Meillä on ollut ehkäpä aivan tavallinen vanhoillislestadiolainen, runsaslapsinen perhe. Meillä on ihanat vanhemmat, juuri meille sopivat.
Silti perheessämme on koko ajan ollut kumma ulkoseinämä, joka on aina kiiltänyt ulospäin. Olipa hinta millainen tahansa, kulissien on täytynyt aina olla kunnossa. Ei olla uskallettu olla omia itsejämme, vajavaisia, heikkojakin, virheitä tehneenä, vaan aina on täytynyt kelvata ja olla toisille uskonsisarille jotain miellyttävää kerrottavaa, että "meidän lapset."
Meillä ei uskalleta rakastaa avoimesti, ei näytetä tunteita, eikö sen kummemmin kysellä kuulumisia. Riittää kun tietää, moneltako sunnuntaina on seurat ja mihin ollaan menossa. Ollaanko "uskovaisten" kanssa, vai kaveeraataanko väärässä seurassa. Vanhoillislestadiolaisuudessa on aina pitänyt mennä lujaa, muuten onkin ollut melkeimpä sama, miten menee. Vaikenemisen muuri henkilökohtaisella tasolla on ollut valtava.
Ja kas, se jatkuu. Aikuisina jatketaan samaa sirkusta. Lapsia tulee kuin sieniä sateella. Eräänkin sisaren koti on kuin muotilehdestä ja niin on äitikin, jos et satu menemään seinien sisälle ei-toivottuun aikaan. Talo on kuin pommin jäljiltä, lapset räkäisissä yöpaidoissa pyytävät syliä ja vanhemmat umpiväsyyneenä ja tyytymättöminä huutavat vieraat hulluiksi.
Kyllä siinä kulissit tippuu niin että ropisee.
Samaa ongelmaa kohtaat muuallaki ko. perheissä. Äiti, jota mies kohtelee kaltoin, ei uskalla puhua.
Nuori äiti, jonka mies jätti, ei uskalla sanoa sitä ääneen; Tässäkö tämä elämä on?
Väsyneet nuoret äidit lapsikatraiden uuvuttamina. Mihinkään et enää pääse kahdestaan miehen kanssa, tai korkeintaan kaksi/kerran vuodessa....
Vaikenemisen muuri on edelleen erittäin korkea. Kelle tehdään palvelusta? "Epäuskoiselle maailmalle" tietysti. Ei haluta myöntää, että ollaan menossa sälillä sellaisiin suuntiin, ettei oma ymmärrys oikein tahdo riittää, voimista puhumattakaan. Uskoakin kysytään ja koetellaan; Missä se on ja mihin se perustuu.
Pelätään että muut nauravat; Me olemme typeriä kun olemme alistuneet tällaiseen pyöritykseen, emmekä ole myöntäneet, että olemme tulleet jyrätyiksi ja väärinkohdelluiksi ihmisinä.
Jää vain yksi kysymys; Mikä usko se semmoinen oikein on, joka ulkoa kiiltää ja sisältä alkaa pikkuhiljaa kolista...?
Silti perheessämme on koko ajan ollut kumma ulkoseinämä, joka on aina kiiltänyt ulospäin. Olipa hinta millainen tahansa, kulissien on täytynyt aina olla kunnossa. Ei olla uskallettu olla omia itsejämme, vajavaisia, heikkojakin, virheitä tehneenä, vaan aina on täytynyt kelvata ja olla toisille uskonsisarille jotain miellyttävää kerrottavaa, että "meidän lapset."
Meillä ei uskalleta rakastaa avoimesti, ei näytetä tunteita, eikö sen kummemmin kysellä kuulumisia. Riittää kun tietää, moneltako sunnuntaina on seurat ja mihin ollaan menossa. Ollaanko "uskovaisten" kanssa, vai kaveeraataanko väärässä seurassa. Vanhoillislestadiolaisuudessa on aina pitänyt mennä lujaa, muuten onkin ollut melkeimpä sama, miten menee. Vaikenemisen muuri henkilökohtaisella tasolla on ollut valtava.
Ja kas, se jatkuu. Aikuisina jatketaan samaa sirkusta. Lapsia tulee kuin sieniä sateella. Eräänkin sisaren koti on kuin muotilehdestä ja niin on äitikin, jos et satu menemään seinien sisälle ei-toivottuun aikaan. Talo on kuin pommin jäljiltä, lapset räkäisissä yöpaidoissa pyytävät syliä ja vanhemmat umpiväsyyneenä ja tyytymättöminä huutavat vieraat hulluiksi.
Kyllä siinä kulissit tippuu niin että ropisee.
Samaa ongelmaa kohtaat muuallaki ko. perheissä. Äiti, jota mies kohtelee kaltoin, ei uskalla puhua.
Nuori äiti, jonka mies jätti, ei uskalla sanoa sitä ääneen; Tässäkö tämä elämä on?
Väsyneet nuoret äidit lapsikatraiden uuvuttamina. Mihinkään et enää pääse kahdestaan miehen kanssa, tai korkeintaan kaksi/kerran vuodessa....
Vaikenemisen muuri on edelleen erittäin korkea. Kelle tehdään palvelusta? "Epäuskoiselle maailmalle" tietysti. Ei haluta myöntää, että ollaan menossa sälillä sellaisiin suuntiin, ettei oma ymmärrys oikein tahdo riittää, voimista puhumattakaan. Uskoakin kysytään ja koetellaan; Missä se on ja mihin se perustuu.
Pelätään että muut nauravat; Me olemme typeriä kun olemme alistuneet tällaiseen pyöritykseen, emmekä ole myöntäneet, että olemme tulleet jyrätyiksi ja väärinkohdelluiksi ihmisinä.
Jää vain yksi kysymys; Mikä usko se semmoinen oikein on, joka ulkoa kiiltää ja sisältä alkaa pikkuhiljaa kolista...?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Maailmanlapsillakin kiiltää, ovat ulkokultaisia, mutta sisältä lahoja!
Sinua, Jumala, etten ole niinkuin nuo maailman lapset, joiden elämä kiiltää, mutta ovat lahoja sisältä.
Amen
Pohjois-Koreassa; kuinka siellä käy toisinajattelijoiden ja totuudenpuhujien?
Suuri johtajanne ja työvaliokunta palturinpuhujien kanssa pitelee kulisseita, sanelee elämänne ja tuomitsee niskurit!
Että pelätään täällä maailmassa kaikkein eniten toisia ihmisiä. Eli toisin sanoen:
Mikä se semmonen vl Jumalan valtakunta on, että pitää pelätä toisia ihmisiä kaikista eniten?
Jeesusko opetti, että pelkää ihmisiä kaikista eniten?
minä olen elämän leipä.