Miten pitäisi suhtautua avomieheni äitiin, joka on monta kertaa sanonut suoraan meille, että "Teillehän ei sitten koskaan tule lapsia".
Siis sillätavalla vihamielisesti ja hyvin kovalla äänellä, vaikka muuten olisi edellisen lauseen puhunut hiljaisella äänellä.
Olemme avomieheni kanssa yli 20v. molemmat ja olemme kihloissa (olleet 2kk.) (häät sitten, kun saamme säästettyä niihin, ehkä n. 2-3 vuoden kuluttua).
Olen raskaana, aika alussa, ja olemme avomieheni kanssa todella onnellisia. Mieheni valmistuu aivan kohta ja minäkin jään vain opinnäytetyötä vaille valmistumista, kun vauva syntyy.
Emme vain uskalla kertoa mieheni äidille. Muutenkaan emme ole vielä juuri kellekkään puhuneet, koska viikkoja on vasta 11.
Haluaisin, että lapsella olisi kuitenkin mummo lähellä (oma äitini asuu nyt ulkomailla).
Mieheni on pari kertaa sanonut äidilleen, että lapsen hankinta on meidän oma asiamme, mutta äiti ei tätä kommenttia hyväksy.
Hän on pojalleen niin kauan kuin mieheni muistaa, puhunut siitä, miten paljon lapsesta on vaivaa, lapsi vie kaiken ajan ja rahat ja mitään hyvää ei lapsen saamisessa ole.
Mieheni äiti on kuitenkin jo 61-vuotias, joten on ihan "mummoiässä" kuitenkin.
Hänelläkin olisi eläkkeellä vain aikaa olla kiinnostunut lapsenlapsestaan.
Kun ilmoitimme kihlautumisesta mieheni äidille, hän ei edes onnitellut. Silloinkin otti puheeksi taas tuon, että lapsiahan ei sitten tule. En voi ymmärtää. Mieheni käskee minun vain olla ajattelematta asiaa, mutta kun kyse on kuitenkin lapsen mummosta. Itselleni tärkeintä on ollut juuri ihana mummoni, joka on vieläkin minulle suuri tukipylväs.
Onko kellään kokemusta siitä, muuttuuko vastahakoisten mummojen mieli, kun lapsi syntyy?
Mieheni sanoi tuossa n. puoli vuotta sitten äidilleen taas, kun lapsesta puhui, että hänelle ei kyllä lasta tuotaisi hoitoon (siis ei vaivattaisi ym.) että eiköhän tämä lapsiasia ole meidän oma päätöksemme. Anoppi kuitenkin änkkäsi vastaan, että lapsista on vain vaivaa kaikille. Ihan kuin häntä rasittaisi olla mummo jollekin elävälle ihmiselle.
Kovinkaan innokas äitikään hän ei ole lapsilleen ollut, ei esim muista synttäreinä, jouluna ym. millään lailla.
Harmittaa vietävästi, kun meille näin onnellinen asia voi mennä "pilalle", jos anoppi vihaa tulevaa lasta jo etukäteen.
Siis sillätavalla vihamielisesti ja hyvin kovalla äänellä, vaikka muuten olisi edellisen lauseen puhunut hiljaisella äänellä.
Olemme avomieheni kanssa yli 20v. molemmat ja olemme kihloissa (olleet 2kk.) (häät sitten, kun saamme säästettyä niihin, ehkä n. 2-3 vuoden kuluttua).
Olen raskaana, aika alussa, ja olemme avomieheni kanssa todella onnellisia. Mieheni valmistuu aivan kohta ja minäkin jään vain opinnäytetyötä vaille valmistumista, kun vauva syntyy.
Emme vain uskalla kertoa mieheni äidille. Muutenkaan emme ole vielä juuri kellekkään puhuneet, koska viikkoja on vasta 11.
Haluaisin, että lapsella olisi kuitenkin mummo lähellä (oma äitini asuu nyt ulkomailla).
