hei... mä haluan vähän avautua. Viime aikoina on alkanut tuntua taas niin ahdistavalta tämä elämä...
Haluaisin nyt kysyä teiltä jotain, jotka tätä luette...onko muilla sellaisia kokemuksia(siis kerta toisensa jälkeen), että kun olette tutustuneet johonkuhun enemmän tai vähemmän, niin tämä ihminen loppujen lopuksi osoittautuu kuitenkin jotenkin välttelemään sun seuraa tai ei olekaan se kaveri tai ystävä jon häntä pidit... Mä luulin jo hetken aikaa, yksinäisen lukioajan jälkeen, löytäneeni joitain tosiystäviä...viime aikoina on kuitenkin alkanut olla samoja merkkejä kuin joskus yläasteaikoina. Olen huomannut, että se olen aina minä joka hakeutuu heidän seuraansa, he eivät koskaan varsinaisesti "haluamalla halua" tehdä jotain kanssani ja kohtelu minua kohtaan on toisinaan aika loukkaavaa...
Lähdin opiskelemaan tänä syksynä...luulin jo vähän tutustuneeni joihinkin kivoihin tyyppeihin...niin nyt nämä tyypit eivät enää edes tervehdi minua eivätkä ole huomaavinaankaan.... siis pointti on se, että sitä itse yrittää olla hyvä, ystävällinen, enkä nyt heti löydä mitään ärsyttävää piirrettä itsessäni mikä tuolla tavalla aina karkoittaisi ihmiset ympäriltäni...totta kai niitä piirteitä on, mutta mielestäni ne eivät kyllä tule esille silloin kun haluan ystävystyä tai viettää aikaa ystäväni kanssa...
Siis pointti on se, että mä alan oikeasti tuntea pikku hiljaa sellaista vihaa melkein kaikkia kohtaan ja eniten itseäni--mulla on niin totaalisen hylätty olo. Ei siinä mitään, jos olisin vain todella hiljainen enkä edes ehtisi tutustua kehenkään, mutta se, että sä jo ehdit tutustua ja sitten sut pääteäänkin "hylätä".... Se jos jokin sattuu...en enää osaa enkä halua olla minkäänlainen....parempi vain kai suuttua maailmalle ja olla koko loppuelämä yksin. Sekin ajatus tuntuu niin pahalta, sillä yksinäisyyttä olen kokenut koko pienen elämäni...nyt siis 21...
Haluaisin nyt kysyä teiltä jotain, jotka tätä luette...onko muilla sellaisia kokemuksia(siis kerta toisensa jälkeen), että kun olette tutustuneet johonkuhun enemmän tai vähemmän, niin tämä ihminen loppujen lopuksi osoittautuu kuitenkin jotenkin välttelemään sun seuraa tai ei olekaan se kaveri tai ystävä jon häntä pidit... Mä luulin jo hetken aikaa, yksinäisen lukioajan jälkeen, löytäneeni joitain tosiystäviä...viime aikoina on kuitenkin alkanut olla samoja merkkejä kuin joskus yläasteaikoina. Olen huomannut, että se olen aina minä joka hakeutuu heidän seuraansa, he eivät koskaan varsinaisesti "haluamalla halua" tehdä jotain kanssani ja kohtelu minua kohtaan on toisinaan aika loukkaavaa...
Lähdin opiskelemaan tänä syksynä...luulin jo vähän tutustuneeni joihinkin kivoihin tyyppeihin...niin nyt nämä tyypit eivät enää edes tervehdi minua eivätkä ole huomaavinaankaan.... siis pointti on se, että sitä itse yrittää olla hyvä, ystävällinen, enkä nyt heti löydä mitään ärsyttävää piirrettä itsessäni mikä tuolla tavalla aina karkoittaisi ihmiset ympäriltäni...totta kai niitä piirteitä on, mutta mielestäni ne eivät kyllä tule esille silloin kun haluan ystävystyä tai viettää aikaa ystäväni kanssa...
Siis pointti on se, että mä alan oikeasti tuntea pikku hiljaa sellaista vihaa melkein kaikkia kohtaan ja eniten itseäni--mulla on niin totaalisen hylätty olo. Ei siinä mitään, jos olisin vain todella hiljainen enkä edes ehtisi tutustua kehenkään, mutta se, että sä jo ehdit tutustua ja sitten sut pääteäänkin "hylätä".... Se jos jokin sattuu...en enää osaa enkä halua olla minkäänlainen....parempi vain kai suuttua maailmalle ja olla koko loppuelämä yksin. Sekin ajatus tuntuu niin pahalta, sillä yksinäisyyttä olen kokenut koko pienen elämäni...nyt siis 21...
