Ystävät,
Maailma on totisesti ihmeellinen paikka ja me olemme siitä osallisia. Salassa katseiltamme DNA molekyylit puuhastelevat juttujaan, juonivat elämämme puolesta. Pitkän aikaa pimeässä kohdussa muhittuamme me vain elämämme ensimmäisenä päivänä avaamme silmämme ja silloin kaikkien elimistömme kemikaalien röyhähtäessä syntymän ihmeessä, tuona hetkenä joka lienee olevaisin koko elämässämme, alkaa hurja ja päätähuimaavan nopea matkamme tässä maailmassa. Meitä kolhitaan esineillä. Meitä sivellään shampanjalla. Koemme yhdessäoloa ja yksinäisyyttä.
Ensi hetkistämme lähtien kuolema on ainoa seuralaisemme, joka varmasti täyttää mitä on luvannut. Mihinkään muuhun emme voi täysin luottaa, ja KAIKKI mitä elämässä arvostamme on todellisuudessa hiekkaan tehty linna, joka voi osittain tai kokonaan joutua meren nielemäksi, millä tahansa hetkellä.
Olen työstänyt tuota ajatusta vuosia ja sittenkin vain onnistunut torjumaan sen mielestäni. Uskomatonta, miten vakaalta ja ennustettavalta elämä voi välillä tuntua, kunnes taas maa pettää jalkojen alta.
Minusta on viisautta koettaa ymmärtää tätä. Mitä siinä oikein tapahtuu kun jalka uppoaa polvea myöten suohon kerä "shloorps" äänen. Ensin vituttaa... ja sitten muistan ettei sille enää siinä vaiheessa voi mitään. Mikä olisikaan turhempaa kuin jo tapahtuneen harmittelu? Mikä muu teko olisi yhtä hyödytön, vailla tarkoitusta ja vielä masentava? Ei, ei ole todellakaan mitään niin turhaa kuin jo tapahtuneen murehtiminen tai harmittelu.
Joskus voimme pelastaa itsemme. Toisinaan emme. Koskaan emme voi etukäteen tietää, voimmeko vaiko emme. Jälkeenpäin emme tiedä kauanko onnemme kestää, taikka mitä hyvää ehkä tulee seuraamaan kärsimyksistämme.
Käsittämätön maailma tämä on. Me asumme tällä planeetalla ulkoavaruuden oliona, outojen luonnonlakien hallitsemina tietoisuuden sirpaleina.
Eläessämme emme osaa kyseenalaistaa tätä todellisuutta, koska olemme syntyneet siihen. Kala tuskin ajattelee elävänsä vedessä. Katsellessaan pintaa kohti ne eivät voi aavistakaan minkälainen toinen maailma avautuu kuivalla maalla. Meille merenalainen maailma on pitkälti tuntematon.
Vielä tuntemattomampia ovat toisten ulottuvuuksien maailmat. Kuinka paljon me voimme toivoa saavamme tietää toisten ulottuvuuksien maailmoista? Jos herkimmätkin meistä vaikkapa muutamia kymmeniä kertoja elämänsä aikana saavat "erehdyksessä" unen ja valveen rajamailla käytyä toisissa maailmoissa, eivät hekään osaa kertoa muuta kuin välähdyksiä tuntemattomasta.
Tiedämme muista todellisuuksista vain sen, mitä meille lahjaksi annetaan, tai mitä olemme viekkaudella saaneet tietää. Loppu jää salaisuudeksi.
Joudumme nöyrtymään universumin edessä, myöntämään olevamme vain ihmisiä. Profeetatkin voivat kertoa vain mitä heille on näytetty, mitä ääniä he kuulivat tai mitä näkyjä he näkivät. Kaikki lahjat joita itse saan tuntemattomasta, tuntuvat tulevan annettuina, pyynnöstä.
