Lasteni mummot:
Anoppi: asuu lähellä, hoitaa lapsia erittäin harvoin, ei hoida omasta aloitteestaan, ei tarjoa apua, näkee lapsenlapsiaan ehkä kerran kolmessa viikossa (yleensä menemme kylään itse ja hänellä on aina muka niin kova ikävä ollut), ostaa kylläkin vaatteita lapsille,kylässä ollessamme tuputtaa kaikki mahdolliset makeat alle parivuotiaille, puuttuu lasten äidin kieltoihin yrittämällä kumota ne, vie lapsen kerran vuodessa tai kahdessa konserttiin tms,jolloin pettyy, kun lapsi ujostelee eikä ole reipas.
Henkilönä luonteeltaan laiskanpulskea, ylipainoinen, elämäänsä kyllästynyt,teettää koti-ja pihatöitä muilla, nautiskelija.Työssäkäyvä, luultavasti stressaantunut.
Äitini: asuu kauempana, hoitaa lapsia erittäin harvoin, ei hoida omasta aloitteestaan, ei tarjoa apua, arvostelee, loukkaa, ei muista ristiäisten jälkeen lapsenlapsen nimeä,arvostelee raskausaikana lihavaksi (lihoin 8 kg, olen hoikka),ostaa vaatteita, kohtelee lapsiani erittäin epätasa-arvoisesti siskoni lapsiin verrattuna, arvostelee vauvoja lihaviksi.
Henkilönä luonteeltaan kriittinen, ivaileva, kohta 6-kymppinen anoreksiataipuvainen, elämäänsä kyllästynyt olento.Uhrannut elämänsä siskoni lapsille (todennut olevansa uhrautuva äiti ja mummo-juu, ei vain minulle kylläkään).Työssäkäyvä, haluaisi eläkkeelle.Fyysisesti hyväkuntoinen.
Joo-o, ymmärrän kyllä, että olen itse soppani keittänyt (äiti on todennutkin sen suoraan) ja joskus silti kaipaisi hetken taukoa lastenhoidosta. Kyllä he hoitavat, jos kysyy, mutta jostain sekin kertoo, etten viitsi kysyä ja tunnen aina rukoilevani, kun pyydän pientä hoitoapua (n. 1-3 krt/vuosi).Saa miettimään, mikähän minussakin on vikana, aiheutanko tämän omalla käytökselläni, odotanko liikaa.
Turha ihmetellä, miksi lapsi vierastaa mummia, eikä anna suukkoa tai tule syliin (sitä ollaan kyllä vailla, tai ainakin toinen heistä on, toinen ei varmaan mitään vailla). Olen kaivannut teiltä enemmän apua ja välittämistä, sitä ei ole tullut, joten minkäs sille voi. Olen odottanut enemmän ja siksi pettynyt.Mädäntykööt silti vanhainkotiin kumpikin tulevaisuudessa.
En ole katkera, mutta kuitenkin.
Anoppi: asuu lähellä, hoitaa lapsia erittäin harvoin, ei hoida omasta aloitteestaan, ei tarjoa apua, näkee lapsenlapsiaan ehkä kerran kolmessa viikossa (yleensä menemme kylään itse ja hänellä on aina muka niin kova ikävä ollut), ostaa kylläkin vaatteita lapsille,kylässä ollessamme tuputtaa kaikki mahdolliset makeat alle parivuotiaille, puuttuu lasten äidin kieltoihin yrittämällä kumota ne, vie lapsen kerran vuodessa tai kahdessa konserttiin tms,jolloin pettyy, kun lapsi ujostelee eikä ole reipas.
Henkilönä luonteeltaan laiskanpulskea, ylipainoinen, elämäänsä kyllästynyt,teettää koti-ja pihatöitä muilla, nautiskelija.Työssäkäyvä, luultavasti stressaantunut.
Äitini: asuu kauempana, hoitaa lapsia erittäin harvoin, ei hoida omasta aloitteestaan, ei tarjoa apua, arvostelee, loukkaa, ei muista ristiäisten jälkeen lapsenlapsen nimeä,arvostelee raskausaikana lihavaksi (lihoin 8 kg, olen hoikka),ostaa vaatteita, kohtelee lapsiani erittäin epätasa-arvoisesti siskoni lapsiin verrattuna, arvostelee vauvoja lihaviksi.
Henkilönä luonteeltaan kriittinen, ivaileva, kohta 6-kymppinen anoreksiataipuvainen, elämäänsä kyllästynyt olento.Uhrannut elämänsä siskoni lapsille (todennut olevansa uhrautuva äiti ja mummo-juu, ei vain minulle kylläkään).Työssäkäyvä, haluaisi eläkkeelle.Fyysisesti hyväkuntoinen.