Mieheni on pari kertaa sanonut äidilleen, että lapsen hankinta on meidän oma asiamme, mutta äiti ei tätä kommenttia hyväksy.
Hän on pojalleen niin kauan kuin mieheni muistaa, puhunut siitä, miten paljon lapsesta on vaivaa, lapsi vie kaiken ajan ja rahat ja mitään hyvää ei lapsen saamisessa ole.
Mieheni äiti on kuitenkin jo 61-vuotias, joten on ihan "mummoiässä" kuitenkin.
Hänelläkin olisi eläkkeellä vain aikaa olla kiinnostunut lapsenlapsestaan.
Kun ilmoitimme kihlautumisesta mieheni äidille, hän ei edes onnitellut. Silloinkin otti puheeksi taas tuon, että lapsiahan ei sitten tule. En voi ymmärtää. Mieheni käskee minun vain olla ajattelematta asiaa, mutta kun kyse on kuitenkin lapsen mummosta. Itselleni tärkeintä on ollut juuri ihana mummoni, joka on vieläkin minulle suuri tukipylväs.
Onko kellään kokemusta siitä, muuttuuko vastahakoisten mummojen mieli, kun lapsi syntyy?
Mieheni sanoi tuossa n. puoli vuotta sitten äidilleen taas, kun lapsesta puhui, että hänelle ei kyllä lasta tuotaisi hoitoon (siis ei vaivattaisi ym.) että eiköhän tämä lapsiasia ole meidän oma päätöksemme. Anoppi kuitenkin änkkäsi vastaan, että lapsista on vain vaivaa kaikille. Ihan kuin häntä rasittaisi olla mummo jollekin elävälle ihmiselle.
Kovinkaan innokas äitikään hän ei ole lapsilleen ollut, ei esim muista synttäreinä, jouluna ym. millään lailla.
Harmittaa vietävästi, kun meille näin onnellinen asia voi mennä "pilalle", jos anoppi vihaa tulevaa lasta jo etukäteen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
ei ihmistä tunne. Aika tunteettomalta kyllä vaikuttaa. Jotkut kyllä ovat sitten kuitenkin mummoudestaan hourahtaneet oikein kunnolla, vaikka ensin olisivatkin vastustaneet.
Se mummous kun on siitä niin kiva juttu, että saa suurinpiirtein vain ne parhaat palat päältä ja kun ei enää jaksa olla lapsen kanssa, voi kutsua vanhemmat hätiin, kun se vastuu lapsesta on heillä.
Jospa hän sen tajuaisi ja osaisikin nauttia lapsenlapsestaan.
Kyllä noita ilkeitä ihmisiä tuntuu riittävän, eikä niistä millään saa ihania ja rakastavia, vaikka niistä kuinka tulisi anoppeja tai mummoja.
Muistan, kun itse jäin raskaaksi ensimmäistä kertaa, se oli ns. vahinko. Ei siis suunniteltu, mutta hetkeäkään en miettinyt mitä teen, vaan oli aivan selvää, että halusin sen lapsen.
Itse olin 22 v ja äitini 45 v. Kerroin veljelleni raskaudestani ja että pitäis kertoa äidille ja isälle. Isä otti kaikki asiat rauhallisesti, mutta äiti oli ongelma. Veljeni joka on minua puolitoista vuotta nuorempi, sanoi, että tämäpäs sattui. Minun piti kertoa ihan samasta asiasta, että tyttöystävä on raskaana, nythän ei olekaan mitään hätää, kun sinä saat ne ekat huudot, niin minä kerron vasta sen jälkeen. Juu, niinhän se sitten meni. Äiti raivosi ja heitteli tavaroita, oli aivan raivona. Katselimme veljen kanssa aikamme ja sitten keksimme sotajuonen.
Sanoimme kylmän rauhallisesti, että ok, me kerromme lapsillemme, ettei heidän mummonsa heitä tähän maailmaan halunnut, joten eipä tarvi koskaan tavatakaan. Tiesimme jo etukäteen miten äiti reagoisi.
