Olen juuri 18v. täyttänyt opiskelija ja masennus alkaa taas painaa. En oikeestaan tiedä miten hakea apua joten epätoivoisena ihmisenä käännyin tämän sivuston puoleen.
Kävin pari vuotta sitten seurakunnan ilmaisella (huonolla) terapeutilla puhumassa n. puolen vuoden ajan. ainoastaan yhdellä kerralla hän sanoi "kuullostat siltä, että voisit olla masenutunut". ajattelin että no huhhuh vihdoinkin säkin sen tajusit. Ylä-asteella minulla oli kuitenkin koulukavereita eikä ongelmat näkyneet opiskelussa.
Vaihdoin koulua lukioon mennessäni ja sain sieltä muutaman kaverin. Masennuin kuitenkin heti ekan vuoden syksyllä. Pääsin siitä jotenkin yli, mutta tokan vuoden keväällä jotenkin romahti. Olin pitkään aikaan jo inhonnut koulukavereitani, ne ei vät olleet yhtään samanlaisia kuin minä. Lopuksi kävi niin, että tokan vuoden 4. ja 5. jakso jäivät käymättä. Istuin päivisin kotona koneella, katsoin elokuvia tai kävin salilla ja illalla menin treeneihin.
Olen kilpaurheilija ja minulla on viikossa 9 treenit. Harjoitustunteja yhteensä n.18-20. Laji on todella rakas minulle ja se on monen vuoden ajan ollut jo tärkeä voimavara. Siellä on todella hyviä kavereita, mutta ei kuitenkaan sellaisia joiden kanssa vietän vapaa-aikaani. Tähän on syynä ikäerot.
Teen lukiota neljässä vuodessa ja vaihdoin urheilulukioon kolmanneksi vuodeksi. Ensimmäinen jakso sujui ihan hyvin, tsemppasin kovasti tunneilla, yritin olla punastumatta ja nolostumatta koska olen todella ujo. Nyt toinen jakso on alkanut ja menee taas päin mäntyä. Se alkoi siitä että eräällä tunnilla piti pitää esitelmä luokan edessä, joten jätin kurssin heti. En uskalla esiintyä tuntemattomien ihmisten edessä. Minulla ei ole yhtään kaveria omalla luokka asteella. Nuorempia on, mutta niillä on koulussa omat kaverit. Tiedän, että on todella vaikea tutustua ihmisiin kun tulee opintojen kesken lukioon, kun kaveriryhmät ovat jo syntyneet. Ensimmäisen jakson aikana istuin koko ruokatunnin vessassa jyrsimässä kotona mukaan otettuja välipaloja.
Nyt en ole ollut kahteen viikkoon koulussa.
Myös treeneissä on todella outo olla, koska haluan käydä siellä mutta minulla on itkuinen olo. Heti jos jokin harjoitukseen liittyvä pienikin asia menee pieleen, oletan että olen täysin epäonnistunut mietin että mitä minä täällä oikein teen. Kärsin myös bulimiasta ja laihdutan jatkuvasti, vaikka en ole ylipainoinen (163cm, 56kg)
Kaverit, valmentajat ja vanhemmat näkevät tietysti minussa eri ihmisen koska en näytä sitä miltä minusta oikeasti tuntuu. Vakuutan myös itselleni jatkuvasti että minulla on kaikki hyvin. Valmentajani kysyi minulta olenko laihtunut ja olin todella imarreltu, ja tämä sai minut laihduttamaan vielä lisää.
Vuosien mittaan olen myös tottunut olemaan paljon yksin, ja rakastan sitä. En jaksa lähteä mihinkään, koska kaikista ihaninta on olla yksin.