Vastaukset 7
Vanhimmat
"hei... mä haluan vähän avautua. Viime aikoina on alkanut tuntua taas niin ahdistavalta tämä elämä...
Haluaisin nyt kysyä teiltä jotain, jotka tätä luette...onko muilla sellaisia kokemuksia(siis kerta toisensa jälkeen), että kun olette tutustuneet johonkuhun enemmän tai vähemmän, niin tämä ihminen loppujen lopuksi osoittautuu kuitenkin jotenkin välttelemään sun seuraa tai ei olekaan se kaveri tai ystävä jon häntä pidit... Mä luulin jo hetken aikaa, yksinäisen lukioajan jälkeen, löytäneeni joitain tosiystäviä...viime aikoina on kuitenkin alkanut olla samoja merkkejä kuin joskus yläasteaikoina. Olen huomannut, että se olen aina minä joka hakeutuu heidän seuraansa, he eivät koskaan varsinaisesti "haluamalla halua" tehdä jotain kanssani ja kohtelu minua kohtaan on toisinaan aika loukkaavaa..."
Te vastaatte siitä. Ette voi vierittää syytä muiden niskoille.
"Lähdin opiskelemaan tänä syksynä...luulin jo vähän tutustuneeni joihinkin kivoihin tyyppeihin...niin nyt nämä tyypit eivät enää edes tervehdi minua eivätkä ole huomaavinaankaan.... siis pointti on se, että sitä itse yrittää olla hyvä, ystävällinen, enkä nyt heti löydä mitään ärsyttävää piirrettä itsessäni mikä tuolla tavalla aina karkoittaisi ihmiset ympäriltäni...totta kai niitä piirteitä on, mutta mielestäni ne eivät kyllä tule esille silloin kun haluan ystävystyä tai viettää aikaa ystäväni kanssa..."
Älkää halveeratko noita ihmisiä. Olette yksinkertaisesti tylsä.
"Siis pointti on se, että mä alan oikeasti tuntea pikku hiljaa sellaista vihaa melkein kaikkia kohtaan ja eniten itseäni--mulla on niin totaalisen hylätty olo. Ei siinä mitään, jos olisin vain todella hiljainen enkä edes ehtisi tutustua kehenkään, mutta se, että sä jo ehdit tutustua ja sitten sut pääteäänkin "hylätä".... Se jos jokin sattuu...en enää osaa enkä halua olla minkäänlainen....parempi vain kai suuttua maailmalle ja olla koko loppuelämä yksin. Sekin ajatus tuntuu niin pahalta, sillä yksinäisyyttä olen kokenut koko pienen elämäni...nyt siis 21..."
Aika lapsellinen ja sääliä hakeva ilmaisu. Kasvakaa aikuiseksi ja ottakaa vastuu itsestänne.
Suosittelen teille vaikka uutta harrastuksen aloittamista, vapaaehtoista asepalvelusta yms.
Teidän ei pidä antautua muiden ihmisten valtaan. Te olette kykenevä hyviin päätöksiin joten lopettaisitteko itsesäälinne ?
LOL.... vittu mikä ääliö
Ja noilla "ohjeilla" pitäisi pärjätä...
Itselläni ei ole ollut tuota etteivät kaverit haluaisi olla seurassani. Minulla on ollut kaksi tärkeää ystvää. Molemmat olivat ekaksi ihania ja ajattelin että "Tämä on sitä tosiystävyyttä".
Mut sitten ajanmyötä huomasin että eka "ystäväni" piti minua (ja itseään) "epäsuosittuna" ja halusi olla suosittu, joten hän (ja minä seurasin tylsistyneenä perässä) hakeutui aina "suosittujen" seuraan. Lopulta luovutin, turha yrittää.
Toinen ystäväni oli vieläkin tärkeämpi. Nyt tunsin että hän on IHAN OIKEASTI tosiystävä.
Lopulta tajusin ettei hän arvosta minua (pitää tyhmänä, ei pidä lupauksiaan, ei kuuntele jne.).
Eli vika minussa? Ehkä. Tarvitsen syvällisemmän ystävän kuin he mitä tapasin (he olivat rikkata
-> hemmoteltuja), tai ainakin se on arvioni.
Olen täällä netissä tavannut sellaisia syvällisiäystäviä mutten livenä.
"Mut sitten ajanmyötä huomasin että eka "ystäväni" piti minua (ja itseään) "epäsuosittuna" ja halusi olla suosittu, joten hän (ja minä seurasin tylsistyneenä perässä) hakeutui aina "suosittujen" seuraan. Lopulta luovutin, turha yrittää."
Teidän ei tarvitse olla suosittu muutakuin hyvässä seurassa.
"Toinen ystäväni oli vieläkin tärkeämpi. Nyt tunsin että hän on IHAN OIKEASTI tosiystävä.
