Mä olen oikeasti nyt tässä alkanu miettimään, että mitä tarkoittaa mun tapauksessa jos aivan tuntematon ihminen vaikkapa kaupungilla tulee ja sanoo jotain. Itse en ole tuommoisesta kovin mielissäni, koska minulle aina tulee olo että he vittuilevat tai jotakin muuta, vaikka se ei siltä kuulostaisikaan :/ Mielestäni olen ruma, siis todella ruma, ja jos joku kehuu ulkonäköäni niin olen heti että joo kiva taas kun valehdellaan päin näköä.
Tämä kaikki on ehkä jäänyt päähäni ala-asteelta, jolloin minua kiusattiin ja minulle vittuiltiin millon mistäkin...ja nyt, en vain pääse eroon siitä ajatuksesta, että joku vois olla ihan tosissaankin.
Jos joku moikkaa kaupungilla, ajattelen heti että hän sanoi sen vain kiusaksi, että jotenkin näytän hirveältä ja sitten he räkäisesti naureskelisivat ohi mentyään kaverinsa kanssa. Vaikka en tämmöistä ole havainnut, niin ainakin ajattelen :/
Tämä nousi nyt taas aika mahtavasti ajatuksiini, peräti kahden eri ihmisen tervehdittyä minua eilen. Kävelin kaupungilla, kun eräs nuorimies ensin tuijottaa pistävästi ja moikkaa. Sitten kaupassa poikajengi hiljeni kun kävelin heidän suuntaan ja yksi niistä moikkas mua. Kyl mä yleensä soperran jotain takasin ja yritän hymyillä, vaikka tekis mieli huutaa että painu nyt vittuun siitä. Toisinaan taas kun joku moikkaa semmosella sulosella ujolla värisevällä äänellä, niin melkein tahtois uskoakkin, että ihan tosissaan se voiskin olla kiinnostunut. Enkä mä nyt tarkoita kiinnostuksella sitä, että kaikki olis tyttöystäviä pyydystämässä, vaan että ihan haluis tutustua kaverimielessä. Kai se niin on, että kavereita ei voi olla koskaan liikaa. Tosin itse en osaa sanoa pitääkö se paikkaansa kun en ainuttakaan kaveria omista :/
Onko vika mun itsetunnossa? Vai voiko ihmiset todella olla noin ilkeitä aina. Ja jos he ovat tosissaan, niin mitä sitten. En mä kuitenkaan ikinä pysty tutustumaan ihmisiin tollain. En vain kykene jäämään paikoilleni jos joku moikkaa, menen vain ohi ja ehkä vastaan siinä samalla jotain. Tai jos joku tuijottaa, niin mitä mä muka teen kun en kykene katsomaan takaisin. Pahinta on jos joku tuijottaa hirveän läheltä ja semmonen jähmettyny ilme kasvoilla. Se on todella ahdistavaa, ja ajattelen heti että nyt mun naamassa on jotain todella outoo. Ja seuraavaksi hankinkin peilin käteeni ja katon että onko meikit valunu jotenkin tosi pahasti tai jotakin, kun se henkilö niin tuijotti. Ite kyl nauran näille jälkeenpäin :D Ohan se vähän hassua kun alkaa jonkun tuijottaessa miettiä että nyt sinne naamaan on joutunut jotakin ylimääräistä :D
Semmoisen olen myös havainnut, että ne ihmiset jotka sanovat minulle jotain, ovat semmosia saakelin ''kultapoikia'', ulkonäöltään ''liian komeita'', joten siinä senkun pahenee ajatus siitä että näytän oudolta. Koska mun ulkonäon tasolla ei päästä sinne missä nämä pojat on, joten ajattelen, että ei tuon näköinen vain voi olla kiinnostunut millään tapaa näköisestäni tytöstä. Ehkä ihmiset eivät olekkaan niin pinnalisia kuten luulen. Valitettavasti olen myös huomannut sellaisten poikien mistä itse kiinnostun olevan aina kun he eivät minua huomaisikaan. Niitä sitten vaan surullisesti vilkuilen, eikö ne uleens edes katsettään kääntä mua kohti ja jos kääntävät niin sitten onkin jo mun katse muualla kun ei jostain syystä pysty kattoon silmiin kun muuten lähtee jalat alta :D Tälläkin hetkellä en saa ajatuksista yhtä poikaa koulusta. Ruokalassa kun se istuu yksin jossain ni tekis mieli mennä sen viereen istuun, mutta ei pysty ni ei pysty :/
Tämä kaikki on ehkä jäänyt päähäni ala-asteelta, jolloin minua kiusattiin ja minulle vittuiltiin millon mistäkin...ja nyt, en vain pääse eroon siitä ajatuksesta, että joku vois olla ihan tosissaankin.
