Löytyykö täältä l-naisia tai pareja, jotka elää tämmösessä "pahamaineisessa" pikkukaupungissa?
Itse olen peräisin alle 10 000 asukkaan kaupugista ja teini-ikäsenä, kun pää oli vielä enemmän sekasin kun nyt, se tuntu lähinnä todella ahdistavalta. Ainakin meidän pikkukaupungissa asenteet oli melko jämähtäneitä ja kylän harvoille homoiksi tunnetuille naureskeltiin selän takana. Sillon ainoo selkee ajatus päässä oli, että pitää päästä karkuun isompaan kaupunkiin, missä voi elää rauhassa oman rakkaan kanssa.
Ja nyt sitten on alkanu vaivata jonkin sorttinen omituinen "koti-ikävä". Olen alkanu miettiä, että voisiko sitä sittenkin vielä joskus opiskelujen jälkeen palata takasin, jos saa töitä. Tätä vinoon kasvamista mukaan laskematta mä olen kuitenkin pikkukaupunki-tyyppiä.
Oliski hauska kuulla teidän kokemuksia siitä, että millasta on elää pikkukaupungissa. Esimerkiksi... Voiko ihminen oppia sietämään puskaradion? Voiko oppia jättämään sen selän takana supatuksen omaan arvoonsa? Voiko pikkukaupungista löytää itselleen oman kullan? Miten paljo muiden suhtautumiseen pystyy vaikuttamaan omalla asenteella? Ja ihan mitä tahansa teille aiheeseen liittyen tuleekaan mieleen.
Itse olen peräisin alle 10 000 asukkaan kaupugista ja teini-ikäsenä, kun pää oli vielä enemmän sekasin kun nyt, se tuntu lähinnä todella ahdistavalta. Ainakin meidän pikkukaupungissa asenteet oli melko jämähtäneitä ja kylän harvoille homoiksi tunnetuille naureskeltiin selän takana. Sillon ainoo selkee ajatus päässä oli, että pitää päästä karkuun isompaan kaupunkiin, missä voi elää rauhassa oman rakkaan kanssa.
Ja nyt sitten on alkanu vaivata jonkin sorttinen omituinen "koti-ikävä". Olen alkanu miettiä, että voisiko sitä sittenkin vielä joskus opiskelujen jälkeen palata takasin, jos saa töitä. Tätä vinoon kasvamista mukaan laskematta mä olen kuitenkin pikkukaupunki-tyyppiä.
Oliski hauska kuulla teidän kokemuksia siitä, että millasta on elää pikkukaupungissa. Esimerkiksi... Voiko ihminen oppia sietämään puskaradion? Voiko oppia jättämään sen selän takana supatuksen omaan arvoonsa? Voiko pikkukaupungista löytää itselleen oman kullan? Miten paljo muiden suhtautumiseen pystyy vaikuttamaan omalla asenteella? Ja ihan mitä tahansa teille aiheeseen liittyen tuleekaan mieleen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kalakukkokaupunki oli helvetti minulle nuorena ja se on sentään varteen otettavan kokoinen.
Olin samassa koulussa missä juuri minua ennen Tuula Haatainen ja minun jälkeeni Jenni Vartiainen ja rehtori oli sellainen hirmuinen kyylä.
Kun olin opettajan lapsi, niin minä olin jonkinlainen kävelevä maalitaulu. Opettaja-äitini mukaan se tarkoitti esimerkillistä käytöstä. Yhä vieläkin hän sitä minulta vaatii, ettei maine mene.
Jotain outoa oli sen koulun vedessä, kun sateenkaarivähemmistöihin kuuluvia siitä talosta on tullut tosi paljon.
Istuskelin tuossa Priden tilaisuudessa ja siellä puhuttiin opettajan lesboudesta. Minun aikanani ei saanut oppilaskaan olla lesbo, saati sitten että opettaja vielä yllyttämässä. Yllyttäminenkin oli tuohon aikaan kielletty (Suomessa oli kehotuskielto, se mitä hommataan kovasti Puolassa ja muissa kehitysmaissa).
Ai niin, Suomen toiseksi vanhimmalla lajissaan olevalla ultrakonservatiivisella koululla on ollut lesbo opettajanakin.
Kun kalakukkokaupunki on pilannut jo nuoruuteni, niin aikuisuuttani en siellä pilaa. Toisaalta, heikäläisille olisi ihan oikein jos minä sinne ilmaantuisin.
Kerran metrossa oli mies, joka arvosteli kovaan ääneen metroon tulijoiden ulkonäköä, vahvasti savon murteella. Tuollainen on siellä päin viäräleuka, se on "huumoria". Täällä päin se on vittuilua ja siitä saa lättyynsä.
minä ja muut miun ikäset. Me ollaan eletty aikana jolloin homoseksuaalisuus ei ole enää ollu rikos eikä sairaus. On se aina helpompi sanoa "Eipäs, ei se noin mene.", kun on joku korkeempi auktoriteetti mihin vedota.
Se on myös kumma, miten vanhemmat ei ymmärrä, mitä tuhoa lapsen itsetunnolle voi tehdä vaatimalla mahdottomia. Koskee kaikkia sukupuoleen tai suuntauksiin katsomatta. Vielä kun ymmärtäis itse paremmin, jos joskus on tilaisuus kasvattaa omia lapsia...
poliisi, joka etsi tupakoitsijoita löytämättä yhtäkään. Istutti koko luokkaa jälki-istunnossa ja vaati, että oppilaista joku tunnustaa milloin mitäkin. Kukaan ei tunnustanut. Sillä oli viisi lasta, joista kaksi samassa koulussa. Huipputodistus jokaisella. Vanhin tytär lesbo, minkä huomasin televisiosta jokin aika sitten. Paha järkytys varmaan koko suvulle ja vielä uskaltaa kertoa sen televisiossa. Elämää tämä vaan on.
ukko. Kaikki tietää asiasi, vaikkeivät tiedä mitään. Naiset keskenänsä on monille mahdottomuus.
voihan tämmöisissä pikkupaikoissakin elää, jos osaa olla välittämättä muiden puheista ja niistä supatuksista. Lisäksi pitää ehdottomasti olla muutamia hyviä ystäviä, joiden kanssa silloin tällöin viettää iltaa yms. ja jotka eivät pidä sinua "spitaalisena" tai luule sinun yrittävän kääntää heidätki lesboiksi. Muuten luulisin täällä saavan rauhassa elää lesbona, kun ei provosoi turhia ja elää rauhassa omaa elämäänsä.
Kyllä pienessäkin kaupungissa voi elää avoimesti lesbona/homona jos oma pokka vaan riittää. Itse aikoinani en jäänyt katsomaan mitä tapahtuu, vaan karkasin maailmalle. Kuitenkin näin "vanhempana" muutin paremman puoliskoni kanssa oman kotikaupunkini viereiseen pieneen kylään. En ole peitellyt olemistani, enkä kieltänyt tosiasioita, jos niitä joku on sattunut kysymään, mutta en myöskään kuuluttanut seksuaalisuuttani. Oma asenne se ratkaisee. Jos itse on sinut itsensä kanssa, eikä välitä mitä jotkut puhuvat, on elämä paljon helpompaa... Myös pikkukaupungissa.
että positiivisiakin kokemuksia löytyy. Aika vähissä tuntuu olevan pikkukaupungin lepakot tällä palstalla. Hyvät kokemukset on jo suorastaan kiven alla... Joten hyvää jatkoo teille ja kiitos vastauksesta!
Kiitoksia myös muille vastanneille!