Joo-o, ymmärrän kyllä, että olen itse soppani keittänyt (äiti on todennutkin sen suoraan) ja joskus silti kaipaisi hetken taukoa lastenhoidosta. Kyllä he hoitavat, jos kysyy, mutta jostain sekin kertoo, etten viitsi kysyä ja tunnen aina rukoilevani, kun pyydän pientä hoitoapua (n. 1-3 krt/vuosi).Saa miettimään, mikähän minussakin on vikana, aiheutanko tämän omalla käytökselläni, odotanko liikaa.
Turha ihmetellä, miksi lapsi vierastaa mummia, eikä anna suukkoa tai tule syliin (sitä ollaan kyllä vailla, tai ainakin toinen heistä on, toinen ei varmaan mitään vailla). Olen kaivannut teiltä enemmän apua ja välittämistä, sitä ei ole tullut, joten minkäs sille voi. Olen odottanut enemmän ja siksi pettynyt.Mädäntykööt silti vanhainkotiin kumpikin tulevaisuudessa.
En ole katkera, mutta kuitenkin.
Vastaukset 15
Vanhimmat
noista mummoista, miniäni olisi onnellinen elämässään.
että tasan ei käy onnen lahjat.
_anoppi saa olla, laiskanpulskea ja ylipainoinen.Hyvä kun on työssä käyvä.
-Jos äiti asuu kaukana, ei tietenkään voi hoitaa lapsen- lastaan usein.
-Kyllä olet itse soppasi keittänyt. Ei saa kadehtia sisaruksia...Siis kannattaa mennä "itseen välillä."
-Minkä ikäinen olet? Se kuvastaa vähän..
TARKOITAN, että niin äidit, mummot, anopit tai muut voivat olla kaikki niin, niin, oikeassa.
Juu, minulla on neljä lasta ja hoitoapua ei isovanhempien tai kenenkään muunkaan taholta ole vielä irronnut, asuvat 1/2tunnin ajomatkan päässsä. Vanhin on lapseni 8v. En valita itse olen lapseni tehnyt, mutta tämä aloittajan valitus tuntuu hassulta vain 3 kertaa vuodessa. Ihmisten asenne nykyään tuntuu olevan , jokainen hoitakoon omat asiansa. Yritä itse olla joskus erilainen mummo jos saat lapsenlapsia.
Kirjoittaisitko noin, jos he olisivat kuolleet esim. kaksi vuotta sitten?
Miten olit ajatellut elää elämäsi?
Varaudu vain siihen, että et perheinensi ole kaiken keskipiste. Anopit, äidit, sukulaiset muut, kaikki elävät omaa elämäänsä, vaikka SINULLA on lapsia.
Turha ihmetellä, että lapsesi vierastavat isovanhempia. Monet lapset vierastavat. Se kuuluu usein lapsen kehitykseen ja menee iän mukana ohi.
Monet lapset ovat niin huonosti kasvatettuja, että eivät tervehdi, eivät vastaa, kun kysytään, mankuvat vieressä, kun aikuiset puhuvat, kieltäytyvät syömästä, vaativat kakkua ennen muita kahvipöydästä.
Jne.
En ollenkaan sano, että sinun lapsesi. En, koska en tunne.
Samoin en ollenkaan yhdy valituksiisi isovanhemmista, kun esität heistä omat negatiiviset arvelusi. Ymmärrän, että sinusta tuntuu vaikealta elää tässä ympäristössä, koska et löydä itsestäsi mitään näistä piirteistä. Sinulta vaaditaan nyt kärsivällisyyttä ja aikuista asennoitumista. Suvussasi ei tunnu olevan ketään läheistä sinulle. Onko se kokonan suvun vika?
He kuitenkin ovat elossa.
No, joku täällä kirjoittaa varmasti alta aikayksikön, että minä olen onnellinen, kun lasteni isovanhemmat eivät ole.
No tiedättekös, nyt joudun hoitamaan lapseni ihan yksin, apua ei tule edes kerran vuodessa, koska ne menivät kuolemaan. Muilla sukulaisilla on oma elämänsä, heiltä ei aikaa riitä.
Kukaan ei tuo yhtäkään sukkaparia, kukaan ei avusta, kukaan ei ota yökylään, kukaan ei siis loukkaa, ei arvostele, ei kohtele meitä epätasa-arvoisesti.
Olemme siis onnellisia? Jaa, se on ehkä ihan toinen asia.
