Jos on ketään samantapaisessa tilanteessa, kuin minä nyt niin olisi mahtavaa kuulla kuinka ovat selvinneet tai ratkonut tilanteita.
Olen yksinhuoltaja, opiskelen ja teen opintoihin liittyvää työtä. Kaikki päälisin puolin ihan hyvin, mutta...
Tuntuu kuin mikään ei olisikaan hyvin. Haluaisin paneutua opiskeluun täydellä teholla, sen toteuttaminen on pois kuitenkin kaikkein tärkeimmästä, perheestä. Takana on ikävä ero, joka vaikuttaa lapseeni edelleen erittäin paljon. Töissäni haluan olla hyvä ja työni myöskin vaatii sitä, ei ole varaa saada huonoa palautetta.
Enää en edes tiedä olenko vain stressaantunut vai masentunut. Tai molempia? Kaikki pienetkin asiat tuntuvat melkein ylivoimaisilta. Illalla kun tulee kotiin on aivan kamalaa lähteä hoitamaan pakollisia asioita, käymään kaupassa tai viemään edes roskapussia. Tosin, ei niitä kukaan muukaan ole tekemässä eli pakko ne on itse tehdä ja tulevat tehtyä.
Lapseni käytös on muuttunut radikaalisti viimeisen parin kuukauden aikana. Tiedän, että suurin osa käyttäytymisestä johtuu erosta ja siitä, että hän on joutunut olemaan enemmän hoidossa. Mutta välillä vain tuntuu, että en pärjää hänen kanssaan. Yhteistä aikaa meillä kuitenkin on onneksi jonkun verran, tai sitten ei. Kotitöitä ja opintoasioita tehdessä on vähän vaikea keskittyä leikkimiseen. Ainakin minulla nykyisin, keskittyminen edes yhteen asiaan kerralla on tuskan takana.
Olen myöskin huomannut tiuskivani läheisilleni pienistäkin asioista, ja heiltä taas palautetta, että olen paljon ajasta poissaoleva. Itseasiassa olen huomannut myös sen, että en haluaisi lähteä kotoa samalla tavalla kuin aikaisemmin ihan vain kyläilemään.
Ainoa pari tuntinen omaa aikaa, kun saa vain olla, on myöhään illalla. Ei paras mahdollinen, mutta iloinen olen, että on edes se pari kertaa viikossa.
Voimat ovat loppu tai ainakin tuntuu siltä. Tunne se vain on, mutta välillä liian tuskaisen todellinen. Läheisille ei oikein voi puhua, olen yrittänyt kertoa jotain pientä. Palaute on vain, että "ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy". Ja "eihän tuo niin kamalaa ole, älä valita turhista".
Ei ole haluja ja suoraan sanottuna en halua puhua asioistani läheisille tai tutuille.
Jos joku haluaisi kertoa jotain, olisin siitä hyvin kiitollinen.
Olen yksinhuoltaja, opiskelen ja teen opintoihin liittyvää työtä. Kaikki päälisin puolin ihan hyvin, mutta...
Tuntuu kuin mikään ei olisikaan hyvin. Haluaisin paneutua opiskeluun täydellä teholla, sen toteuttaminen on pois kuitenkin kaikkein tärkeimmästä, perheestä. Takana on ikävä ero, joka vaikuttaa lapseeni edelleen erittäin paljon. Töissäni haluan olla hyvä ja työni myöskin vaatii sitä, ei ole varaa saada huonoa palautetta.
Enää en edes tiedä olenko vain stressaantunut vai masentunut. Tai molempia? Kaikki pienetkin asiat tuntuvat melkein ylivoimaisilta. Illalla kun tulee kotiin on aivan kamalaa lähteä hoitamaan pakollisia asioita, käymään kaupassa tai viemään edes roskapussia. Tosin, ei niitä kukaan muukaan ole tekemässä eli pakko ne on itse tehdä ja tulevat tehtyä.
Lapseni käytös on muuttunut radikaalisti viimeisen parin kuukauden aikana. Tiedän, että suurin osa käyttäytymisestä johtuu erosta ja siitä, että hän on joutunut olemaan enemmän hoidossa. Mutta välillä vain tuntuu, että en pärjää hänen kanssaan. Yhteistä aikaa meillä kuitenkin on onneksi jonkun verran, tai sitten ei. Kotitöitä ja opintoasioita tehdessä on vähän vaikea keskittyä leikkimiseen. Ainakin minulla nykyisin, keskittyminen edes yhteen asiaan kerralla on tuskan takana.
