Miten on. Tukeeko läheiset kuten sukulaiset tai ystävät teitä taudissanne, joko omassa tai perheenjäsenen.
Itse olen nähnyt monenlaista suhtautumista.
Jos ei tue niin mistä arvelette sen johtuvan.
Itse olen nähnyt monenlaista suhtautumista.
Jos ei tue niin mistä arvelette sen johtuvan.
Vastaukset 64
Vanhimmat
Menen välillä kuulemaan kuivaa luentoa (lääketieteelistä). Ei huvittaisi vaan on vähän pakko.
Kirjoittelen illalla lisää.
No oli se aika pettymys. Ei paljon viisastunut.
Jotain ajatuksia siitä että ruokien hiilihydraateilla ja niden nopeudella on jotain yhteyttä syöpään (mahdollisesti).
ole pahemmin tukijoita ollut. Työkaverit, ystävät, pojat ja siskot olivat tietysti järkyttyneitä sairaudestani ja iloisia nyt kun olen toistaiseksi parantunut. Mutta varsinaisesti kukaan ei ole tukenut koko sairauden aikana. Kukaan ei ole edes sanonut, että kyllä sinä selviät, koeta jaksaa.
Ainoat kädestä pitelijätkin ovat olleet hoitajia, jotka ovat tökkineet kanyyliä kädenselän laskimoon. Eilen oli tosin aika komea röntgenhoitaja, joka pitkään etsi kummastakin kädestä suonta, johon tökätä kanyyli varjoainetta varten. Eli siinäpä ne kädestä pitelijät, joita olisin kaivannut monesti kun huonossa kunnossa makasin sängyn pohjalla, enkä jaksanut nousta ylös enkä edes puhua. Kun olisi ollut joku edes kädestä pitelemässä, ettei olisi ollut niin turvaton ja yksinäinen olo. Mutta eipä ole ollut eikä tule olemaan jatkossakaan. Kun ei ole sitä perhettä ympärillä ja miesystävätkin yleensä kaikkoaa heti kun sairaus ilmenee.
Nyt meinaan lauantaina ottaa "pienet" tervehtymisen kunniaksi mutta yksin senkin joudun tekemään. Pahinta on kuitenkin se, ettei ole ketään läheistä, jonka kanssa iloita yhdessä parantumisesta, kuten ei ollut sitä läheistä silloinkaan, jonka kanssa jakaa sairaus. Joten yksin iloitaan ja yksin surraan, jos ei sitten teistä löydy seuraa lauantai-illaksi???
Noin käy valitettavan usein. Joskus jopa sukulaiset kieltää tulemasta kyläänkin kun kuulevat syövästä.
Pelkäävärkö he sen tarttuvan vai mikä siinä on.
Jotkut sanoo etteivät he tiedä mitä sanoa niin eivät halua sitten edes tuntea.
Tuo kannustaminen näyttää olevan aika harvinaista.
Aikoinaan noissa maaseudun yhteisöissä oli tuo asia paljon paremmin. Ainakin minun kotiseudulla.
Minulla kyllä on se käsitys että sinä kuulut niiden 10%:n joukkoon jolla ei uusi.
seuraa milloin vaan!Monet tukevat sinua!Et ole yksin.
Enpä taida sittenkään olla ihan yksin....
Kyllä tukevat mieheni,suku ja ystävät, samoin hyvät naapurit pienessä rivitalossamme.
Kukapa ei tukisi.
mitä veritautia sinä sairastat?
Noinhan se pitäisi olla.
Nykyaika näyttää kuitenkin kovettaneen niinpaljon ihmisiä ettei useinkaan välitetä toisen tuskasta.
halua tuntea
aika vaikeaa läheisillä itselläänkin.
Ihanasti tukevat ystävät, työkaverit, naapurit, sukulaiset. Olen huomannut, että jotkut ihmiset
karttelee (semmoiset vähemmän tutut) kai luulevat
saavansa tartunnan. Aviomies on vähän hämillään ja
ei mielellään puhu syövästä. Ehkä on liian pelottava aihe, mutta tukee kuitenkin muuten.
Joko olette ostaneet roosa-nauhan?
että tukevat,tosi tärkeää.En ole vielä löytänyt
Roosa-nauhaa:)
En ole vielä halunnut edes kaikille kertoa syövästäni.