Ok, olen itsekäs ihminen, kun menin tuollaista kirjoittamaan. Silti pistää miettimään, että...Sohaisin varmaankin arkaan paikkaan, kun otin vain tarkasteluun, nillaisia nykyajan mummot voivat olla. Ei välttämättä puhettakaan pullantuoksuisista, lämpöisistä kodinhengettäristä...ei ei.Jos nykyäitejä arvostellaan, katsokaapa nykymummoja ja pappoja!
Niillähän on nykyään urat ja anoreksiat, parisuhteet sekaisin, harkitaan eroa, papat pettävät ja käyvät baareissa, mummit seuraavat muotitrendejä, opiskelevat, hurvittelevat Levillä ja saavat sen jälkeen tekstareita jne.Ostavat sitten kassillisen vaatteita lapsenlapsille, kun eivät parempaan (aikaan)kykene.Ostavat oikein jättikassin, pannaan siinäkin överiksi.Jos sillä sitä välittämistä osoitetaan, olkoot sitten niin.
En vaadi keskipisteenä olemista.Jos se on mielestänne hienoa, he kun kerrassaan kyllä elävät, että he hoitavat lapsia 1-3 krt/vuodessa, niin ok, ymmärrän, että siitä täytyy olla sitten onnellinen.
Ja todella tiedän, että vierastaminen kuuluu lapsen kehitykseen, muttei enää tietyssä iässä muusta johtuen kuin liian vähäisestä tapaamisesta.
He ovat kuitenkin elossa, niin ovat, olkaamme siitä sitten onnellisia.Eläkööt elämäänsä, minä elän omaani.Anteeksi, kun odotin enemmän.Voisin kertoa lisää esimerkkejä, miksi olen välillä aivan hirveän katkera, mutta täällä mummeleita täytyy ylistää tai hyväksyä sellaisenaan, koska he sentään ovat olemassa.En voi valittaa siis yhtään mistään, koska aina jollain on huonommin.
Olen pahoillani, ettei sinun lapsillasi ole isovanhempia.
Olen pahoillani, ettei sinulla ole tukiverkostoa, voisin kuvitella, ettei se ole kovinkaan kivaa.
katkeruutesi kaikkien mummojen niskaan ihan syyttä suotta. Jos itselläsi on tuollainen anoppi, jolla on oma elämä, johon sinä et aina kuulu, niin puhuisit hänen kanssaan jos haluat muutosta. On todella typerää tulla ja haukkua kaikki mummut jotka päivittäin taistelevat miniöidensa kanssa siitä, saavatko tavata lapsenlapiaan vaiko eivät. Kohtuutonta !
meillä on samanlaista, ymmärrän siis tunteesi ja katkeruutesi. itse olen havainnut että mitä vähemmän olen tekemisissä heidän kanssaan sitä onnellisempi olen. ei tartte kuunnella loukkaamista ja arvostelua ja haukkumista sun muuta pas..a. meidän lapsella kun pappaa ei ole ollenkaan. molemmat kuolleet jo ennen lapseni syntymää. meillä on mun äidillä vielä alkoholiongelma. mieheni äiti on tosin mukava ihminen mutta mun äiti sit tasottaa senkin eron, on sen verran suoraan sanottuna vit...ainen.
jaksimisia ja kestämisiä sinne sulle!!!! yritetään jaksaa molemmat. ei kannata välittää täällä noista joistain kommenteista koska he eivät selvästikkään tiedä mitä jotkut joutuvat kestämään. me tiedetään ja ehkä voimme olla myös vahvempia
Itselleni ja miehelleni. Tosin ero tuli. Ja sitten lapset olivatkin vaan minun. Joskus tapasivat isäänsä. Mutta yksin pääasiassa olin. Lasten kanssa maalla. Enkä yhtään valittanut. Enkä valita vieläkään. Onneksi lapseni ovat myöskin omanneet sen linjan, että kun lapsia tekevät, myös heidät hoitavat.
Osaat kirjoittaa kauniisti kokemuksesi. Minulla on myös samanlainen historia.
Minä myös arvelin alunperin itselleni ja lapseni isälle lapsemme tekeväni. Ja sukulaiset olivat myös tervetulleita elämäämmei kuten myös naapuritkin.
Silloin eron, opiskelun ja muun ulospäin näyttämisen paineiden hetkellä sitä en tajunnut ja unohdin sukulaisten tärkeyden.
Viikkoraportti:
Aamulla vein kutomani lapaset lapsenlapselleni.
Tiistaina hain lapset päivähoidosta, huutivat ovella mummu, mummu ja kumpikin halata rutisti niin, että ei tahtonut pukemisesta tulla mitään. Toinen lapsi sai kutomani lapaset.
Keskiviikkona en nähnyt heitä.
