Kuolema

Muuta en oikein osaa sanoa...

...äitisi poismenon johdosta. Minäkin olen menettänyt äitini, en tosin nuorena, mutta tiedän tunteesi ja osaan samaistua.

Itse aina toivon, että eläisin vielä ainakin niin kauan, että näen lapsenlapset ja voin auttaa ja tukea lapsiani heidän hoidossa. Tovottavasti sinulla on muita läheisiä,esim. tätejä ja kummeja, joilta saat naisentukea elämäsi varrella.

Kerran luin, että elämä täällä onkin vain välivaihe parempaan olotilaan pääsyyn. Vasta sitten kun täällä on tarpeeksi hyvä ihminen, ei tarvitse enää tänne palata, uudestisyntyä, vaan saavuttaa iänkaikkisen rauhan.

Kaikkea hyvää sinulle ja jaksamista surussasi!

mutta en usko että mikään mitä ketään ulkopuolinen tässä vaiheessa sinulle sanoo ei saisi sinua tuntemaan oloasi yhtään paremmaksi. Mielestäni maailmassa ei ole mitään pahempaa kuin oman vanhempansa menettäminen, varsinkin nuorena. Kirjoituksesi on kuin olisin sen muutaman päivän yli vuosi sitten itse kirjoittanut, paitsi että kyse oli rakkaasta isästäni. Itse en ole vieläkään päässyt siitä yli vaikka vuodessa uskoisi jo jotain tapahtuvankin... toisinaan itken itseni vieläkin uneen muistellessani häntä. Aika parantaa haavat, sanotaan... itse en kyllä vielä tiedä miten paljon aikaa tarvitaan. Ainakin olen oppinut hyväksymään isäni kuoleman ja sen tosiasian, että mikään mitä teen ei häntä enää takaisin tuo... kai tämä sitten on ensimmäinen merkki ajan merkityksestä asiaan. Oli miten oli, tsemppiä ja jaksamista sinulle... Elämä on tällaista joskus, mutta siitä huolimatta meidän tänne jäävien on yritettävä jaksaa jatkaa täällä kunnes meidän aikamme lopulta tulee... siihen saakka yritäthän tehdä asiat niin että äitisi olisi sinusta mahdollisimman ylpeä...

niimpä, kaikki läheisit ja vähemmänkin läheiset viedään pois, niin iso pelko mullakin on isäni kanssa koska hänellä on eturauhassyöpä mitä ei voi enäää leikata.

Olen itsekin miettinyt näitä asioita kun kuolema on osunut tuttavapiiriin. Viisi vuotta sitten eräs luokkatoverini sairastui toistamiseen syöpään ja menehtyi puoli vuotta kestäneen sairastatmisen jälkeen. Hoito lopetettiin, kun todettiin sen ainoastaan ostavan tuskallista lisäaikaa. Hän oli viisitoistavuotias elämänhajanoinen poika.

Hän olis erittäin sosiaalinen, älykäs ja selvästi hetkestä nauttiva henkilö. Nämä ajatukseni hänestä ei ole syntyneet hänen kuoleman jälkeen (niin kuin nuoren taiteilijan töiden arvo nousee tämän kuoltua), vaan muistan kuinka kunnioitin häntä jo suunnattomasti ennen kun taudista oli tietoakaan. Hänessä oli semmoinen itsevarmuus myös tyttöjen keskuudessa, mitä kadehdin silloin suuresti.

Kun eräänä kesäisenä päivänä sain tidon tämän henkilön poistuttua, niin se pisti miettimään asioita. Miksi sellainen henkilö, joka puhkuu intoa elämään ja josta on paljon iloa muille, viedään pois? Joku pieni solumutaatioko sen ratkaisee?

Kuinka sairaalta ja loukkavaalta hänen lähimmäisiään kohtaan se kuulostaakaan, niin toivoin salaa itse olevani hänen asemassaan hänen sijaista. En vain pystynyt näkemään mitään järkeä siinä, että sellainen henkilö poistuu, kun samalla itseni laiset, elämää ikään kuin etäisyydeltä lasikuvun sisältä katsovat henkilöt, jatkavat päämäärätöntä vaellustaan. Tapahtuma vain vahvisti käsitystäni, että kukaan ei tosiaankaan ole tämän maailman ohjaksissa kiinni. Ehkä viidessätoista vuodessakin ehtii kokea paljon, jos elämään suhtautuu ennakkoluulottomasti.

Intensiivisyys x lyhyen aikaa = kauan x valtava määrä täysin turhia heräämisiä