Nykyaikainen psykiatria ei millään lailla perusperiaatteiltaan ja sisimmältään poikkea pari vuosituhatta jatkuneesta särkyneiden oikeuksien polkemisesta ja heidän itsensä syyllistämisestä, vain menetelmät ja termit ovat aikain saatossa muuttuuneet. Kun ammoisina aikoina mielenterveysongelmien syyt selitettiin katolisen kirkon toimesta Jumalan rangaistuksena heidän synneistään ja munkit pitivät huolen heidän kurittamisestaan ruoskimalla heitä, niin nykyään opetetaan mielenterveysongelmien johtuvan henkilön viallisesta aivokemiasta, johon auttaa vain lääkärin määräämä keskushermostoon vaikuttava lääke, joista voimakkaimpia ovat erilaiset neuroleptit, jotka tärvelevät ihmisen mieltä ja ruumista pahimmillaan pysyvästi mm. pakkoliikeoireyhtymän tai vaikkapa erittäin yleisen akatisian muodossa, lihoamisesta, veriarvojen muutoksesta ja seksuaalisuuden häiriintymisestä tai viettien sekä kyvyn lopullisesta menetyksestä puhumattakaan.
Unohtunut on se totuus, että ihminen tarvitsee ihmisarvoisen elämän pystyäkseen pitämään mielenterveytensä kasassa. Olen melko vakuuttunut siitä, että lähes kaikki mielenterveysongelmaiset ovat tavalla tai toisella muiden ihmisten rikkomia , olipa kyse sitten koulussa, työssä tai kotona koettu henkinen tai fyysinen väkivalta eri ilmenemismuotoineen. Jokaisella ihmisellä on henkinen kestokykynsä, jos häntä kuormitetaan liikaa, niin mieli murtuu. Ympäröivä yhteiskunta näkee yleensä vain omituisesti käyttäytyvät murtuneen, eivätkä he voi tietää, mitä tämä henkilö on joutunut elämässään kokemaan, ja näin he olettavat henkilön olevan synnynnäinen sekopää, ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Lääkäri vahvistaa tuon olettamuksen ja tekee siitä virallisen diagnoosin, tosin käyttäen sekopään sijasta termiä mielisairaus, ja selittää tämän johtuvan henkilöstä itsestään, aivokemian epätasapainosta, ja määrää lääkkeet. Potilas lähtee lääkäriltä ja menee särkyneenä ihmisten luo, mutta huomaa, ettei yleensäkkään ole tervetullut, sillä hänhän on hullu, jota tulee karttaa. Kun siis suuri määrä inhimillistä tuskaa murtaa mielen, niin missään prosessin vaiheessa yksikään virallinen taho ei määrää hänelle lääkkeeksi inhimillisyyttä. Sellaista paikkaa ei ole, johon voisi vetäytyä lepäämään vain ollakseen muiden ihmisten parissa vaikkapa pari kuukautta ilman yhtään ainoaa pilleriä tahi sairaudentunnon puristusta, siis potilaalta saatua tunnustusta siitä, että kaikki hänen ongelmansa johtuvat vain hänen synnynnäisestä mielisairaudestaan, jotta yhteiskunta voisi pestä kätensä hänen verellään, kuten aina ennenkin. Tilanne on helpompi esim niillä, joilla on todettu masennus, mutta niillä, jotka ovat kärsineet niin paljon, että ovat romahtaneet psykoosiin saakka ei ole mitään toivoa saada lääkkeetöntä hoitojaksoa missään sairaalassa, vain jotta he saisivat asua ja olla mukana edes jonkinlaisessa yhteisössä ja jutella ihmisten kanssa, siis saada osakseen annos inhimillistä elämää. Lääkäri ei tätä hyväksy, neurolepti on aina ensisijainen ja yleisesti ottaen ainut "hoitomuoto". Ehkä jonain vuonna tullaan hyväksymään ja ymmärtämään se tosiasia, etteivät aivojen välittäjäaineiden määrät ole mitään muuta kuin seuraus liian rankasta ja tuskallisesta elämästä, eivätkä todellakaan minkäänlainen varsinainen syy ongelmiin, ainoastaan pahan olon näkyvä kemiallinen vaste. Jos edes halutaan hoitaa ihminen kuntoon, niin hän tarvitsee inhimilliset elämänolosuhteet sen sijaan, että häntä "autetaan" hyväksymään ns. elinikäinen sairautensa ja ottamaan lääkkeensä, jotka tekevät hänestä ennenpitkää tutisevan muumion. Neuroleptien sivuvaikutuksista löytyy netistä tietoa vaikka kuinka paljon, ja se on tylyä luettavaa, lääkärit eivät näitä asioita henkilökohtaisesti potilailleen kerro. Miksi on pakko antaa tuhota itsensä, jos haluaisi vain hetken elää jotain normaalin sosiaalisen elämän vastinetta, jotta jaksaisi tätä yksinäistä tallustusta taas huomiseen?