Jos joku moikkaa kaupungilla, ajattelen heti että hän sanoi sen vain kiusaksi, että jotenkin näytän hirveältä ja sitten he räkäisesti naureskelisivat ohi mentyään kaverinsa kanssa. Vaikka en tämmöistä ole havainnut, niin ainakin ajattelen :/
Tämä nousi nyt taas aika mahtavasti ajatuksiini, peräti kahden eri ihmisen tervehdittyä minua eilen. Kävelin kaupungilla, kun eräs nuorimies ensin tuijottaa pistävästi ja moikkaa. Sitten kaupassa poikajengi hiljeni kun kävelin heidän suuntaan ja yksi niistä moikkas mua. Kyl mä yleensä soperran jotain takasin ja yritän hymyillä, vaikka tekis mieli huutaa että painu nyt vittuun siitä. Toisinaan taas kun joku moikkaa semmosella sulosella ujolla värisevällä äänellä, niin melkein tahtois uskoakkin, että ihan tosissaan se voiskin olla kiinnostunut. Enkä mä nyt tarkoita kiinnostuksella sitä, että kaikki olis tyttöystäviä pyydystämässä, vaan että ihan haluis tutustua kaverimielessä. Kai se niin on, että kavereita ei voi olla koskaan liikaa. Tosin itse en osaa sanoa pitääkö se paikkaansa kun en ainuttakaan kaveria omista :/
Onko vika mun itsetunnossa? Vai voiko ihmiset todella olla noin ilkeitä aina. Ja jos he ovat tosissaan, niin mitä sitten. En mä kuitenkaan ikinä pysty tutustumaan ihmisiin tollain. En vain kykene jäämään paikoilleni jos joku moikkaa, menen vain ohi ja ehkä vastaan siinä samalla jotain. Tai jos joku tuijottaa, niin mitä mä muka teen kun en kykene katsomaan takaisin. Pahinta on jos joku tuijottaa hirveän läheltä ja semmonen jähmettyny ilme kasvoilla. Se on todella ahdistavaa, ja ajattelen heti että nyt mun naamassa on jotain todella outoo. Ja seuraavaksi hankinkin peilin käteeni ja katon että onko meikit valunu jotenkin tosi pahasti tai jotakin, kun se henkilö niin tuijotti. Ite kyl nauran näille jälkeenpäin :D Ohan se vähän hassua kun alkaa jonkun tuijottaessa miettiä että nyt sinne naamaan on joutunut jotakin ylimääräistä :D
Semmoisen olen myös havainnut, että ne ihmiset jotka sanovat minulle jotain, ovat semmosia saakelin ''kultapoikia'', ulkonäöltään ''liian komeita'', joten siinä senkun pahenee ajatus siitä että näytän oudolta. Koska mun ulkonäon tasolla ei päästä sinne missä nämä pojat on, joten ajattelen, että ei tuon näköinen vain voi olla kiinnostunut millään tapaa näköisestäni tytöstä. Ehkä ihmiset eivät olekkaan niin pinnalisia kuten luulen. Valitettavasti olen myös huomannut sellaisten poikien mistä itse kiinnostun olevan aina kun he eivät minua huomaisikaan. Niitä sitten vaan surullisesti vilkuilen, eikö ne uleens edes katsettään kääntä mua kohti ja jos kääntävät niin sitten onkin jo mun katse muualla kun ei jostain syystä pysty kattoon silmiin kun muuten lähtee jalat alta :D Tälläkin hetkellä en saa ajatuksista yhtä poikaa koulusta. Ruokalassa kun se istuu yksin jossain ni tekis mieli mennä sen viereen istuun, mutta ei pysty ni ei pysty :/
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hitto. Oot just niin kuin minä! Paitsi että olen poika ja mulla on pari kaveriakin.
-poika 15 v-
..otan itse aina kaiken tuollaisen myös vittuiluna.
Jos joku moikkaa tai kaupungillä jätkä jengi tulee ohi, jolloin ne hiljenevät ja sitten joku heistä viheltää tai huutaa jotain. Pidän sitä vittuiluna, ja en itseasiassa tiedä kumpaa uskoisin. Heitä vai itseäni.
Itselläni ei ole hyvä itseluottamus vaan se on melkein nollassa, pidän itseäni rumana.
Vaikka kyllä kuulen kehuja niin tuntemattomilta kuin ihan omalta poikaystävältäkin.
Mutta tämä ei liity vain pelkkään ulkonäköön, ongelma on myös luonteessani.
Olen ujo ja hiljainen uusien ihmisten ja tuntemattomien ihmisten kanssa, kuin myös tuttujenkin.
Pelkään että muut vihaavat luonnettani ja sitä että olen ujo..siksi vältän tilanteita jossa olisi mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin.
Olen aina muita kohtaan vittuuntunut, ja sekin auttaa asiaa että kaikki katoavat ympäriltä.
Tarkoitus ei ole olla mitenkään hapan muita kohtaan, vaan se on refleksi koska minusta tuntuu että kaikki on vittuilua ja dissaamista itseäni kohtaan.