Puoliso on ainakin tässä alkuvaiheessa vaikuttanut enemmän hämmentyneeltä tiedosta, pakenee ehkä enemmän omiin töihinsä, käsittelee kait näin asiaa, annan hänen tehdä niin.
Suomalaisesta Kirjakaupasta, josta voi ostaa myös tosi hyvän vaaleanpunaisen kynän. Tuotosta osa menee syöpätutkimukseen. Aiemmin Lindex ainakin myi Roosa-nauhaa, en tiedä mikä on tilanne nyt. Saksen- ja veitsenterottajiakin saa pinkkeinä.
No tuo on kyllä kurja juttu. Tuollaisiakin tyhmiä on todella olemassa.
Syöpää pidetään jonain "mustana surmana" ja ihminen ikäänkuin eristetään.
Ihan totta en oikein tajua vaikka yritän miettiä. Miten se ilmenee?
Mielelläni en puhu koko asiasta "terveiden" kanssa, jos ei nyt suoraan tulla jotain kysymään. Mitä tukemista tässä on?
siskot,äiti ja mies sairastaneet syövän,kuten itsekin.Eipä paljoa syövästä keskenämme puhuta.Kontrolli aikoina jännitämme yhdessä.Mitä se tuki nyt on,sanoisin että toinen saman kokenut ymmärtää ne alku aikojen pelot,ei sano että mitä pillität.Enpä minäkään juuri terveiden kanssa syövästä juttele.Tueksi voisin sanoa senkin,että työkaverit ja ystävät sanovat ymmärtävänsä uupumukseni nyt ja silloin hoitojen aikana.Niin,miehen kanssa toki puhumme kaikesta,tulevaisuuden peloistamme.Toisaalta mies on vahvempi,sanoo että ei kannata pelätä sellaista,mihin itse ei voi mitenkään vaikuttaa.
eipä oikein voi itse vaikuttaa uusiiko tauti
vai ei.Toivoa kannattaa tietty ettei.En minäkään
oikein terveiden kanssa sairaudesta keskustele.
Ymmärtäväiset työkaverit ovat hyvä asia:)
On se niin että ne pelot ja tunteet voi täysin tajuta vain ne itsekin kokenut. Siksi en kaipaakaan muiden lohdutteluja... se on väkisinkin ulkokohtaista, vähän niinkuin muka-ymmärtämistä, velvollisuudentunnosta.
Mutta kai nämäkin asiat näkee jokainen vähän eri tavalla.
Itse olen kyllä saanut vilpitöntä myötäelämistä ja aitoa huolestumista jaksamisesta nimenomaan naapureilta, en ole edes peitellyt sairauttani, sillä sitä ei voi olla huomaamatta.
Mies tukee ja suku huolehtii, siis tuki=myötäeläminen.
Näin koen sen itse.
ei mahdu, miksi EIVÄT tukisi!??? Tottakai tukevat! -Ja nyt tarkoitan nimenomaan perheenjäseniä ja lähisukua.
Tuttavat (ja joskus jopa ystävät) ovat sitten ihan eri asia, mutta heille se suotakoon...
veritautia sairastavia palstalla? kiinnostunut.
ja hyvä että tuetaan!
Laitan tähän joitain käytännön elämän esimerkkejä.
Perheessä mies tuli sairaalasta huonossa kunnossa. Ei voinut ajaa autoa ja kaupoille oli hyvin pitkä matka.
Hyvät ystävät tuli ja kysyi koska perheenäiti haluaa kauppaan he vievät autolla.
Toisessa peheessä vaimo oli huonokuntoinen ja lapsia oli paljon.
Hyvät ystävät tuli auttamaan ruuanlaitossa ja kotitöissä kun mies joutui olemaan päivät töissä.
Kolmas tapaus.
Yksinäinen ihminen tuli kotiin huonokuntoisena. Talossa oli puulämmitys ja oli talvi.
Hyvät ystävät teki puolen vuoden ajan kaikki kotityöt ja lämmitti talon. Pilkkoivat puut ja teki lumityöt.
Sitten vilä yksi muoto.
Ystävät kävivät rupattelemassa sairaan luona joka oli lähes täysin petipotilas, mutta jonka mies teki kuitenkin kaikki kotityöt, mutta oli hiljainen kuin Kuu-Ukko.