Siihen loppui raivoomiset ja tuli kamala hätä.
Enhän nyt sitä tarkottanut ja aneli anteeksi ja ei tiennyt miten päin olisi ollut, ettemme vaan toteuttaisi uhkaustamme.
Niitä vauvoja syntyikin sitten yhtäaikaa kolme, kun myös serkkuni, joka oli asunut meillä, kuin meidän sisko ja äiti oli hänen holhoojansa, sai lapsen samana päivänä mun kanssa, samassa sairaalassa. Lapsilla oli vain 1,5 tuntia ikäeroa.
Vanhempani olivat ensi säikähdyksestä toivuttuaan, todella ylpeitä kaikista lapsenlapsistaan.
Tiedän kyllä tapauksia, joissa ei ole läheskään yhtä onnellisesti käynyt, mutta kävi, miten kävi sen "anopin" kanssa, älä anna sen vaikuttaa teidän onneenne tulevasta lapsesta. Tärkeintä kuitenkin on, että lapsen vanhemmat rakastavat toisiaan.
Elääkö sun oma mummo vielä? Jos elää, niin ota hänet myös lapsesi mummoksi, niin kuin hän onkin isomummo.
Ja miksi muuttuisi? Älä siis odota mummilta mitään.
Voi voi, mummittominakin pärjäätte hienosti. Mutta kunnioita miehesi äidin valintaa,hänellä on siihen oikeus, ehkäpä hän ilman painostusta osaisi "löysätä" vähän.
Oma äitini kyseli vuosikausia jatkuvasti "koska teille mahtaa tulla vauva, kyllä mummi kovasti kaipais vielä toista lapsenlasta"... jne (pikkubroidilla on poika)
Olin äidilleni useasti huomauttanutkin kysymyksen satuttavuudesta, koska oltiin mieheni kanssa tosiaan jo jokunen vuosi lasta yritetty - ei tosin mitenkään muille sitä mainostettu - ja viittasin äidilleni myös siihen, että hänkin oli isäni kanssa yrittänyt liki 10 vuotta, ennen kuin isosiskoni sai alkunsa.
No onnenpäivä koitti, ja me tultiin raskaaksi!! Äitini oli hurjan iloinen ja onnellinen ja soitteli harva se päivä ja kyseli miten minä ja vauva voidaan. (Asuvat n. 120 km:n päässä)
Raskausaika meni loistavasti ja äiti kävi usein, n. kerran kuussa katsomassa mua ja vatsaani :) Ja haaveili tulevansa mukaan synnytykseen...
Vauva - ihana tyttäremme - syntyi vihdoin; ei tullut äitini sairaalaan meitä tapaamaan. Tuli n. viikon ikäistä vauvaa katsomaan kotiin ja seuraavan kerran tyttö oli 5 viikon ikäinen kun äitini kävi meillä (palatessaan Virosta).
Nyt on tuosta mennyt aikaa n. 10 KUUKAUTTA eikä ole äitiäni, siis tyttäreni mummia, näkynyt. Heillä ei ole kuulemma aikaa eikä rahaa käydä tyttärentytärtä katsomassa, mutta Viron reissuja tekevät vähintään joka toinen kuukausi, sukuloimassa siellä. Eivät tulleet edes ristiäisiin, joka surettaa mua kamalasti... :(
Äitini soittaa ehkä kerran kuukaudessa, kysyy onko kaikki hyvin, vastaan että on, sanoo hyvä ja terkkuja mummin kullalle (Herranjumala, eihän tuo lapsi tunne mummiaan, kun on nähnyt vain about vastasyntyneenä!!!)
Niin joo, nyt tietty joku sanoo, että menkää TE sinne mummilaan, eikö? Vastaan siihen, että meillä ei ole autoa, eikä sinne "korpeen" mene edes julkisia... Ja olen tosi loukkaantunut,surullinen, ymmärrätte ehkä?
