Joskus ajattelen että olenko ihan hullu kun sun seurasi on ollut mulle se voima, jonka avulla jaksan elää. Onhan mulla paljon kaikkea muutakin mutta sinä, sun juttusi ja se outo yhteenkuuluvuuden tunne on saanut pääni pyörälle.
Tuntuu että lyön päätä seinään ja kiusaan itseäni kun en pysty pysymään erossa sinusta, vaan yleensä jossain määrin kuljet mukanani ajatuksissani lähes koko ajan.
Mikä siinä on että joku ihminen vaan pääsee lähemmäksi kuin kukaan toinen ikinä, mutta se ihminen on mulle niin väärä kuin vaan kukaan voi olla. Että sillä on jo ne tärkeimmät ihmiset, joiden joukkoon en voi päästä, enkä kyllä haluakaan, koska se satuttaisi montaa. Mutta siltikään en halua luopua hänestä, mutta ystävyyskin satuttaa kun se ei voi olla sitä mitä tahtoisin. Kun vaan voisi hävittää itsestään sen osan johon hänet on kai tatuoitu, kun muuten ei irti saa...
Tuntuu että lyön päätä seinään ja kiusaan itseäni kun en pysty pysymään erossa sinusta, vaan yleensä jossain määrin kuljet mukanani ajatuksissani lähes koko ajan.
Mikä siinä on että joku ihminen vaan pääsee lähemmäksi kuin kukaan toinen ikinä, mutta se ihminen on mulle niin väärä kuin vaan kukaan voi olla. Että sillä on jo ne tärkeimmät ihmiset, joiden joukkoon en voi päästä, enkä kyllä haluakaan, koska se satuttaisi montaa. Mutta siltikään en halua luopua hänestä, mutta ystävyyskin satuttaa kun se ei voi olla sitä mitä tahtoisin. Kun vaan voisi hävittää itsestään sen osan johon hänet on kai tatuoitu, kun muuten ei irti saa...
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ei kai sitä sitten muuta voi kuin surra ja itkeä, jos se todella on näin.
Ajattelin, että sulla ois ollu mulle jotain annettavaa - henkisesti siis :(
-henkisestikin siis. se puoli on vaan valitettavasti jäänyt hiukan toissijaiseen asemaan, mutta voidaanhan me sitäkin puolta vahvistaa, jos se sopii sulle.
mutta ei sittenkään. Ei.
meitä on... Aivan kuin olisin itse kirjoittanut, mutta tässähän minä vasta...
Pää kuhmuilla, sydän vereslihalla...
aika tekee tehtävänsä... minne suuntaankin se meneekin.. aika näyttää... ja kohtalo:) jääkö se ikuiseksi ystävyydeksi... vai tuleeko siit jotain muuta...
ei kovin moni ihminen loppujen lopuksi elämässä "kosketa".
Täältä sivusta haluan sinulle vastata, olet niin oikeassa. Tarkoitan sitä, että jonkun ihmisen kokisi omakseen niin fyysisesti kun henkisestikin vaikka ei vielä tuntisikaan toista vielä kunnolla. Se tunne on uskomaton ja sen kokee vain harvoin. Miksiköhän juuri tätä sielujen kumppania on niin vaikea saada omakseen.. Mut mäkään en anna periksi! Ainakaan vielä...
Paljon erilaisia ihmisiä olen minäkin tavannut, mutta en tiedä miksi hän tietyllä tavalla rikkoi suojamuurini ja pääsi liian lähelle. Ensimmäinen ihminen vähän yli kolkytvuotisen elämäni aikana joka on saanut mut täysin hereille tähän elämään.
En usko että hän elämääni sopisi, tai toisinpäin, ehkä elämäntyylimme olisivat liian erilaiset, mutta jos kaiken sen jättää pois laskuista, hän on eräänlainen henkinen kopio minusta :). Noh, kieltämättä se on aika pelottavaakin, mutta toisaalta luo toivoa siitä että jossain voisi olla joku minullekin sopiva.
Kun tämä ei ole edes mikään hetken tunne, vaan paremmin varmistunut tässä kuukausien, ehkä jo vuosienkin kuluessa. Ehkä kuitenkin jonain päivänä tämä kaikki on ohi.
miten vaikeaa on sammuttaa tuota herännyttä tunnetta.Miten joku tuntuu ihan tutulta,omalta ihmiseltä,heti ensihetkestä lähtien.Miksi sellainen tunne kaikessa mahdottomuudessaan herääkin,ja mikä on sen tarkoitus?
Kun ihminen ihastuu väärässä paikassa,väärään aikaan.Väärässä elämäntilanteessa siihen oikeaan ihmiseen,siinä ei tahdo vastauksia löytyä.
Ja ei mene ohi ,ei sitten millään!
Tsemppiä sinulle tunnetaistoon!
koskaan silti kuole. Siitä olen varma. Silloin kun on toisilleen oikeat ihmiset kyseessä, ei niitä ihan helposti pysty tuhoamaan kukaan tai mikään.
siitä on pidettävä kiinni hinnalla millä hyvällä. Koska jälkeenpäin on tyhjä enää jossitella tai vuosien jäkeen kun huomaa ettei muuta samanlaista tullutkaan enään vastaan... ja sit se vasta v...taa!