Näiitä muotoja on monia, mutta tässä jotain esimerkkejä.
"Hyvät ystävät" ja lähes kaikki sukulaiset asuvat ihan eri puolilla Suomea. Olen eronnut eikä tässä lähistöllä asu niin hyviä tuttuja että tulisivat kotiini hääräämään - enkä haluaisi moista itsekään.
Tyttärellä on itsellään pieni lapsi hoidettavana opiskelujen lisäksi.
Niin että ihan itsekseen sitä on sitten pärjäilty. Onneksi ei ole puulämmitystä!
>;)
kaivo vettä:)
Ei ole helppoa sullakaan.
Suoraan sanoen ihmettelen tytärtäsi, ei hän ole ainoa syöpäpotilaan lapsi jolla on yksi? lapsi hoidettavana ja opiskelee, ei jaksa tai halua tukea. Minkälainen lapsi on noin kylmä?
Samassa veneessä ollaan. Tai ainakin lähes. Soudetaan yhdessä. Huopaamaan en suostu. Ystävät minullakin on kaukana. Yhteyttä pidetään mailein ja kirjein. Puheluja harvakseltaan. En tykkää kun siitä ei jää mitään näkyvää. Naapuri kau-pungissa asuvan tukihenkilön löysin netin palstalta. Nyt hän on huonossa kunnossa joten tuki on toisin päin. Parhaat tukijat on naapurin liki 80 täti ja homopari. He tarkistavat että olen hengissä.
Olen elänyt niin kauan yksin etten osaa apua edes ottaa vastaan. Johtuu varmaan itsepäisyydes-täni ”kukaan ei osaa tehdä asioita niin hyvin kun minä. Minun on selvittävä oman avun turvin. Omatoimisen pitää pysyä viimeiseen asti” Pahimmassa (sytoputki) vaiheessa jaksoin juuri ja juuri käydä lähikaupassa (150 m). Söin vain salaattia, kauraleipää ja suklaapatukoita. Pakolliset huushollityöt tein aina paremman jakson aikana. Juttukaveria toisinaan kaipasin ja kaipaan edelleen. Ihan vaan arkisista asioista puhumista.
on kaksi päälle parikymppistä lasta.Toki he tukevat meitä syöpävanhempiaan.Mutta nuorten täytyy elää omaa elämäänsä,ei kukaan voi vaatiakaan heiltä joka päiväistä tukemista.Ja onhan se lapsilla oma suru aina siitä,kun isä tai/ja äiti ovat sairastuneet syöpään.Tukeahan he itsekin tarvitsevat siinä tilanteessa.Ehkä olen enemmän puhunutkin näistä miniälleni.Tuntuu,ettei halua lapsilleen enempää tuskaa näistä,kuin mitä heillä jo on.Ja mielestäni on vaan hyvä,jos he pystyvät jatkamaan nuoren ihmisen elämää,opiskeluineen,töineen,harrastuksineen.
Jokaisella on oikeus omaan elämää. Ei me todellakaan voida sitoa nuoria omaan sairauteen. Miksi pitäisikään? Jämähtäisivät meidän sairauksiin ja tähän aikaan. ”Eteenpäin on elävän mieli”. Tätäkin sairautta voi ymmärtää vain toinen vastaavan kokenut. Väliin meillä on niin hurtti huumori, että terveet kauhistelee. Heille puhuessa pitää aina miettiä ”mitähän sille uskaltaa kertoa tai sanoa?”
Jatketaan vaan me tätä entistä linjaa. Itketään, nauretaan, kierjoitellaan mitä kirjoitellaan ja tietaan toinen toistamme.
ettei tätä sairautta voi oikein ymmärtää,kun
itse sairastanut,tai läheisensä tukene oleva?
lapsen kannettavaksi tämä tauti. Puhun hänen kanssaan syövästä hyvin vähän, esitän paljon pirteämpää kuin oikeasti olen. Haluan myös pikku lapsenlapselleni pelkkää iloa ja mukavia hetkiä, en muistoja sairaasta, valittavasta mummosta.
Kyse ei siis ole lainkaan siitä ettei lapsi "jaksaisi tai haluaisi" tukea.
Ei voi ymmärtää mutta tukea voi. Ne ei ole mitenkään toisiaan poissulkevia asioita.
en minäkään läheisilleni kertonut kuinka
hankalaa oli hoitojen suhteen,vaikkei olisi
jaksanut veljillenikin sanoin,että kyllä
se tästä.Olisivat suotta surreet.
