Syksyn saatossa.
Mieleni suruinen.
Linnut ei laula.
Ei lennä enää perhonen.
On koleaa.
Pimeää.
Viima käy sisään.
Olen kuin varpunen.
Pöyhistelen.
Kylven jäässä.
Kahisutan lehtiä.
Aika jättänyt minutkin.
Unohtanut varpusen.
Kiire.
Ainainen kiirekkö.
Kiikun oksallani.
Putoanko.
Unohduksen polulle.
Mieleni suruinen.
Linnut ei laula.
Ei lennä enää perhonen.
On koleaa.
Pimeää.
Viima käy sisään.
Olen kuin varpunen.
Pöyhistelen.
Kylven jäässä.
Kahisutan lehtiä.
Aika jättänyt minutkin.
Unohtanut varpusen.
Kiire.
Ainainen kiirekkö.
Kiikun oksallani.
Putoanko.
Unohduksen polulle.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kuulakkaan haikea runo. Tuo mieleen pakkasaamuna pörröisenä tepastelevan varpusen, joka sinnittelee kylmässä etsien ruokaa. Sinnitellään vaan mekin. Kiire on välillä hyvästäkin, silloin aika kuluu nopeammin. Kiitos lukuhetkestä
tai jos putoat, niin katso lehtikasa alle.
Ei vaan, olit saanut surun käsinkosketeltavaksi.
Kiitos Sinulle, Margitta.
Aika veitikkamainen runo.
Tuopi hymyn huuliin tuo pöyhistely...