Tuntuu että en jaksa opiskella, koulussa minun pitää yrittää tsempata kokoajan ja yrittää olla sosiaalinen tunneilla. Inhoan ryhmätöitä. Ne uuvuttavat todella paljon koska kokoajan pitää olla ns."valmiustilassa". En vaan jaksa enää. Ajattelen että jos en käy tässä jaksossa koulua niin ehkä jaksan sitten ensi jakson. Mutta mitä jos en jaksakkaan? Haluan kuitekin päästä ylioppilaaksi, mutta mikään aine ei kiinnosta ja tässä vaiheessa pitäisi jo tietää vähän että mihin aineeseeen keskittyisi. Enkä myöskään halua että sukuni pettyy minuun, kun en käy lukiota loppuun.
Iso kiitos jos jaksoit lukea koko jutun läpi. En tosiaankaan tiedä mitä enää tehdä. Terapiat tuntuvat turhalta ja aikaakaan ei sellaisiin tahdo löytyä. Ehkä kaikki vielä paranee. Joskus.
Kävin pari vuotta sitten seurakunnan ilmaisella (huonolla) terapeutilla puhumassa n. puolen vuoden ajan. ainoastaan yhdellä kerralla hän sanoi "kuullostat siltä, että voisit olla masenutunut". ajattelin että no huhhuh vihdoinkin säkin sen tajusit. Ylä-asteella minulla oli kuitenkin koulukavereita eikä ongelmat näkyneet opiskelussa.
Vaihdoin koulua lukioon mennessäni ja sain sieltä muutaman kaverin. Masennuin kuitenkin heti ekan vuoden syksyllä. Pääsin siitä jotenkin yli, mutta tokan vuoden keväällä jotenkin romahti. Olin pitkään aikaan jo inhonnut koulukavereitani, ne ei vät olleet yhtään samanlaisia kuin minä. Lopuksi kävi niin, että tokan vuoden 4. ja 5. jakso jäivät käymättä. Istuin päivisin kotona koneella, katsoin elokuvia tai kävin salilla ja illalla menin treeneihin.
Olen kilpaurheilija ja minulla on viikossa 9 treenit. Harjoitustunteja yhteensä n.18-20. Laji on todella rakas minulle ja se on monen vuoden ajan ollut jo tärkeä voimavara. Siellä on todella hyviä kavereita, mutta ei kuitenkaan sellaisia joiden kanssa vietän vapaa-aikaani. Tähän on syynä ikäerot.
Teen lukiota neljässä vuodessa ja vaihdoin urheilulukioon kolmanneksi vuodeksi. Ensimmäinen jakso sujui ihan hyvin, tsemppasin kovasti tunneilla, yritin olla punastumatta ja nolostumatta koska olen todella ujo. Nyt toinen jakso on alkanut ja menee taas päin mäntyä. Se alkoi siitä että eräällä tunnilla piti pitää esitelmä luokan edessä, joten jätin kurssin heti. En uskalla esiintyä tuntemattomien ihmisten edessä. Minulla ei ole yhtään kaveria omalla luokka asteella. Nuorempia on, mutta niillä on koulussa omat kaverit. Tiedän, että on todella vaikea tutustua ihmisiin kun tulee opintojen kesken lukioon, kun kaveriryhmät ovat jo syntyneet. Ensimmäisen jakson aikana istuin koko ruokatunnin vessassa jyrsimässä kotona mukaan otettuja välipaloja.
Nyt en ole ollut kahteen viikkoon koulussa.
Myös treeneissä on todella outo olla, koska haluan käydä siellä mutta minulla on itkuinen olo. Heti jos jokin harjoitukseen liittyvä pienikin asia menee pieleen, oletan että olen täysin epäonnistunut mietin että mitä minä täällä oikein teen. Kärsin myös bulimiasta ja laihdutan jatkuvasti, vaikka en ole ylipainoinen (163cm, 56kg)
Kaverit, valmentajat ja vanhemmat näkevät tietysti minussa eri ihmisen koska en näytä sitä miltä minusta oikeasti tuntuu. Vakuutan myös itselleni jatkuvasti että minulla on kaikki hyvin. Valmentajani kysyi minulta olenko laihtunut ja olin todella imarreltu, ja tämä sai minut laihduttamaan vielä lisää.