Unohtunut on se totuus, että ihminen tarvitsee ihmisarvoisen elämän pystyäkseen pitämään mielenterveytensä kasassa. Olen melko vakuuttunut siitä, että lähes kaikki mielenterveysongelmaiset ovat tavalla tai toisella muiden ihmisten rikkomia , olipa kyse sitten koulussa, työssä tai kotona koettu henkinen tai fyysinen väkivalta eri ilmenemismuotoineen. Jokaisella ihmisellä on henkinen kestokykynsä, jos häntä kuormitetaan liikaa, niin mieli murtuu. Ympäröivä yhteiskunta näkee yleensä vain omituisesti käyttäytyvät murtuneen, eivätkä he voi tietää, mitä tämä henkilö on joutunut elämässään kokemaan, ja näin he olettavat henkilön olevan synnynnäinen sekopää, ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Lääkäri vahvistaa tuon olettamuksen ja tekee siitä virallisen diagnoosin, tosin käyttäen sekopään sijasta termiä mielisairaus, ja selittää tämän johtuvan henkilöstä itsestään, aivokemian epätasapainosta, ja määrää lääkkeet. Potilas lähtee lääkäriltä ja menee särkyneenä ihmisten luo, mutta huomaa, ettei yleensäkkään ole tervetullut, sillä hänhän on hullu, jota tulee karttaa. Kun siis suuri määrä inhimillistä tuskaa murtaa mielen, niin missään prosessin vaiheessa yksikään virallinen taho ei määrää hänelle lääkkeeksi inhimillisyyttä. Sellaista paikkaa ei ole, johon voisi vetäytyä lepäämään vain ollakseen muiden ihmisten parissa vaikkapa pari kuukautta ilman yhtään ainoaa pilleriä tahi sairaudentunnon puristusta, siis potilaalta saatua tunnustusta siitä, että kaikki hänen ongelmansa johtuvat vain hänen synnynnäisestä mielisairaudestaan, jotta yhteiskunta voisi pestä kätensä hänen verellään, kuten aina ennenkin. Tilanne on helpompi esim niillä, joilla on todettu masennus, mutta niillä, jotka ovat kärsineet niin paljon, että ovat romahtaneet psykoosiin saakka ei ole mitään toivoa saada lääkkeetöntä hoitojaksoa missään sairaalassa, vain jotta he saisivat asua ja olla mukana edes jonkinlaisessa yhteisössä ja jutella ihmisten kanssa, siis saada osakseen annos inhimillistä elämää. Lääkäri ei tätä hyväksy, neurolepti on aina ensisijainen ja yleisesti ottaen ainut "hoitomuoto". Ehkä jonain vuonna tullaan hyväksymään ja ymmärtämään se tosiasia, etteivät aivojen välittäjäaineiden määrät ole mitään muuta kuin seuraus liian rankasta ja tuskallisesta elämästä, eivätkä todellakaan minkäänlainen varsinainen syy ongelmiin, ainoastaan pahan olon näkyvä kemiallinen vaste. Jos edes halutaan hoitaa ihminen kuntoon, niin hän tarvitsee inhimilliset elämänolosuhteet sen sijaan, että häntä "autetaan" hyväksymään ns. elinikäinen sairautensa ja ottamaan lääkkeensä, jotka tekevät hänestä ennenpitkää tutisevan muumion. Neuroleptien sivuvaikutuksista löytyy netistä tietoa vaikka kuinka paljon, ja se on tylyä luettavaa, lääkärit eivät näitä asioita henkilökohtaisesti potilailleen kerro. Miksi on pakko antaa tuhota itsensä, jos haluaisi vain hetken elää jotain normaalin sosiaalisen elämän vastinetta, jotta jaksaisi tätä yksinäistä tallustusta taas huomiseen?