Vanhemmuus on juuri tuota. Ei omille lapsilleen halua antaa isompaa taakaa, kuin jo tuo sairauden myötäeläminen on! Meillä 2 parikymppistä kun isä sairastui, ja vaikka ikänsä puolesta olivatkin aikuisia eivät varmasti pystyneet "aikuismaisesti" asiaan suhtautua. Onhan kyseessä kuitenkin se OMA vanhempi, lapsuuden tuki ja turva. Ja tietenkin tieto/pelko hänen menettämisestään. Kuinka voi parikymppiseltä vaatia ymmärtämystä tuohon sairauteen, kun meiltä oikeasti aikuisiltakaan ei sitä aina löydy...
Isän muuttuminen sairauden myötä oli lapsille jo tarpeeksi rankkaa. Iso, komea, karvainen :) "tosi mies" hiipui kaljuksi, harmaaksi, laihaksi ja ärtyisäksi... Ainoastaan vanhin lapsistamme näki isänsä ihan "loppumetreillä", nuorempia en halunnut sairaalaan viedä, että jäisi heille edes pikkasen parempi muisto.
Meniköhän tämä nyt asian ohi...
tosiaankaan viitsi suoraa kertoa.Nuorinkin
uskoo että sairaus parantunut,en voi kertoa
että se voi uusia,lapsi vasta 10v. Antaa nauttia
lapsuudestaan.On se kova paikka,kun läheisensä menettää.
minäkin,aikuisten lasten äiti.
Hyvin teit,mumsku,kun rehellisellä mielipiteelläsi toit asian esiin.
Vanhempien syöpä on raskas isku lapsille,
he eivät tarvitse ryhtyä vanhemmilleen tarapeuteiksi.
Todella sattuvasti
lapsetkin tukemaan,ei voi olla niin kiire.
oma äitini on iäkäs syöpäpotilas,
käyn pävittäin hänen luonaan.
hoidan kauppa ym.asiat,siivoukset työssä käyntini ohella.
en voi ymmärtää,etteivät lapset tue vanhempiaan.
itselläni on aikuisia lapsia,jos itse sairastun, he tukevat minua.
Kyllä jos välittää läheisestä tukee ja auttaa häntä. Eri asia on on huonot välit.
Hyvät välit, niin välittää, huonot välit ei välitä sairaasta.
Näin on.
Kylmiä ja julmia omaisia joillakin!
minulla läheiset välit kaikkiin 3 lapseen,en silti heille kovin sairaudestani juttele.Riittää muistakin aiheista puhumista:)
Ei minua kiinnosta kotona puida syöpä-asioita kun elämällä on niin paljon muutakin tarjottavana.
Tyttäreni oli nelivuotias kun sairastuin syöpään. Hän on siis elänyt suunnilleen koko ikänsä syöpää sairastavan äidin kanssa: se on luonnollinen osa elämää eikä siinä mitään sen kummempia tukemisia tarvita eikä kaivata. Äiti on välillä sairaampi ja välillä parempi mutta äiti on äiti.
naapurit,perhe,ystävät,työtoverit,työnjohto,tuttavat ja tuttavien tuttavat.
jopa kaimat ja kummin kaimat tukevat.
kun vaan tietäisi miten se tuki ilmenee???
loistavasti sanottu.hyvää jengiä palstalla,en muuta sa!
eikö ne kummit tue,vain kummin kaimat?
jos olisin osoittautunut vakavasti sairaaksi. Edes tutkimuksista en maininnut. Yksi sisareni olisi avoimesti nauranut ja pilkannut! Tämä kuulostaa uskomattomalta, mutta on totta. Hän pilkkasi kuolevaa isääni 'elukaksi' ja 'raadoksi', hänen kuolinvuoteensa vierellä. Minua hän vihaa yhtä mielipuolisesti.
Ja jotkut sisarukset olisivat alkaneet puhua syövästä, ikäänkuin se olisi kuolemantuomio, ja se olisi vetänyt minua alemmas mutaan.
Jos sairastuu, paras tie takaisin terveyteen on (kai) se, että keskittyy ajattelemaan terveyttä, ja antaa lääkäreiden hoitaa sairauden. Kielteisiä ihmisiä on paras karttaa.
olisivat huomanneet,että sairastat
Hoidot aiheuttavat mm.hiusten lähtemisen.
