Pako Loviisasta

Kaahatessani autiota moottoritietä kaivoin taskustani vastikään ostetun puhelimeni ja yritin soittaa äidilleni. Sitten tyttöystävälleni. Sedälleni, mummolleni, kansanedustajaserkulleni. En saanut yhteyttä kehenkään, en edes maksullisiin palvelupuhelimiin. Hiki alkoi virrata otsalleni entistäkin vuolaammin. Päätä ja vatsaa kivisti. Etten vain olisi säteilymyrkytystä saanut?

Onneksi reaktori oli sentään pamahtanut vasta pari tuntia työvuoroni jälkeen, kun olin jo ajanut jonkin aikaa Helsinkiä kohti. Kukaan ei millään osaisi syyttää minua. Koko voimala oli mitä todennäköisemmin räjähtänyt, ja sen mukana olivat lentäneet taivaan tuuliin myös todisteet syyllisyydestäni. Ja enhän minä oikeastaan edes ollut syyllinen! Vika oli jälkeeni työvuoroon tulleen Maken, joka ei ollut tajunnut tarkistaa nappuloiden säätöjä. Hukkaan menivät näköjään hänenkin kaksi vuotta autoasentajan koulutusta. Kai nyt sen perusteella olisi pitänyt tajuta jotain voimalan tekniikasta!