Lopulta tajusin ettei hän arvosta minua (pitää tyhmänä, ei pidä lupauksiaan, ei kuuntele jne.)."
Te itse piditte itseänne tyhmänä, valehtelelijana ja välinpitämättömänä.
"Eli vika minussa? Ehkä. Tarvitsen syvällisemmän ystävän kuin he mitä tapasin (he olivat rikkata
-> hemmoteltuja), tai ainakin se on arvioni.
Olen täällä netissä tavannut sellaisia syvällisiäystäviä mutten livenä."
Ette voi muuttaa sitä mitä ette myönnä. Myöntäkää olevanne syypää niin saatte ystäviä.
oikeastaan siitä tekisi mieli tehdä tutkimusaihe. Toiset meistä on suositumpia kuin toiset ja mistä se johtuu...? Itse oletan, että vauvasta asti me saamme erilaista hoivaa ja huomiota riippuen minkänäköisiä olemme. Suurisilmäinen leveäotsainen symmetriset kasvot omaava lapsi herättää hoivavietin. No lapsi rekisteröi päivittäin tuhansia katseita, kuinka häneen suhtaudutaan. Onnellisten tähtien alla syntyneet saavat rakastavia silmäyksiä miljoonia enemmän kuin vaikkapa masentuneen äidin lapsi. Lapsen minuus kasvaa katseista jo terveeksi ja itsevarmaksi. Toisia ihmisiä vetää puoleensa tämä energia.Vaikea lyhyesti kirjoittaa laajasta asiasta, mutta olet rekisteröinyt varmasti oikein sen asian, että nyt seurasi ei kiinnosta. Mutta älä jää siihen murheeseen. Persoonasi ei ole vielä valmis, sinulla on rahkeita kehittää itseäsi ja aikaa siihen. Oma harrastus ja kiinnostuksenkohteet lisäävät elämänenergiaa ja sinusta säteilee se ulospäin. Kaikki sellainen kiinnostaa toisia ihmisiä, että toisella on jotain jännää elämässään. Pikkuhiljaa seura tekee kaltaisekseen ja säpinää alkaa olemaan ympärilläsi. Rohkeutta ja voimaa muuttaa niitä asioita joita voit.
Aivan! Erittäin hyvin arvioitu syitä yksinäisyyteen. Oikeastaan me yksinäiset emme edes tiedä millaista olisi elää rakastavien katseiden alla. Tai millaisia meistä olisi tullut, jos vanhempamme olisivat näyttäneet positiivisia tunteita useammin.
Dr. Phil ohjelmassa hänen poikansa teki kerran kokeen, jossa hänet naamioitiin rumaksi. Seuraus järkytti häntä, sillä häntä ei edes katsottu eikä palveltu ostoksia tehdessään.
Siihen tottuu, että sinua katsotaan ikäänkuin lävitsesi.
Totta sekin, että kannattaa vahvistaa vahvuuksiaan. Se tuo ajan myötä hyvää energiaa takaisin.
Muista myös, että luonteesi rakkaudellisuus kantaa myös hedelmää. Kauneus on jotain ihan muuta kuin kauniit kasvot. Ikä auttaa tässäkin asiassa.
Kyllä yksinäisyydestä on tehty vaikka kuinka paljon eri tutkimuksia psykologian alalla. Tuo sinun mainitsemani "en ollu kaunis lapsi,siksi minulla ei ole ystäviä" voi tietenkin olla yksi osasyy siihen miksi on yksin tai sitten sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Sama laita myös "Olin köyhä ja he rikkaita ja hemmoteltuja" kanssa. Ei sitä rakkautta koskaan rahalla korvata, päin vastain.
Jokaisella ihmisillä on erilainen luonne ja tapa jolla käsitellä muiden ihmisten reaktiot. Ihmisellä on usein myös tapa keksiä tekosyitä ja siten "hyväksyä" oma yksinäisyys. Esimerkiksi "olen niin ruma ettei kukaan minua kestä katsoa, siksi siis minulla ei ole ystäviä". Kun todellisuudessa syy saattaa olla ja usein onkin jossain ihan muualla.
Mitä pidempään ihmisellä on vääristinyt käsitys itsestään sitä vaikeampi sitä on korjata. Siihen tottuu. Siksi kovasti vaivaavaan yksinäisyyteen kannattaa heti lähteä hakemaan apua ammattiauttajalta. Ammattilainen kykenenee arvoimaan huottamavasti paremmnin mistä yksinäisyys mahdollisesti johtuu ja miten siitä voi päästä eroon. Hae siis rohkeasti apua äläkä kärsi vuosia yksinäisyydestä turhaan jos et sitä halua.