Miksiköhän tätä sielujen kumppania on niin vaikea saada omaksi! HUH..H
Olen sitä mieltä , että jos kaksi ihmistä syvästi tuntee toista ihmistä kohtaan tunteita, rakkautta sielunkumppanuutta niin ei varmastikkaan ole vaikeaa saada toisiaan. Paitsi jos molemmat ovat tahollaan naimisissa.
Ja tämä niinsanottu "pikku leikki" on ryöstäytynyt käsistä. Sanotaan että on liikaa kärsiviä sivullisia. Noin sanottuna kuullostaa hienolta,mutta jos tosiaan on syviä tunteita, todellisia tunteita, ei niitä voi unohtaa, ei laittaa sivuun kenenkään vuoksi. Ja ne kärsivät sivullisetkin oppii uuteen elämäntilanteeseen yllättävästi.
Joten jos joku käyttää tuollaisia tekosyitä, ja silti puhuu sielunkumppanuudesta ja rakkaudesta on mielestäni asiat aika ristiriidassa.
Niin että miettikää, etä onko kyse pikku seikkailusta, piristyksestä arkeen. Ja uskotteko suuriin sanoihin.
Elämä on loppujenlopuksi aika yksinkertainen juttu! Jos vain uskaltaa elää, eikä piilota päätään pensaaseen. Ja lopettaa elämisen kuin vellihousu.
Itselläni kävi niin että kun ensimmäistä kertaa näin naisen, tiesin että hän on minun. Häikäisevän kaunis, selvästi hieman hullu ja säteli sponttaania villiyttä. Kesti pari viikkoa niin tämä tuli minun juttusille ja kemiat loksahti siihen paikkaan, ensimmäisestä lauseesta lähtien, molemminpuolin. Ei edes huomattu ympärillä olevia ihmisiä tai taphatumia, se oli siinä eikä melkeen.
Seurusteltiin muutama kuukausi, se yhteys mikä meidän kahden välillä oli, oli jotain aivan käsittämätöntä. Typerä mainita tämmöisiä yksityskohtia mutta elämänkaaret, kokemukset, syntymäpäiviä myöten osui kohtalon tavalla nappiin.
Olen todella vaikea "lämmitettäväksi", olen tavallaan aivan liian nirso mies. Ei riitä että on empaattinen ja iloinen ihminen, pitää olla myös fysiikkaa ja ulkonäköä mikä on minun mieleeni, en tyydy vähempään. Minä otan rinnalleni vain täydellisen naisen minulle, eli hieman hullun, sponttaanin, "ylienergisen" tulisielun joka pystyy laittamaan minulle hantiitn henkisesti ja fyysisesti. Nainen joka on kuin villi petoeläin, tietää ja tuntee itsensä, arvonsa ja puolustaa sitä. Nainen tulee olla myös ulkonäöltään semmoinen minun katseen vangitsija (ei kiinnosta miten muut näkevät) ja siinä on muutamia kriteereitä, silmät - niistä pitää strobon tavoin vilkkua pilke silmäkulmassa, hymyn pitää olla niin söpö että sulan siihen paikkaan ja mitä peikompi ja villimpi ulkonäkö, sen varmemmin olen myyty.
Tämä nainen oli se.
Erinäisistä syistä jota en tässä ala sen kummemmin selvittämään niin tuli ero ja olen nyt melkeen vuoden jälkeen päässyt yli siitä luopumisen tuskasta mutta hän on edelleen aitiopaikalla sydämessäni. Tiedän että meistä ei ikinä tule paria eikä edes ystäviä mutta hän oli jotain mistä haaveilin koko elämäni ja sainkin kokea ja nähdä hänet, mistä olen iloinen vaikka en saanut pitää häntä pitkään.
Hänestä luopuminen oli suurin uhraus mitä olen elämässäni tehnyt ja uskokaa pois, nimimerkkini ei ole ihan hatusta revitty, 12v avioliitto aivan fantastisen naisen kanssa, ura meni viemäriin koska seisoin oikeuden puolella, oikein on oikein ja väärin on väärin, talous romutettu rakkauden puolesta, luopunut käytännössä koko ystäväpiiristäni puolustaessani läheisteni kunniaa ja vaikka minkälaisia isoja ja pieniä asioita mahtuu mun elämään. Positiivisena asiana voisin mainita että tylsää mun elämä ei ole koskaan ollut ja menen hymy naamalla aina eteenpäin kohti seuraavaa elämäni seikkailua. Nautin elämäni jokaisesta sekunnista ja siihen kuuluu kaikki nämä tunnepuolen asiatkin.
Vastoinkäymiset opettaa ja vahvistaa vain jos ne pystyy käsittelemään eikä katkeroidu.
Minä kans tapasin miehen.. sielunkumppanin.. elämäni paras kuukausi.. en koskaan voi unohtaa enkä edes halua... muistelen vain lämöllä ja ilolla:))))))