Harmi etten osaa antaa neuvoja :( muutakun vain kertoa omia kokemuksiani tai sitä mitä tunnen.
Minullakin on ollut hirveän vaikea luottaa ihmisten hyvätapaisuuteen. Mua on kiusattu ja pidän itseäni rumana. Inhoan tuntemattomille ja puolitutuille ihmisille juttelemista (aivan kuten moikkaamista).
Kerran kävikin, että poika, jonka ajattelin olevan suosittu, alkoi kysellä, mitä mulle kuuluu.
Vastaukseni tuli kuin apteekin hyllyltä ja se vastaus oli suoraan sanottuna hiton töykeä. Se poika kuitenkin osoittautui paljon mukavammaksi kuin luulin ja nykyään seurustellaan. :)
Oon kyl huomannu,ettei syrjityks tuleminen johdu todellakaan aina ulkonäöst,vaan enemmänkin luonteest!Tokihan se jos et esim.juurikaan välitä puhtaudestasi tai siitä,mitä päällesi pistät,niin voi kyllä edesauttaa sitä,ettei sinuun välitetä tutustua..
Mutta vaikka kuinka olisit ulkoisesti kuten muutkin ns.normaali tai jopa hyvän näköinen,niin saatat silti jäädä ulkopuolelle,jos olet kovin vetäytyvä ja sisäänpäin suuntautunut :/ Minkälainen ihminen siis olet luonteeltasi? Ulkonäkö ei nimittäin todellakaan ole se ratkaisevin tekijä ihmissuhteiden luomisessa.
Esimerkiksi:Luokallani on eräs tyttö,joka on todella sosiaalinen ja hauska ihminen,vaikkei niinkään ulkonäöltään kovin viehättävä. No olin tässä muutama päivä sitten kaveripoikani kanssa ja sain kuulla,että hänkin tietää joten kuten kyseisen henkilön.No tuli siinä sitten jotenkin tää mun luokkalainen tyttö puheeks,ja kaverini rupesi heti haukkumaan hänen ulkonäköään..Johon sanoin kuitenki,et se tyttö on kyl jokatapaukses tosi mukava :) Ja sitä paitsi hän kuuluu luokkamme suosituimpiin henkilöihin,ja tiedän,et sil on kavereitaki varmasti enemmän ku mulla.Niin et ulkonäkö ei todellakaan ainaka kavereitten saannin suhteen pitäs olla mikään este :)
En nyt sitten tiedä minkä näköinen ja kuinka "ruma" olet oikeasti. Oletetaan ettet ole kaikkein kauneimpia ja helposti tutustuttavia ihmisiä.
Jos porukka kaupungissa huutelee tai vislailee ja ne kulkee jengissä siellä, ja ovat vieläpä kohtuullisin komeita kultapoikia. Niin voisin noin 80% veikata että se on jonkin asteista piruilua. Yksittäiset ihmiset joita et tunne jos tulee moikkaamaan tai jutteleen niin en usko että ne tulisivat vittuilun takia sulle jutteleen ellet tunne entuudestaan. Kannattaa antaa mahdollisuus jos tosiaan haluat tutustua uusiin ihmisiin. Voihan se olla että he pitävät sinua kauniina tai kiinnostavana.
Todennäköisyys sille, että toisillensa tuntemattomat ihmiset moikkailevat sinulle kaupungilla v*ttuillakseen on kyllä nolla. Todennäköisyys sille, että poikajoukko hiljenee sinun lähestyessäsi v*ttuillakseen jälkeenpäin on sekin myös nolla (jos he hiljentyisivät ja moikkailisivat kettuillakseen sinulle, he tekisivät sen niin, että sinä varmasti huomaisit sen, esim. nimitellen sinua negatiivisin ilmauksin kovaan ääneen ja nauraen päälle tosi räkäsäsesti).
"Onko vika mun itsetunnossa? Vai voiko ihmiset todella olla noin ilkeitä aina." Vastaus: itsetunnossasi on ongelma ja IHMISET EIVÄT OLE noin ilkeitä. Ongelmasi ilmenee itseluottamuksen puutteena, saamattomuutena sekä liian kovana itsekritiikkinä. Hyvä puoli tekstissäsi on kuitenkin se, kun kerrot, että "Ite kyl nauran näille jälkeenpäin :D". Hyvä niin, tee sitä enemmän äläkä ota itseäsi nin vakavasti.
Jep, on turhauttavaa kun itseä kutsutaan kauniiksi, jos ei itse ole sitä mieltä. Jokin ulkoisessa olemuksessasi on kuitenkin viehättävää, koska saat niin paljon kehuja (ja ne on myös sitten kehuja :) Nauti saamastasi huomiosta ja muista hymyillä.
Muakin kiusattiin ala-asteella ja mulla on ihan ssama ongelma, että ajattelen kaikkee, mikä ei oo totta. Mulla vaan on niin huono itsetunto. Mut nyt oon sillei alkanu luottaaa.... Mulla on kyllä kavereita