Vuosien mittaan olen myös tottunut olemaan paljon yksin, ja rakastan sitä. En jaksa lähteä mihinkään, koska kaikista ihaninta on olla yksin.
Tuntuu että en jaksa opiskella, koulussa minun pitää yrittää tsempata kokoajan ja yrittää olla sosiaalinen tunneilla. Inhoan ryhmätöitä. Ne uuvuttavat todella paljon koska kokoajan pitää olla ns."valmiustilassa". En vaan jaksa enää. Ajattelen että jos en käy tässä jaksossa koulua niin ehkä jaksan sitten ensi jakson. Mutta mitä jos en jaksakkaan? Haluan kuitekin päästä ylioppilaaksi, mutta mikään aine ei kiinnosta ja tässä vaiheessa pitäisi jo tietää vähän että mihin aineeseeen keskittyisi. Enkä myöskään halua että sukuni pettyy minuun, kun en käy lukiota loppuun.
Iso kiitos jos jaksoit lukea koko jutun läpi. En tosiaankaan tiedä mitä enää tehdä. Terapiat tuntuvat turhalta ja aikaakaan ei sellaisiin tahdo löytyä. Ehkä kaikki vielä paranee. Joskus.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ehkä on epäilyn sana, ei fakta. Sano mieluummin että asioita alkaa parantua nyt. Riippuen rahatilanteesta ja vanhempiesi tuesta, esim. hypnoosihoito kuulemma voi vähän auttaa ujouteen, mutta sen pitää olla alan ammattilainen!! Joogaharrastus voisi auttaa rentoutumaan ? Kokeile kunnes löydät omasi tai mene ihan oikealle terapeutille tai psykiatrille , kysyä voit niitä netin kautta jostain välityksestä että ketkä päteviä ammatissaan !! Et sinä jää lehdelle soittelemaan ethän, olet nuori ja rakennat elämäsi vahvalle pohjalle kuten itsetuntosi ja toiveesikin , tsemppiä :)
..niin, että tiedät enemmän omasta tilastasi, kuin itse terapeutit. Joudut sen vuoksi ihmettelemään, miksi et saa tarvitsemaasi apua.
Toisen ihmisen mielialojen havaitseminen on todella vaikeaa, sen vuoksi ammattiauttajat eivät aina ymmärrä tilannetta. Joten muista, vain kertomalla tulee parhaiten ymmärretyksi.
Jottei asia kävisi liian helpoksi, niin tietysti juuri omista tuntemuksistaan on vaikea kertoa. Voi olla liian ujo puhumaan, voi jättää kertomatta jos olettaa toisen tietävän paremmin, voi olla liian noloa puhua, yms. yms. Sinä kuitenkin ilmaiset itseäsi hyvin kirjoittamalla, joten ota kirjoituksesi mukaan ja hakeudu uudestaan lääkäriin.
Tsemppia :) Ihan liian paljon olet jo joutunut kärsimään ja ihan yksin..
..mietin tuota sinun juttua lisää, ja näin äiti-ihmisenä pitää lisätä pari henk.kohtaista ajatustani :) Elikkä asia yksi, nyt sitten olet sen verran vanhempi, ettei kannata miettiä miten ne vanhempasi ottavat jos luvut viivästyvät. Sinun on tärkeämpi huolehtia itsestäsi, ja sinun omasta elämästä. Voihan olla, että vanhempasi ovat pahoillaan, tai paremminkin huolissaan sinusta, mutta tärkeämpää on, että hoidat itsesi ensin kuntoon.