Torstaina hain tenavat pois hoidosta.
Perjantaina olin miniäni kaverina neuvolassa, tenevat saivat infulessa-rokotteen. Iltapäivällä hain heidät hoidosta, leikittiin hiekkalaatikolla ja sitten lähdin laittamaan ruokaa heille ja töistä tulelleelle pojalleni.
Kommenttina viikosta, että aika normaali viikko.
Meilläkin anoppini asuu lähellä (20km),mutta koskaan ei käy tai hoida omasta aloitteestaan lapsia (5).Äitini ja isäni asuvat satojen kilometrien päässä ja hoitavat ja käyvät useimmin ku anoppi!Viime aikoina on ollu tosi rankkaa mieheni sairastamisen/kuntoutumisen takia,ja pyysinkin tuossa pari viikkoa sitten yhdeksi päiväksi meille kahden pienimmän lapsen kanssa et oltais päästy jonneki kahestaan.Mut eipä sopinu/huvittanu tulla.:o( Soitti syntymäpäivänäni pojalleen (miehelleni) ja ihmetteli ku ei olla käyty.Ihan ku niitten auto ei kulkis meille!!Mun synttäreitäni ei tod. muistanu.Kun ajattelee ni me ollaan eletty 20v. samassa "perheessä"/suvussa mut miniän synttäreitä ei juuri koskaan muisteta.Mun vanhemmat lähettää rakkaalle vävylle joka vuosi väh.kortin.Yleensä tulee lahjaki.Eipä tullu kattoo sairaalaakaan viimesintä lapsenlastaan ku 100km on liian pitkä matka ajaa tosta vaan.Kehtas kyllä kun alettiin odottaa viidettämme sanoo et "toivottavasti kasvatatte tän lapsen paremmin ku edelliset"!?!Ja isompien lasten kuullen!!Sillon kyl loukkaannuin niin etten ottanu pitkään aikaan mitään kontakstia,eikä ottanu poikansakaan.Sit ku kysy et luokkaannuttiinko(?!?),ni annatin tulla kaiken mikä paino.Anoppi vaan totes et kyllä hän mielipiteensä saa sanoa.Argh!!Nyt on pari vuotta menny kivasti,mut tää mieheni sairastumine sai taas huomaamaan etten miniänä merkitse anopilleni mitään.Ei edes lastemme vointia kyselly ku mieheni makasi sairaalassa.Saatikka et kuinka mä jaksan viiden laspen kanssa yksin kaaostilanteessa.No,oon ny ajatellu et sitä saa mitä tilaa.Kun ei anoppia kerran kiinnosta ni samma här.Riiteleen en ala,mut enää en odotakkaan rouvalta mitään.
Kannanpa minäkin tarinani kekoon sillä jälleen kerran itkusilmin totean että olisimme kyllä varamummia vailla...
Perheeseemme kuuluu minä, yrittäjämieheni ja lapsia on siunaantunut ekaluokkalaisen sekä 3 ja 4 vuotiaiden poikien verran eli kolme kappaletta. Nuorimmaiset ovat kyllä aika rasavillejä mutta kunhan vain puuhaa riittää niin mielestäni aivan normaaleita poikalapsia ovat.
Sitä minä vaan täällä suren että mummot eivät ole lastenlastensa elämässä läsnä kuten toivoisin. Molemmat asuvat lähellä, toinen 10km päässä, toinen 30km päässä. Anoppini toimiin omaishoitajana vammaiselle lapselleen joten hänen puoleltaan en voi vaatia kovin suurta panostusta, enkä edes lähde tässä ruotimaan hänen osallistumattomuuttaan lastenlastensa elämään aillä se ei tällä hetkellä ole mahdollista vaikka uskon että toisissa olosuhteissa hän olisi juuri se unelmamummi.
Mutta entäs sitten äitini: Hän on vasta 55-vuotias, fyysisesti hyväkuntoinen mummo mutta lastenlapset tuntuvat olevan aivan samantekeviä, olisiko heitä vai ei. Tai ei ehkä niinkään, sillä esikoisesta hän jaksoi olla jonkin aikaa kiinnostunut ja koetti omalla tavallaan auttaakin meitä ensikertalaisia. Mutta kun lapsia siunaantui ajan saatossa enemmän, homma on käynyt koko ajan hankalammaksi. Aina (noin 4-6 krt/vuosi) kun pyydän lapsia mummille yökylään (muita äkillisiä hoitotarpeita parin tunnin ajaksi tulee silloin tällöin), vastaus on nihkeä :"kun minulla olisi niin paljon omiakin hommia... eikö kukaan muu voisi (hän tietää ettei toinen mummi ole vaihtoehto yllämainitun asian vuoksi)... täytyy siivota...olen menossa kaupoille jne jne.