Taikasanoista on eniten hyötyä silloin, kun meitä jokin lähestyy ja on oikea hetki kommunikoida. Voimme itsekin lähestyä, mutta jos emme saa yhteyttä, ei hyödytä polkea jalkaansa ja huutaa.
Älä neuvo isääsi naimaan, sano. Ajatuksemme ihmisestä maapallon vastuullisena puutarhurina jäävät pienen vähemmistön unelmiksi paremmasta tulevaisuudesta.
Jos maapallolla olisi vain yksi hallitsija, hänkin olisi omien halujensa, ennakkoluulojensa ja mielipiteittensä orja, eikä siis tosiasiassa yhtään minkään hallitsija.
Koko elämämme ajan meitä maailma hoitaa niinkuin jokin sairasmielinen hoitaisi maailman oudointa bonsaita, sitoo ja alistaa, leikkaa ja liimaa, kastaa happoon, lausuu sille dadaistisia runoja, pitää pimeässä ja räiskii sitä päin salamavaloilla. Joskus iltaisin hönkäilee sitä päin hiilidioksidia suustaan, antaakseen sille säväreitä ja hyvänolon tunnetta.
Metsän- ja riistanhoito on käsitteenä mielenkiintoinen. Hoitelemme asiat ampumalla kiväärillä. Mitähän mieltä hirvi tai susi olisi tällaisesta hoidosta? Ylipäänsä vaikuttaa siltä, että kaikki meidän hoitamisemme tähtää jollain tavoin päihtymiseen. Turvallisen ja villieläimistä vapaan asumalähiön huumaava olemus, metsästysretken tai koskenlaskun huumaa, huumaavan riistakäristyksen tuoksu, huumaava uraputki... tai yksinäisen kylähullun humina pihakeinussa ja juttelua pilvien kanssa.
Jos me kohtelemme maailmaa niinkuin se olisi meidän päihtymistämme varten, voimmeko odottaa sen jalompaa suhtautumista meihin meitä korkeammilta voimilta? Entäpä jos juuri tämä ON jaloa suhtautumista. Kukapa kahvin viljelijä ei haluaisi pitää kasvejaan vaikkapa pimeässä kellarissa viikkoa kuihtumassa, mikäli se lisäisi hyvien kahviaromien määrää sadossa? Me eläimet yksinkertaisesti huumaannumme siitä, kun saamme toteuttaa luonnollisia viettejämme. Meidät on vain pantu kasaan sillä tavoin, että haemme nautintoa ja torjumme kärsimystä.
En tiedä vieläkään, pitäisikö minun harjoittaa noituutta paetakseni jumalalta vaiko osatakseni syöksyä riemuiten kuolemaan. Kenties tämän koko kysymyksen laajuuden oivaltaminen on syvällisintä mitä voin elämäni aikana mielen tasolla saada aikaiseksi.
Jos meillä on kuolematon sielu, se maailman majataloissa unohtaa todellisen olemuksensa kun ruoka, viini ja naiset ovat niin mukaansa tempaavia. Eikä maailmasta kyllä saa yhtään sen enempää irti jäämällä seinäkukkaseksikaan. Siis tanssikengät jalkaan! On parempi pysyä liikkeessä, vaikka olisimmekin paikoillamme.
Hallitsemme mieltämme kuin tilkkutäkkiä, parsimme paloja kiinni, koetamme pitää huolta kokonaisuudesta, vaikka rakastammekin liikaa yksityiskohtia. Aina välillä tuli iskee siihen kyntensä, ja silloin on oma valintamme, itkemmekö menetykstämme vaiko naurammeko vapautumistamme.
Aika kuluu ja asioita tapahtuu. Tällainen viesti tuli kirjoitettua. Vähän tuli ahdistusta purettua. Minusta tuntuu yhä vaikeammalta saada mitään selvää sanottua elämästä.
Absoluuttisessa mielessä tietomme maailmasta ja itsestämme perustuu yhä vain kompleksisempiin stereotypioihin. Emme pääse perille, mutta voimme edetä vaihe vaiheelta yhä mielenkiintoisempiin ajatuksiin.