Yksi vuosi sinne tai tänne opinnoissa ei vaikuta suuntaan tai toiseen, jos tarvitset sen oman jaksamisen järjestämiseen. Sen vuoksi kannattaa hakea sitä apua heti, ja voi olla, että saat asiasi kuntoon nopeammin kuin odotatkaan. Voit varsin hyvin kertoa vanhemmillesi, että olet niin järkyttävän väsynyt ettet jaksa opiskella. Siinä se :)
ps. alaluokilla arvioin itse ja kirjoittelin pojalleni jonkun lintsipäivän. Yläluokilla toivon hänen hakevan huililupaa omatoimisesti oikealta lääkäriltä: pojat on isompia ja ongelmat suurempia :)
mäkin olen lukiota käynyt neljä vuotta ja ekoina kolmena vuonna sain suoritetuksi joku 20 kurssia.... nyt sitten viimein tulin järkiini ja pääätin pelastaa tulevaisuuteni eli ahmin kaikki kurssit nyt ja ongelmani on täysin päinvastoinen kuin ennen: ennen ihan sama vaikku tuli 4, nyt en huoli kuin kympin... paitsi jostain tietyistä aineista.... joka tapauksessa olen sekä ilta että päivälukiossa ja kuolen väsymykseen. ajattelin kohta mennä taas laskemaan matikkaa... kaikki kirjan laskut pitää laskea...
kokeita on maanantaina 2 ja tiistaina 2. eli kiire tulee. englannissa en tule pärjäämään...
Mulla oli kans esiintymispelkoa mutta se hellitti puhekurssilla mihin kaikki esiintymispeloiset voi mennä. en tiedä nko teillä sellaista.
Ja olen kans yksin suurimman osan ajasta koska olen kohta 20v ja muut lukiossa nuorempia (paitsi iltal) niin ei ole huvittanut tutustua.
Mutta kuitenkin neuvoksi sulle. että älä pidä kiirettä! käy nyt niitä kursseja mitä jaksat - puhu opolle-- hän tekee kunnon opintosuunnitelman juuri sinua varten -- voit sitten myöhemmin käydä niitä kursseja mitä et tänä päivänä jaksa. mullakin on ny sitten puolen vuoden aikana kaikki matikan, bilsan ja enkun kurssit.... kamalaa, mutta motivaatio mulle syntyi siitä kun ihmiset pitivät minua luuserina ja haluan todistaa että en ole
Aivan samanlaisia kokemuksia sinulla kuin minullakin lukiosta, tosin minä keskeytin. En kyennyt millään esiintymään muiden edessä. Sinä syksynä sairastuin vaikeaan masennukseen (aluksi oli psykoosejakin).
- Tyttö täältä jostain
Kirjoituksesi kuulosti aika tutunoloiselta, minulla oli vastaavanlaisia tuntemuksia myös lukioikäisenä. En puhunut niistä kenellekään ja yritin jaksaa yksin. Jossain vaiheesa seinä tulee kuitenkin vastaan.
Kehottaisin sinua kääntymään aluksi esim. kouluterveydenhoitajan tms puoleen, jos vanhemmillesi tuntuu vaikealta puhua. Pyydä apua, kerro suoraan millainen olotilasi on. Omia tuntemuksiaan kannattaa kuunnella, olipa ne sitten millaisia tahansa. Päiväkirjan pitäminen voi auttaa pidemmän päälle. Ja usko niitä, jotka tarjoavat apua äläkä luota vain että "kyllä mä yksin pärjään". Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pahemmaksi hoitamattomilla asioilla on tapana mennä. Jossain vaiheessa se seinä tulee yksinkertaisesti vastaan. Näin kävi omalla kohdallani. Parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan. Itselleen kannattaa kuitenkin olla rehellinen. Saat kyllä apua ja elämäsi kohentuu kunhan uskallat myöntää ettei kaikki ole nyt ihan täysin kohdallaan. Täydellinen ja täysin omillaan pärjäävä- sellainen ei lopulta kukaan meistä kuitenkaan ole!