Olen myöskin huomannut tiuskivani läheisilleni pienistäkin asioista, ja heiltä taas palautetta, että olen paljon ajasta poissaoleva. Itseasiassa olen huomannut myös sen, että en haluaisi lähteä kotoa samalla tavalla kuin aikaisemmin ihan vain kyläilemään.
Ainoa pari tuntinen omaa aikaa, kun saa vain olla, on myöhään illalla. Ei paras mahdollinen, mutta iloinen olen, että on edes se pari kertaa viikossa.
Voimat ovat loppu tai ainakin tuntuu siltä. Tunne se vain on, mutta välillä liian tuskaisen todellinen. Läheisille ei oikein voi puhua, olen yrittänyt kertoa jotain pientä. Palaute on vain, että "ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy". Ja "eihän tuo niin kamalaa ole, älä valita turhista".
Ei ole haluja ja suoraan sanottuna en halua puhua asioistani läheisille tai tutuille.
Jos joku haluaisi kertoa jotain, olisin siitä hyvin kiitollinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jätä opinnot kesken ja keskity lapseen! Otat yhteyttä opintotoimistoon ja kerrot tilanteesi, varmasti ymmärtävät. Etkä varmasti kadu päätöstä jälkeenpäin!
Opintoja voit aina jatkaa myöhemmin kun lapsesi on päässyt pahimman kriisin yli. Tähän mennessä tekemäsi luetaan jollain tavalla hyväksi myöhemmin, ei mikään ole mennyt hukkaan vaikka et nyt valmistuisi. Tämä neuvo tulee kokemuksesta ja sydämestä, itsellänikin on ero elettynä, lapsi ja paljon opintoja, myös kesken jätettyjä ja uudelleen jatkettuja.
Juttele erosta lapsesi kanssa, puhukaa yhdessä asioista, siitä miltä tuntuu, mikä painaa mieltä. Ja tehkää yhdessä kivoja asioita.
Tutun kuulosta... "ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy". Ja "eihän tuo niin kamalaa ole, älä valita turhista".
Itselläni on hieman eri tilanne ja osittain näin ja tässä kirjoitettavaksi todella sekava -opinnot eivät edisty, tunnen riittämättömyyttä ja yksinäisyyttä vieraassa kaupungissa. Kuitenkaan en haluaisi antaa periksi ja luovuttaa, mutta silti joka aamuinen ylös nouseminen ja opintojen loppuun suorittaminen tuntuu ylivoimaiselta niin "risaisen" ja epävarman tulevaisuuden näkymän takia. Toivon että saisin jostain voimaa jatkaa yksin tätä kuljettavaa matkaa, saisin opinnot suoritettua (jotka ovat jo paikallaan olleet kuukausia), löytäsin mielekästä työtä ja ehkä voisin ostaa jotain omaa - se on vain niin kaukainen unelma -niin kauan kun VAIN pitäisi ottaa itteetä niskasta kiinni :( Se kun ei vain ole niin helppoa yksin isossa maailmassa jo ottaa enemmän kuin antaa.
...Tilanteesi tuntuu olevan omasta mielestäni kriittinen. Kuvailemasi asiat ovat masennukseen liittyvää ja se ei parane ainakaan nukkumalla.
Mielestäni sinun tulisi päästä keskustelemaan asioistasi oman lääkärisi tai paremminkin terveyskeskuksessa olevan psyklologin kanssa. Varaa aika ihmeeessä pikaisesti, ja astu rohkeasti kynnyksen yli ja kertomalla omasta uupumisesta ja sen oireista, jotta voit nopeammin saada ammattiapua, jotta pääset taas paremmin arjen askareisiin kiinni. Kannattaa miettiä mikä on tärkeintä elämässäsi...?
sinulla on valtavat paineet selviytymisessä,nyt on korkea aika laittaa elämän arvot uuteen tarkasteluun,mieti mikä tällä hetkellä tuottaa eniten iloa elämääsi.Varaa aika juttelu terapiaan.Ensi hätään voit kokeilla Mäkikuisma nimistä valmistetta,saa apteekista.VOIMIA SINULLE ÄLÄ JÄÄ "tuleen makaamaan"