Maailma on totisesti ihmeellinen paikka ja me olemme siitä osallisia. Salassa katseiltamme DNA molekyylit puuhastelevat juttujaan, juonivat elämämme puolesta. Pitkän aikaa pimeässä kohdussa muhittuamme me vain elämämme ensimmäisenä päivänä avaamme silmämme ja silloin kaikkien elimistömme kemikaalien röyhähtäessä syntymän ihmeessä, tuona hetkenä joka lienee olevaisin koko elämässämme, alkaa hurja ja päätähuimaavan nopea matkamme tässä maailmassa. Meitä kolhitaan esineillä. Meitä sivellään shampanjalla. Koemme yhdessäoloa ja yksinäisyyttä.
Ensi hetkistämme lähtien kuolema on ainoa seuralaisemme, joka varmasti täyttää mitä on luvannut. Mihinkään muuhun emme voi täysin luottaa, ja KAIKKI mitä elämässä arvostamme on todellisuudessa hiekkaan tehty linna, joka voi osittain tai kokonaan joutua meren nielemäksi, millä tahansa hetkellä.
Olen työstänyt tuota ajatusta vuosia ja sittenkin vain onnistunut torjumaan sen mielestäni. Uskomatonta, miten vakaalta ja ennustettavalta elämä voi välillä tuntua, kunnes taas maa pettää jalkojen alta.
Minusta on viisautta koettaa ymmärtää tätä. Mitä siinä oikein tapahtuu kun jalka uppoaa polvea myöten suohon kerä "shloorps" äänen. Ensin vituttaa... ja sitten muistan ettei sille enää siinä vaiheessa voi mitään. Mikä olisikaan turhempaa kuin jo tapahtuneen harmittelu? Mikä muu teko olisi yhtä hyödytön, vailla tarkoitusta ja vielä masentava? Ei, ei ole todellakaan mitään niin turhaa kuin jo tapahtuneen murehtiminen tai harmittelu.
Joskus voimme pelastaa itsemme. Toisinaan emme. Koskaan emme voi etukäteen tietää, voimmeko vaiko emme. Jälkeenpäin emme tiedä kauanko onnemme kestää, taikka mitä hyvää ehkä tulee seuraamaan kärsimyksistämme.
Käsittämätön maailma tämä on. Me asumme tällä planeetalla ulkoavaruuden oliona, outojen luonnonlakien hallitsemina tietoisuuden sirpaleina.
Eläessämme emme osaa kyseenalaistaa tätä todellisuutta, koska olemme syntyneet siihen. Kala tuskin ajattelee elävänsä vedessä. Katsellessaan pintaa kohti ne eivät voi aavistakaan minkälainen toinen maailma avautuu kuivalla maalla. Meille merenalainen maailma on pitkälti tuntematon.
Vielä tuntemattomampia ovat toisten ulottuvuuksien maailmat. Kuinka paljon me voimme toivoa saavamme tietää toisten ulottuvuuksien maailmoista? Jos herkimmätkin meistä vaikkapa muutamia kymmeniä kertoja elämänsä aikana saavat "erehdyksessä" unen ja valveen rajamailla käytyä toisissa maailmoissa, eivät hekään osaa kertoa muuta kuin välähdyksiä tuntemattomasta.
Tiedämme muista todellisuuksista vain sen, mitä meille lahjaksi annetaan, tai mitä olemme viekkaudella saaneet tietää. Loppu jää salaisuudeksi.
Joudumme nöyrtymään universumin edessä, myöntämään olevamme vain ihmisiä. Profeetatkin voivat kertoa vain mitä heille on näytetty, mitä ääniä he kuulivat tai mitä näkyjä he näkivät. Kaikki lahjat joita itse saan tuntemattomasta, tuntuvat tulevan annettuina, pyynnöstä.
