdollista, että menet kuin menetkin hautajaisiin, mutta poistut jos tilanne käy ylivoimaiseksi. Jo sen tietäminen, että tilanteessa ei ole pakko olla, auttaa. Sairaaksi tekeytyminen kuulostaa minusta vähän raukkamaiselta suoraan sanottuna, paremmin selviät itsesi kanssa jos tiedät toimineesi avoimesti ja yrittäneesi parhaasi.
Ehkä vanhemmat kaipaisivat sinua siinä tilanteessa lohdukseen, muistutukseksi siitä että nuorisossa elämä jatkuu.
Tai ehkä vanhemmillakin on tosipaikan tullen ymmärrystä sinulle.
asioita, kuten kuolemaa ja hautajaisia.
Jonkun on silloinkin hoidettava käytännön järjestelyt ja otettava vastuu.
Olet kohta täysi-ikäinen, ja täysi-ikäisen velvollisuudet odottavat sinua. Jokaisen yksilön ja sukupolven on ne vuorollaan kohdattava.
Unohda itsesi ja tee, mitä on tehtävä. Aina ei voi toimia niin kuin itse haluaa.
No jos oikein kovasti ahdistaa, niin ei muuta kun kerrot vanhemmille ja tarvittaessa muille sukulaisille tuon tilantees. Kaipa ne ymmärtää.. Jos eivät ymmärrä niin menet hautajaisiin, olet menemättä tai menet ja lähdet, jos alkaa tuntua epämukavalta. Eihän itkemisessä sinänsä mitään hävettävää ole, varsinkaan hautajaisissa.
Jos se yhtään lohduttaa, niin itselläni on samantapainen ongelma. Todennäköisesti joudun/pääsen viikon päästä kantamaan mummun arkkua. Inhoan kaikenlaista esillä oloa, varsinkin hautajaisten kaltaisissa jäykähköissä tilaisuuksissa eikä asiaa auta yhtään se, että yleensä mulla tuppaa puvut ja muut juhlavaatteet olemaan liian pieniä, muuten väärän kokoisia, vinksin vonksin ja ihan kirpparikamaa. En muutenkaan oo mitenkään edustavan näköinen mutta sitäkin kömpelömpi. Saas nähdä millainen fiakso saadaan aikaiseksi. Yritin kieltäytyä kohteliaasti mutta ois kuulemma vaan hyvä, kun saatais vähän huumoria seremoniaan. :) Että se on nyt vaan kestettävä...
Tuskin kuitenkaan mitään yhtä irvokasta on odotettavissa, kuin viime talvena sedän hautajaisissa: paljon hienoja ja vieraita ihmisiä, karannut, melkein hautaan pudonnut "hiukka omituinen" sisko toikkaroimassa kantajien jaloissa en viitti ees kaikkee mainita ja minä omaan tapani idioottina. Ei oo kovin usein hävettänyt yhtä paljon ja oon kyllä aikalailla kaikkeen tottunut. Hmmm... Tuli mieleen, että taisin silloin päättää, etten enää siinä porukassa hautajaisiin lähde.
sellainen ongelma, että liikutun todella herkästi ja varsinkin kuoleman kohtaaminen tuntuu vaikealta. Olen aina se, joka itkee eniten, vaikka kyseessä olisi jotkut naapurin kummin kaiman hautajaiset.
Etenkin nuorena, sinun ikäisenäsi suunnilleen, kammoksuin hautajaisia juuri siitä syystä, että hävetti itkeä. Hieman vanhempana, jo siinä parikymppisenä tajusin, että hautajaisissa saa itkeä, eikä siinä ole mitään hävettävää. Tämän tajuttuani, ihme kyllä, itkun määrä ja voimakkuus hautajaisissa pieneni!
Joku tuolla aijemmin jo sanoikin, että elämässä tulee eteen tilanteita, joita ei syystä tai toisesta halua kohdata. Kuitenkin ainoa tapa päästä peloistaan eroon, on kohdata ne.
Huomaatko, mummosi ei ole edes vielä välttämättä vuosiin menossa minnekään ja nyt jo stressaat hautajaisista?! Eli tavallaan aika merkityksetön asia on saanut aivan järjettömät mittasuhteet. Eli et edes stressaa siitä, että mummosi on mahdollisesti kuolemassa yhtä paljoa kuin hänen hautajaisistaan. Aika hullua...
Jos menet hautajaisiin, uskon, että huomaat ihan turhaan tehneesi kärpäsestä härkäsen. Eihän hautajaissa mitään hauskaakaan ole, mutta eipä siellä kuulu ollakaan.
Ajattelitko siis koko ikäsi olla menemättä hautajaisiin? Vaika sanotkin, ettei ole kyse siitä ettet kunnioita vainajaa, sellaisen kuvan siitä ikävä kyllä saa. Eli sinulle oma mielekkyys on tärkeämpää kuin se, että vainaja saa viimeisen kerran läheiset kokoon? Tai haluatko lisätä vanhempiesi mielipahaa, kun jomman kumman äiti on juuri kuollut?
No, mielestäni sinun ei kuitenkaan tarvitse nyt miettiä menetkö vai etkö, kun asia ei ole ajankohtainen. Voit jo muutaman vuoden kasvettuasi olla asiasta täysin eri mieltä. Ja jos olet viimeksi ollut hautajaisissa lapsena, sinulla voi olla ihan väärä mielikuva koko tapahtumasta. Ethän voi tietää, ennenkuin voitat itsesi ja kohtaat asian.
Niin ja vielä sellainen asia, että uskon, että olet loppupeleissä ahdistuneempi, jos et mene mummosi hautajaisiin. Joudut kiertelemään, kaartelemaan, salailemaan ja ehkä omatuntosikin kolkkuttelisi? Saati jos koko elämäsi olet osallistumatta, siitä koituu varmasti paljon enemmän harmia ja pahaa mieltä, kuin asian kohtaamisesta.
Lisäksi surutyö voi pitkittyä, kun et saa sitä välttämättä kunnolla käyntiin. Hautajaiset nimittäin auttavat konkretisoimaan sitä asiaa, että henkilö tosiaan on poissa.