Vastaukset 11
Vanhimmat
mutta väite aivojen kemiallisesta epätasapainosta on pelkkä markkinointikikka. Kukaan ei ole ikinä pystynyt osoittamaan, että jollain olisi aivoissaan kemiallinen epätasapaino.
Aina se ei vain mene niin. Työskentelen itse hoitoalalla ja tiedän, että ainakin niissä paikoissa missä olen itse ollut työssä ensisijainen hoitomuoto on terapia. Lääkitys tulee mukaan vasta jos esim. masennus ei yksinkertaisesti ole hoidettavissa vain terapialla tai ilman lääkkeitä. Lääkkeet stabilisoivat ihmisen ja antavat hänelle voimavaroja tasapainoittua käsittelemään ongelmiaan. Mielenterveyslääkkeiden käytön tavoite on aina se, että niistä päästään eroon, mutta hädän hetkellä lääkitys on tarpeen joissain tapauksissa stabilisoimaan ja tasoittamaan ihmisen tunne-elämää jotta hän voisi taas omata voimavarat selviytyä vaikeiden asioiden käsittelystä ja elämästään.
Itse olen myös ollut erittäin lääkityksiä vastaan tässä asiassa, olen nyt sairastanut 6 vuotta toistuvaa masennusta. Terapia ei minulla pelkästään auttanut, joten minulla kokeiltiin lääkitystä. Ensimmäinen ei parantanut toimintakykyäni juuri lainkaan, mutta nyt kun olen syönyt 5 kk toista lääkettä oloni on parhain moneen vuoteen ja suunnitelmissa on lääkityksen lopettaminen. Lääkkeet auttoivat minua ongelmieni käsittelyssä ja pystyin taas toimimaan arkielämässäni kun mieleni oli tasapainoisempi ja virkeämpi. En enää itkenyt koko aikaa enkä suunnitellut satuttavani itseäni, paranoidisuus vähentyi ja pakkoneuroosit sekä ahdistukset väistyivät. Olen todella kiitollinen psykiatrilleni, että lääkitys aikoinaan käynnistettiin. Lääkäri ei toki määrännyt pillereitä suoraan vaan vaati tavata minua muutaman kuukauden jonka jälkeen itse saisin hänen kanssaan keskustella mahdollisesta lääkityksestä. Alkuvaiheessa hän ei sitä minulle suositellut lainkaan, mutta tilanteeni jatkuessa samanlaisena terapiasta ja tuesta huolimatta sain itse harkita lääkityksen kokeilemista jälleen.
Toki mielialalääkkeillä, kuten KAIKILLA lääkkeillä on huonoja sivuvaikutuksia. Aina kun otat esim. Buranan se vaikuttaa negatiivisesti elimistöösi, mutta helpotus on sen arvoista. Sama logiikka pätee mielialalääkkeisiin. Joskus ei vain selviä alkuun ilman tasapainotusta.
"nykyään opetetaan mielenterveysongelmien johtuvan henkilön viallisesta aivokemiasta, johon auttaa vain lääkärin määräämä keskushermostoon vaikuttava lääke"
Tämä ei pidä paikkaansa, sosiaali- ja terveysalalla nimenomaan opetetaan, että ilman lääkkeitä niin pitkään kuin mahdollista ja kaikki muut hoitokeinot ensin.
