Andromedan eunukit

Vaan taipuu valonsädekin kun lujaa mennään.
Täällä ei sentään pelätä että
päin seinää mennään.
Tai että vastaan tulee vettä.

Mutta kävimmehän kastroimassa pappa Hitlerin.
Vaan taisi olla väärä äijä tuo,
Adolf syntyi kuitenkin.
No, paree sekin kuin tuo Sarasvuo.

Mutta runoilut hetkeksi sikseen. Tarina jatkuu, kenenkään uskomatta, että totta tämä on. Käyntimme ajassa v. 2007, jotain lokakuun paikkeilla jäi historiaan; kävimme nimittäin kirjoittamassa jatkokertomusta jollain ihme suomi-palstalla.

Ei siitä hyvä tullut, mutta tulipahan huono. Meillä Andromedassa ei enää kirjoiteta, se on helvetin vanhanaikaista, kuten kiroilukin.

Vaimoni aikanaan kirjoitteli jotain saatanan scifiä, mutta nyt hänkin sulkeutuu huoneeseensa robottinsa kanssa.
MITÄ VIRKAA MINULLA ENÄÄ ON?

Skeba kirjoitti:

Vaan taipuu valonsädekin kun lujaa mennään.
Täällä ei sentään pelätä että
päin seinää mennään.
Tai että vastaan tulee vettä.

Mutta kävimmehän kastroimassa pappa Hitlerin.
Vaan taisi olla väärä äijä tuo,
Adolf syntyi kuitenkin.
No, paree sekin kuin tuo Sarasvuo.

Mutta runoilut hetkeksi sikseen. Tarina jatkuu, kenenkään uskomatta, että totta tämä on. Käyntimme ajassa v. 2007, jotain lokakuun paikkeilla jäi historiaan; kävimme nimittäin kirjoittamassa jatkokertomusta jollain ihme suomi-palstalla.

Ei siitä hyvä tullut, mutta tulipahan huono. Meillä Andromedassa ei enää kirjoiteta, se on helvetin vanhanaikaista, kuten kiroilukin.

Vaimoni aikanaan kirjoitteli jotain saatanan scifiä, mutta nyt hänkin sulkeutuu huoneeseensa robottinsa kanssa.
MITÄ VIRKAA MINULLA ENÄÄ ON?

Lue lisää

Oukkidoukki !
saippualla suut jo pestään
noitumatta äkseeraamatta
virkaheittoina virumatta
sulkeudutaan kaikki robottien suosioon
siis uskotaan tai ainakin kuvitellaan
jos ei huonost´ kää niin sit hyvin... kää
kun tähtipöly pölähtää !

... ja matka jatkuu.

Tömähdys tähtipölyyn, joka ei koskaan horisontin alapuolelle laskeudukaan.

Taakse jäivät tutut maisemat. Andromeda kahleissaan ypöyksin taivaankaarelle singottuna saarelle ilman turvajoukkojaan. Siellä kyhjöttää kuin varas varkaiden vartijana vajoten omiin mietteisiinsä, hillitysti päätään nyökäytellen, jokseenkin helpottuneena huokaillen, sillä taakse jäivät kuumat ahtaat kadut, outo sakki, jutut kateellisten. Täältä katsottuna Tellus näyttää pannukakulta, mikä lieneekään avaruuden kattilanpesä. Hah! Sen muisteleminenkin saa nyt mielessään vain pikkiriikkisen hermostunutta kuhinaa, kuin mielenvierteistä äkkinäistä yltiöpäistä jylinää, kuin hirviön laahaavaa läähätystä, suuren huijauksen jyrinänä voimistuvaa raahautuvaa tummien varjojen silmänlumeista sähköisen pikselikästä hörhöhattaraa. Vaan kuinka ollakaan, niinkuin yhä lähistöltä kuuluisi eunukkien ja seireenien kaunista laulantaa... levollisena ja rauhoittuneena, jopa tyytyväisenä kuunnellen, helisevää jäiden soittoa, lähestyvää pumpulimaisten poutapilvien kultareunapurppuraa ... kuin kivenä kalliolla hymy hyytyneenä ihmettelee ihmeissään, miten täällä voikin olla niin viileän kostea sää.