Näinkin voi mummien mielet siis muuttua. Eli jos näin päin, niin miksei myös negatiivisesta positiiviseksi????
Totuushan on se, että kaikille lasten saanti ei ole ollut "ihana ja ruusuinen" kokemus. Lapsen saanti on voinut olla paha pettymys. Suomessa vaan on pitkään ollut tabu se, että osa vanhemmista katuu lapsen hankintaa. Sitä ei ole saanut sanoa ääneen. Ennen lapsia vain syntyi, nyt onneksi ne jotka eivät lapsia halua voivat käyttä ehkäisyä. Ehkäpä mummo ajattelee neuvoillansa säästävänsä teidät samalta?
Jos lapsen saanti on ollut mummille raskas, uuvuttava ja ahdistusta tuottava kokemus on hänen ehkä vaikea ymmärtää, että se ei välttämättä ole sitä muille. Teinä antaisin mummille tilaa, en odottaisi häneltä mitään palveluksia lapsen hoidossa jne. Anna mummin määritellä se millainen mummo hän on. Hän hakee kontaktia lapseen sitten kun on siihen valmis. Mitään lakisääteisiä velvollisuuksia mummoillahan ei ole lasten lasten suhteen!
purskahti itkemään onnesta kun kuuli että olen raskaana. ei ole ollenkaan hössötystä mummon ja papan puolelta. on onnellinen meidän puolesta ja muistaa kertoa sen. kun soitellaan niin muistaa kysyä miten masuasukki jaksaa ja miten minä jaksan. odottaa kovasti ensimmäistä mummotettavaa...
Mieheni vanhemmat ovat kohta neljän lapsen isovanhempia. Tahtomattaan tietysti. Olen huomannut että asiaa ei kannata ajatella, kun ei odota mitään ei tule pettyneeksikään. Mieheni vanhemmat eivät edes tienneet kun odotin kolmatta lastamme, olivat yllätysvierailulla juuri tuona päivänä kun kotiuduimme sairaalasta uuden tulokkaan kannsa. Anoppini putosi per....leen kun kannoin vauvamme heidän nähtävilleen. Asenne ei ole vuosien varrella muuttunut miksikään vaikka en ole koskaan ollut heiltä vailla mitään, he eivät vain koe olevansa isovanhempia ja sillä siisti.
Niin tuohon edelliseen haluaisin kertoa tapauksen toissa kesältä. Lasten pappa oli käymässä meillä pikavisiitillä (asuvat puolen tunnin ajomatkan päässä). Kun hän oli lähdössä alkoi 2,5v poikamme itkeä, että ota pappa minut mukaan mummolaan. Pappa sanoi "Katsotaan sitten kun olet täyttänyt 10." Se ei ollut vitsi ja voin sanoa että lapsen pettymys oli valtaisa kun papan auto lähti pihasta. Onneksi lapset eivät kauaa jaksa murehtia tuollaisia asioita.
Poikani eli kahdeksan vuotta avoliitossa.Kaksi lasta jäi.6v ja 8 v.Lapsiraukat,kuin olisivat mustalaisen rekeen istuuntuneet kaksi vuotta sitten,kun x-miniäni löysi uuden ja vei lapset mukanaan.-Ikäänkuin isällä ei olisi ollut mitään oikeutta heihin.
Nuorin lapsista pelkäsi uutta isäehdokasta;alkoi puhumaan minulle,mummolle
saunassa.Ilmoitin sossuun!
Nyt x-miniä on valvonnan alla,eikä miestä saa tuoda heille käymäänkään silloin kuin heillä ovat lapset.-Pelastin pikkumiehen kauhulta -ja oman isän kanssa saatiin lisää tapaamisaikaa mm.
käyvät kerhossa yhdessä.-Ja pääsevät jouluksi oman isän luokse.Isinpäivänä jo olivat.
Ei kannata silitellä ongelmia,jos niitä näkee.