Lisäksi mielenterveysongelmat ovat osittain perinnöllisiä joten jotakin aivojen aineenvaihdunnassa tapahtuu erilaista kuin normaalisti, myös esim. aliravitsemus, anemia, B12-vitamiinin puute ym ym voivat laukaista mm. masennuksen. Yleensä masennus varmastikin on ulkopuolisesta maailmasta tulleiden "paineiden" aiheuttamaa, mutta joskus niiden syntyyn liittyy myös pelkästään fyysisiä muutoksia elimistössä. Eikä se suinkaan tarkoita että aivoissa olisi vika, kukaan ei opeta sellaista. Aivojen aineenvaihdunta vain on sillä hetkellä jostain syystä häiriintynyt.
"Sellaista paikkaa ei ole, johon voisi vetäytyä lepäämään vain ollakseen muiden ihmisten parissa vaikkapa pari kuukautta ilman yhtään ainoaa pilleriä tahi sairaudentunnon puristusta"
Kyllä on, henkilöllä on aina itse oikeus päättää syökö hän lääkkeitä vai tuleeko hän hoitokotiin vain lepäämään. Henkilökunta näissä hoitokodeissa on yllättävänkin mukavaa ja positiivista ja ottavat jokaisen huomioon yksilönä, kuntoutujana, ihmisenä joka on levon tarpeessa.
Lääkkeitä syötetään sillä verukkeella, että potilaalla muka olisi aivoissaan kemiallinen epätasapaino. Sitä epätasapainoa ei kuitenkaan ole kukaan ikinä löytänyt.
Ja jos lääkäri leimaa henkilön psykoottiseksi, niin silloin hänelle pakkosyötetään myrkkyjä.
Lääkkeet eivät sovi muuta kuin rangaistukseksi mielenterveystyöntekijöille. Esim Lääkärille 10 vuotta Thoraziinia, hoitajalle 5 vuotta, jne.
.
"Lääkkeitä syötetään sillä verukkeella, että potilaalla muka olisi aivoissaan kemiallinen epätasapaino. Sitä epätasapainoa ei kuitenkaan ole kukaan ikinä löytänyt."
Minkälainen todistus kelpaa? Onko sokeritaudissa löydetty vastaavanlainen epäbalanssi aineenvaihdunnassa?
.
kelpaa.
Ja sokeritauti ei kiinnosta tällä hetkellä.
.
Tarkoitin, että kelpaako vastaavanlainen todistus, joka sokeritaudista ehkä pystyttäisiin osoittamaan?
Entä fMRI- ja PET-rekisteröinnit? Osaatko täsmentää tarvittavan evidenssin luonnetta. Määritelmä "epätasapaino" on aika diffuusi.
.
todistus sokeritaudista pystyttäisiin osoittamaan.
Esim PET-kuvaus pystyy näyttämään verenvirtauksia aivoissa, mutta se ei ole kemiallista.
Määritelmä "epätasapaino" on psykiatrien itse KEKSIMÄ.
Ja tekeekö kukaan psykiatri mitään kokeita kemiallisen epätasapainon löytämiseksi?
(Ei tee...)
mutta mitä muuta yhteiskunta voi tehdä kuin antaa lääkkeitä?Niitä tulee markkinoille yhä uusia,joten toivoa on.Liikunta on hyvä mielenterveydelle.Ainoa,mihin köyhällä on varaa on kävely ja uinti.Jos vaan saa itsensä pakotetuksi ulos.
auttaa.
Mutta silloin lääketeollisuus menettäisi rahaa...
Tuon kun saisi jotenkin ahneiden talousapinoiden kalloihin paukutettua. Talouskasvua, talouskasvua, ei se ikuisesti voi kasvaa kun ihmiset eivät enää jaksa. Systeemi on ollut mätä alusta alkaen. Mikään mikä perustuu jatkuvaan kasvuun ei voi olla pysyvää. Tuo ilmiö nähdään esim. ketjukirjeissä, jossain kohtaa ne hajoavat.
Koko elämämme perustuu mätään systeemiin.
Neuroleptien syöjillä on muun muassa viisi kertaa enemmän sydänkuolemia kuin niillä jotka eivät syö. Diabetes on yleistä ja muut vaivat ja sairaudet. Niitä syötetään vain siksi koska mielisairaat koetaan uhaksi ja alempiarvoiseksi. Miksi tällaisia muuten kenellekään syötettäisiin. Eihän heiltä itseltään edes kysytä haluaako syödä vai ei.