Tallella on muistot vain. Kalliojyrkänteellä kahlehdittuna viruen kiltisti ja määrätietoisesti odottaa, katseessaan nuo kirjokannen kuviot kuin kirkkaan älyn valon kajahdukset yhä kauemmaksi kaikoten. Paleltaa. Riittääkö kunhan pitää verensä liikkeellä kohtaloonsa taipuen. Ei pysty irrottamaan menneitä mielestään. Yhä intohimoisesti haluaisi nähdä auringon, vehreät hunajantuoksuiset kukkaniityt, pitkät valkoiset hiekkarannat, inhimilliset kohtaamiset taivaanrannalla.

Pimeys

Enneuniin uskoen, tietäen, nuo oudon mystiset tähtitaivaan eläimelliset kuviot himerrellen alati punovat juonikkaita juonteitaan, kuin muistin sekamelskaiseen irtolehtipainokseen. Vai onko se sittenkin radioaaltoisena pallona kutistettu kallo?

Yhä yltyy tuulenhuminat, mistä ne tulevat, minne ne menevät... niin julmana meri myrskyää, tulvana velloo äärelle saaren, kohoten ylemmäksi yltäen jo rantakallioon. Kuin kauhun kaikuna kilkaten kahleiden raskas kolke iskeytyen jyrkänteiden kumuun. Saarrettuna ahdistuksen ilme tähtisilmissään vimmatusti kaukaisuuteen kaihoten, etsien merkkiä, odottaen pelastusta. Voi tätä pakastuvaa hämärää, huurteisen kosmista säteilyn värinää. Tuhannen tuhannesti uneksitut kierrot Pohjantähden ympäri, ja täällä vastakkaisella puolella jokin outo leppeä tuulenhenkäys tupruttaa kummallista plasmaa... hiukkaspuuroa... mutta tuolla kaukana... kaukana tuolla jossakin loistaa nyt kutsuvana yhä kirkas täysikuu hopeisenhohteisena, niin täynnä intoa ja uteliaisuutta.

Kuutamokeikka

Reissussa iloisina taas... toisella siivet kantapäissään ja toisella siivet selässään... edeten valosta valoon hiukkaskuurona laukaten tähtiavaruudessa matkaamassa tuo oiva runoratsu Pegasos lentävä hevonen ja isäntänsä Perseus, kuin tilauksesta kiviselle rannikolle tuultentappuroina saapuen.

maailmankaikkeudessa
haistellaan tulevia tuulia
ei tarvita navigaattoria
ei nopeusvaroitinta

määrättömästi kirkkaan valkoista valoa

ei tieosuuksien nopeusrajoituksia
ei ylinopeussakkoja

rajattomasti yltiöpäistä värisevää sytkettä
lentoa
vapaana vapaana vapaana


Niin äärettömät avaruudet paratiisien, tähtikuvioiden säkenöivät kohtaukset kirjokansien. Kuin huojuvat eksoplaneetat sykkien nuo siivekkäät taruolennot miltei viimetingassa laskeutuen luokseen pilkkopimeästä aineesta sukeltaen. Katseiden tähtisikermät vapaana valosta valoon avaavat metallikahleet, jotka helähtäen alas kalliolta sinkoutuvat, mennessään leimuten tulentuiskeina kipinöiden.

Sukellukset hyvänolon virtaan

Pyörteisen pyörivinä hyrrinä, nopeammin... nopeammin kuin kiertolaisten lanteiden laulut... kirjokannen taikamattoon takertuvat elämän tuulet ja tyvenet... taivaanrannat tavoittaen tähtikirkkaan yön tähtösinä tuikkivat. Niin vapaina toisiinsa nojaten kauas karauttavat runoratsun laukkaan utuiseen. Kuunsiltaa keinuen, yhdessä sulattaen jäiset vedet vellomaan pyörteisinä koskina laskeutuen maailmanmerille.

ei enää pelkoa prinsessa
kun saapui valkealla ratsullaan
ohikulkumatkallaan
prinssi rohkea

turhia vaelluksia ei olekaan
ja rakkaudessakin
on aina vain alkuja

Ah! ... tää loppumaton haaveiden ja unelmien taika !