Kuinka isä on kokenut keskenmenon teidän perheessänne? Ja kuinka hän on tukenut/ auttanut sinua asian käsittelyssä ja ihan arjen askareissakin?
Mietiskelen täällä, kuinka muilla mahtaa tilanne olla...
Saimme tietää tiistaina,että raskaus on keskeytynyt. Ei siitä nyt sen enempää.
Mutta "ihmettelen" mieheni suhtautumista asiaan. Sairaalasta lähdettäessä yritti vähän lohdutella, muuten emme ole asiasta keskustellut.
Eikä ole ollut kotonakaan, että olisi aikaa siihen ollut.
Lähinnä minua suututtaa se, että olin koko tiistai päivän yksin poikamme kanssa. Mieheltä ei apua tullut lainkaan! Olin todella väsynyt, mieli apeana ja lääkkeet alkoivat vaikuttaa, joten kivut ja vuodotkin tekivät oloni kurjaksi.
Mies oli sopinut menoa jo aikaa sitten ja kun on luonteeltaan "kiltti", ei näköjään peru menojaan mistään hinnasta. Sovittua ei peruta...
Minusta tämä, jos mikä olisi ollut asia, jolloin olisi voinut jäädä kotiin!
En tarkoita, että olisi kokoajan vieressä pitänyt istua ja surkutella asiaa. Vaan, että olisi ollut apuna pojan hoidossa ja ehkä tarjonnut sitä olkapäätä jota vasten itkeä... : (
Keskenmeno ei ollut minulle maailmanloppu, meillä tuo yksi pikkupoika ennestään, joka pitää varmasti äidin arjessa kiinni. Toki ihmiset kokevat asian erilailla, enkä kenenkään tuntemuksia vähättele!!!
Ja vaikka järki sanoo, ettei alkio olisi selvinnyt maailmaan asti, niin tunteet on asia erikseen.
Olisin halunnut puhua hänen kanssaan tuntemuksistani ja kenties hänkin omistaan. Nyt olen vain hänelle vihainen kun ei sitä hetkeä minun kanssani jakanut. Hän ei ymmärrä asiaa lainkaan... Kysyy, että olisiko pitänyt kaikki hommat perua?
Kertokaa nyt edes vähän, miten teillä mennyt? ja voimia kaikille saman kokeneille!

Vastaukset 5
Vanhimmat
Meille on syntynyt yksi kuollut poika ja seuraava raskaus oli tuulimuna, ja näissä kummassakaan tapauksessa mieheni ei ole osoittanut mitään varsinaista suremista, vaan on jatkanut elämäänsä heti eteenpäin eikä oikein ole osannut olla tukenani, vaikka ehkä haluaisi. Korkeintaan voi sanoa että "lepää nyt vaan" tai "kuinka voit" mutta sen syvällisempää keskustelua asioista ei ole juurikaan saatu aikaan. Mutta vaistoan, että kyse on siitä että mies haluaa olla ajattelematta asiaa. Kotona oleminen ja asian vatvominen ahdistaa ja muistuttaa kaikesta ikävästä. Hyvin harva mies jaksaa väännellä ja käännellä surullisia asioita, sen sijaan he purkavat omat ajatuksensa, pettymyksensä, surunsa ja turhautumisensa aktiivisuuteen, töihin, harrastuksiin tai mihin tahansa mikä vie ajatukset pois kodista ja tapahtuneesta ikävästä.
Usko pois, miehesi suree omalla tavallaan, salli se hänelle äläkä vaadi häntä tuomaan esiin tunteitaan jos hän ei siihen pysty. Se vasta miestä ahdistaakin, jos nainen yrittää pakottaa miehen suremaan näkyvästi ja puhumaan ikävistä asioista. Miehesi ehkä ajattelee että hän antaa nyt sulle tilaa samalla tavoin kun sinä annat hänelle tilaa ajatella asioita. Ikävä puoli on vaan se, että nainen ei halua tilaa, nainen kaipaa läheisyyttä.
Mutta normaalia se on, älä huolestu. Ei miehesi ole mitenkään erityisen "tunnekylmä". Se on vaan miesten tapa.
Mieheni ei puhunut koko asiasta eikä mitenkään tukenut tai lohduttanut minua. Ei sanan sanaa, ei eleen elettä. Tuntui kurjalta ja yksinäiseltä. Hän teki omia töitään ja vietti vapaa-aikaansa kuten aina ennenkin.
Ehkäpä miehelläsi on oma surutyö käynnissä. Hän vain käsittelee asiaa erilailla, eikä siksi osaa tehdä sitä "sinunlaillasi"
Anna hänelle aikaa!
Eli alkuperäinen kirjoittaja jatkaapi vielä.
En todellakaan halua, että mieheni joutuu väkisin suremaan, ei siitä ollut kyse. Tai minun tavallani.
En ehkä osaa selvin sanoin kertoa mitä tarkoitan... Mutta... Olisin tarvinnut hänen tukeaan sinä päivänä kun kuulimme raskauden keskeytyneen. En sitä, että asiaa surkutellaan päivästä tai viikosta toiseen.
Jo ihan sen takia olisin häntä tarvinnut, että olin niin poikki etten olisi millään jaksanut hoitaa poikaamme. Iltapuuroa syöttäessäni olin totaalisen poikki, en muista milloin käteni olisi tuntunut noin painavalta!
Myös sitä olisin tarvinnut, että olisin saanut olla yksin ja itkeä. Nyt poikamme ihmetteli, mitä äiti käy yht´äkkiä itkemään. Tästä tuli itselleni vielä enemmän pahaolo...
En tietenkään häntä pakota asiasta puhumaan, jos siltä ei tunnu. Tai suremaan asiaa minun kanssani yhdessä. Tiedän, että jokainen käy asiaa erilailla läpi ja miehet onkin asia erikseen.
Minusta tuntuu että mieheni ei surrut, koska hän ei ole muutenkaan tunteistansa selvillä.
On surutapa mikä tahansa pitäisi jokaisen pystyä edes yksi lause asiasta sanomaan tai kysymään tai tekemään edes jonkin eleen...avaamaan vaikka ulko-oven toisen puolesta jos toinen on tulossa sairaalasta toimenpiteen jälkeen.
Ei siis ole kyse siitä, että minunlaillani olisi pitänyt surra. Yksi pieni tippa empatiaa olisi riittänyt.