Voiko olla totta tuo mitä sisarestasi sanot.
Tuntuu aika uskomattomalta.
kaivannut sukulaisia, kun minulla niitä on vähän ja aina vaan vänevät, mutta parempi näin jos sukulaiset ovat tälläisiä??
Miehelläni on iso suku ja minua ja miestäni ihan hellitään sekä sairaana että terveenä
on olleet "aina sinä valitat". Tuki on tullut vertaistuesta livenä ja virtuaalisesti.
Mun veli ei ole ottanut vieläkään yhteyttä minuun,vaikka on tiennyt koko ajan syövästäni. Lasteni isä ei osannut käydä kaupassa puolestani,kun kotiuduin sairaalasta. Äitini ei ole auttanut minua millään tavalla.
Paras ystäväni on ollut paras! Hän ripusti pyykit kuivamaan,keitti kahvit,toi pullaa,otti lapset hoitoon...
Sitten tuli toinenkin ystävä kuvioihin mukaan ja hänestä on ollut suuri apu minulle.
Nämä ystävät ja muutama muu ovat edelleen minulle tärkeitä. Muut ovat osoittautuneet ei-ystäviksi.
läheiset oikein tukea,jotenkin sitä vaan raahusti
virtuaali tuen avulla hoitoajat läpi.
se on läheisille samalla tavalla shokki kuin itselle potilaalle.
Jos sitten ilkeilee ja sillä yrittää saada tämä paha pois omasta suvusta. Sanotaan kaikista, ei niin mukavista asioista ettei meidän suvussa ole sellaista.
Miten voi olla tuollaista. Minkälainen ihminen ei kykene ymmärtämään vakavasti sairastunutta sukulaista?
Järkyttävää lukea.
Pikkuisen on katkera mieli varsinkin veljeäni kohtaan. Aikoinaan autoin häntä,kun hänellä oli tulipalo kotonaan. Ei voi mitään...kyllä sitä itsekin miettii,että miksi? samoin äitni...ei tullut lapsia hoitamaan,kun olin sairaalassa leikkauksessa ja pyysin häntä. Syynä oli,ettei hän osaa nukkua kuin omassa sängyssään.
Kyllä sitä näin jälkikäteen miettii kuinka selvisin yksin monestakin asiasta. Niin no jouluna ei ollut jouluruokia eikä muutakaan piparia. Kuusen sain tuotua ja lahjoja lapsille. Sohvalla tuli maattua viime joulu. Voi minun lapsia...kyllä he ovat varmaan olleet peloissaan. Kipeää tekee muistelu.
Paljosta olet joutunut selviytymään yksin. Yleensä lasten lapset ovat todella rakkaita isovanhemmille, ehkä ovat kuitenkin.
Hyvä kun sait kirjoitettua,purettua tunteita, vaikeaa tuohon on löytää yksiselitteistä vastausta, miksi ei ole auttaneet/tukeneet.
millaiset välit ennen syöpää?
kenen vika ettei suhteet toimi?
Sukulaisia on niin montaa lajia. Samassa suvussakin on niin erilaisia ihmisiä.
kuitenkin asun kaukana. Hiustenlähtöäkään ei suku huomaisi, kun emme tapaile vuosiin. Hyvä niin.
Te, joilla on rakastava suku, olkaa kiitollisia! Rakkaus on niin valtavan ihana asia, viha niin turha ja vahingoittava. Meidän perheemme on sillä tavalla kehityksessään vajavainen - emme osaa rakastaa. Sanonta "Ihminen on ihmiselle susi" sopii ainakin siihen sisareeni, osittain muihinkin perheeni jäseniin. Mutta ainahan voi lähteä pois ja luoda uudet ympyrät, ihmisten kanssa, jotka välittävät.
ollu tukena monella tapaa-----------aivan kaikki ja se on auttanu kans tosi paljo---------vaan kiitti teille muillekin--------ootte ollu tosi kivoja--------niin en minä ole syöpänen vaan yks läheinen hyvin läheinen
välit. Elämää tää vaan on.
Sinulla on hieno suku. Ja siitä muusta, ei kestä kiittää. Yritetään tukea sen minkä osataan.