Siltikin, hän useimmiten suostuu ottamaan lapset mutta melkein aina vasta riidan jälkeen. Eihän minun (ja lasten) ole kuitenkaan tarkoitus olla hänelle taakkana mutta miksi äitini ei näe asiaa niin että silloin hän voisi nauttia niistä harvoista hetkistä lastenlastensa kanssa? Lasten ollessa siellä äitini on koko ajan stressaantunut ja kieltää lapsia jatkuvasti. Hän vain tiuskii lapsille eikä keksi heidän kanssaan mitään tekemistä. Lapset ovat todellakin vain riesa hänelle ja tämä surettaa minua valtavasti. Äitini sitten koettaa kai ostelulla korvata puuttuvaa aikaa mutta eihän lapset muutenkaan vaatelahjoja osaa arvostaa.
Joku varmasti nyt ajattelee että ajattelen mummia vain ilmaisena lastenhoitajana mutta eikös se ole selvää että mummit (jos elävät) olisi se järkevin vaihtoehto kun hoitajaa tarvitaan. Toki jokainen mummi ja pappa osallistuu omien fyysisten ja iän mukaisten ominaisuuksiensa mukaan, mutta kuten sanottu äitini on vielä nuori ja hyväkuntoinen. Eikö siksi olisikin jotenkin nurinkurista että hakisin hoitajaksi jonkun ventovieraan kun mummolla olisi mahdollisuus viettää ns. laatuaikaa lastenlastensa kanssa. Ongelmana on vain ettei hän oikeasti halua!
Pohdinnoissani olen mennyt välillä lapsuuteenikin ja tullut siihen tulokseen että äidilläni, joka jäi yksinhuoltajaksi kun olin vasta alle 6kk ei ilmeisesti ole ns. äidinvaistoa, ei luontaista halua olla kiinnostunut, läsnä ja tehdä asioita lastenlastensa kanssa, kuten hän ei tehnyt minunkaan kanssa kun olin pieni. Minulla ei itseasiassa ole yhtään muistoa asioista joita olisin tehnyt äitini kanssa yhdessä, vain eräästä äidin ystävästä joka vietti kanssani paljon aikaa, ja tiedän että hän hoiti minua täysin omasta halustaan, ei rahasta. Eikö olekin jotenkin nurinkurista että vaikka äitini sai paljon apua häneltä ja omalta äidiltään minun ollessa pieni , hän ei osaa antaa apua meille sitä tarviessani. Meidän avuntarve ilmenee juuri lastenhoitoapuna, muut asiat meillä on ihan hyvin.
Mitä siis tehdä? Olisiko minun järkevintä vaan unohtaa äitini ja palkata jostain varamummu lapsille. Jos otan nuoren MLL:n hoitajan tai vastaavan niin tiedän ettei äitini tajua pointtia vaan sanoo että hieno homma, saitte hoitajan. Mutta jos otan varaMUMMUN eli hieman jo vanhemman henkilön niin EHKÄ jokin liikahtaisi hänenkin sisällään. Mene ja tiedä.
Kommenttejanne odottaen
En osaa samaistua äitisi asemaan,koska minulle lapsenlasten kanssa oleminen on suuri ilon aihe.Mutta meitä on niin moneksi ja monilla asenteilla varustettuja.Omat vanhempani ovat viihtyneet hyvin isovanhempien roolissa,mutta anoppini ei ollut mikään perinteinen mummo,minkä itsekin moneen kertaan mainitsi.Lapseni eivät hänen luonaan paljoa käyneet,lapsia on viisi kappaletta,yhden ainoan kerran kaksi lasta oli hänellä yökylässä yhden yön(kun olin laitoksella saamassa neljättä lastamme).Ketään ei kai voi pakottaa isovanhemmuuteen,mutta en pitäisi pahana jonkun muun mummoikäisen pyytämistä varamummoksi,jos oma äitisi ei viihdy siinä roolissa.
Mietitääs nyt vähän. Onko siinä mitään vikaa? Jos mummot haluavat elää omaa elämää. He on jo lapsensa kasvattanut ja vihdoinkin heillä on mahdollisuus nauttia elämästä. Elämä täytyy ottaa sillä periaatteella, et ken leikkiin ryhtyy, hän leikin kestäköön. Annetaan me äidit mummojen nauttia ja hoidetaan lapset itse, tai isän kanssa yhdessä. Sitä paitsi, ainahan voi tahtoa kavereita apuun. Siinähän tulee samalla ne tosi ystävät esille.