Nämä ovat jo lastensuojelullisia asioita.
Että voi se mummu olla joskus sekin pelastava enkeli.-Vaikka miniältäni sainkin vihat niskoilleni.
hyväksyä asia. Meillä appiukko sanoi monta kertaa, että lapsenlapsia ette hänen taloonsa tuo. Vuosi toisensa jälkeen samaa hoki. Emme kommentoineet, emme välittäneet, anoppi ei sanonut mitään.
Kun sitten kerroimme heille uutisen (viikkoja oli silloin jo 20), appiukko oli erittäin tyrmistynyt, anoppi oli hiljaa. Vähitellen suhtautuminen muuttui, appiukolla tosin vasta lapsen syntymän jälkeen. Ja lapsenlapsi sai tulla hänen taloonsa, syliin ei tosin uskaltanut tulokasta ottaa pitkään aikaan. Tästä on aikaa yli 8 vuotta, ja muutkin lapsenlapset ovat tervetulleita. Appiukko on eläkkeellä, ja hänellä on aikaa lapsenlapsilleen. Hän ei ole mikään hoitoautomaatti, mutta mukana lasten jokapäiväisessä elämässä. Ja se on hyvä asia.
Minulle tuli mieleen, että anopillesi lastenhoito on ollut rankka kokemus. Usein tuon ikäisille tuli lapsia, halusivat he niitä tai ei. Silloin vapaaehtoisesti lapsettomat ihmiset olivat harvassa, lapset ikäänkuin kuuluivat asiaan. Miehet eivät lapsenhoitoon juuri osallistuneet, joten arki kaatui lähinnä äidin päälle. Jos miehesi on päälle parikymppinen ja anoppi 61, hän on joko saanut lapsia vähän vanhempana tai sitten hänellä on miehesi lisäksi muita, vanhempia lapsia. Ja jotkut lapset ovat oikeasti paljon muita lapsia hankalampia, ehkä hänellä siis on huonoja kokemuksia tai hän ei alunperinkään pidä lapsista.
Itselläni on kaksi lasta, ja voin sanoa, että lapsista kyllä on vaivaa. On toki iloa, enemmän iloa, enkä heitä pois antaisi!! Meillä isovanhemmat eivät osallistu lastenhoitoon, mieheni äiti 57 v on sanonut, ettei jaksa. Ja miehen isä muistuttaa, että isovanhempien osa on niin kiva: saa iskeä oven kiinni ja paeta, jos lapset alkavat huutaa. Joten en ole heitä apuun pyydellyt. Lapseni ovat kilttejä, ei siis mitään kauhukakaroita. Mutta isovanhemmille silti liikaa.
Minusta voisit sanoa anopillesi ihan suoraan, että lapsi on nyt tulossa. Hoidamme sen itse ja jos siitä on vaivaa, itse sen sitten tunnemme. Ja voit vaikka sanoa, että käskemättä ette tule anoppilaan menemään. Anopille ei lapsesta tule koitumaan mitään vaivaa, kun sitä noin pelkää. Onneksi sinulla on oma sukusi, joka varmaan iloitsee tulevasta vauvasta. Itsekin toivon, että lapsillani olisi läheisemmät välit mieheni vanhempiin, mutta toisaalta mietin, että miksi pitäisi. Heillä ei ole lapsillemme oikeastaan mitään annettavaa.
Voi myös olla, että anoppisi reaktio on tähän nykyajan käsitykseen lapsista. Lastensaamisesta maalataan niin ruusuinen kuva, että joillekin vanhemmille ihmisille voi tulla vähän kriittinen mieli. Itse olen höpsähtänyt lapsiin, heitä saisi tulla lisääkin, mutta voisin ajatella itsekin vähän toppuuttelevani nuoria vauvakuumeilijoita. Se, miten paljon vauva kuitenkin "vaivaa" voi olla yllätys. Ja se, miten paljon elämä heidän myötään muuttuu.