Taikasanoista on eniten hyötyä silloin, kun meitä jokin lähestyy ja on oikea hetki kommunikoida. Voimme itsekin lähestyä, mutta jos emme saa yhteyttä, ei hyödytä polkea jalkaansa ja huutaa.
Älä neuvo isääsi naimaan, sano. Ajatuksemme ihmisestä maapallon vastuullisena puutarhurina jäävät pienen vähemmistön unelmiksi paremmasta tulevaisuudesta.
Jos maapallolla olisi vain yksi hallitsija, hänkin olisi omien halujensa, ennakkoluulojensa ja mielipiteittensä orja, eikä siis tosiasiassa yhtään minkään hallitsija.
Koko elämämme ajan meitä maailma hoitaa niinkuin jokin sairasmielinen hoitaisi maailman oudointa bonsaita, sitoo ja alistaa, leikkaa ja liimaa, kastaa happoon, lausuu sille dadaistisia runoja, pitää pimeässä ja räiskii sitä päin salamavaloilla. Joskus iltaisin hönkäilee sitä päin hiilidioksidia suustaan, antaakseen sille säväreitä ja hyvänolon tunnetta.
Metsän- ja riistanhoito on käsitteenä mielenkiintoinen. Hoitelemme asiat ampumalla kiväärillä. Mitähän mieltä hirvi tai susi olisi tällaisesta hoidosta? Ylipäänsä vaikuttaa siltä, että kaikki meidän hoitamisemme tähtää jollain tavoin päihtymiseen. Turvallisen ja villieläimistä vapaan asumalähiön huumaava olemus, metsästysretken tai koskenlaskun huumaa, huumaavan riistakäristyksen tuoksu, huumaava uraputki... tai yksinäisen kylähullun humina pihakeinussa ja juttelua pilvien kanssa.
Jos me kohtelemme maailmaa niinkuin se olisi meidän päihtymistämme varten, voimmeko odottaa sen jalompaa suhtautumista meihin meitä korkeammilta voimilta? Entäpä jos juuri tämä ON jaloa suhtautumista. Kukapa kahvin viljelijä ei haluaisi pitää kasvejaan vaikkapa pimeässä kellarissa viikkoa kuihtumassa, mikäli se lisäisi hyvien kahviaromien määrää sadossa? Me eläimet yksinkertaisesti huumaannumme siitä, kun saamme toteuttaa luonnollisia viettejämme. Meidät on vain pantu kasaan sillä tavoin, että haemme nautintoa ja torjumme kärsimystä.
En tiedä vieläkään, pitäisikö minun harjoittaa noituutta paetakseni jumalalta vaiko osatakseni syöksyä riemuiten kuolemaan. Kenties tämän koko kysymyksen laajuuden oivaltaminen on syvällisintä mitä voin elämäni aikana mielen tasolla saada aikaiseksi.
Jos meillä on kuolematon sielu, se maailman majataloissa unohtaa todellisen olemuksensa kun ruoka, viini ja naiset ovat niin mukaansa tempaavia. Eikä maailmasta kyllä saa yhtään sen enempää irti jäämällä seinäkukkaseksikaan. Siis tanssikengät jalkaan! On parempi pysyä liikkeessä, vaikka olisimmekin paikoillamme.
Hallitsemme mieltämme kuin tilkkutäkkiä, parsimme paloja kiinni, koetamme pitää huolta kokonaisuudesta, vaikka rakastammekin liikaa yksityiskohtia. Aina välillä tuli iskee siihen kyntensä, ja silloin on oma valintamme, itkemmekö menetykstämme vaiko naurammeko vapautumistamme.
Aika kuluu ja asioita tapahtuu. Tällainen viesti tuli kirjoitettua. Vähän tuli ahdistusta purettua. Minusta tuntuu yhä vaikeammalta saada mitään selvää sanottua elämästä.
Absoluuttisessa mielessä tietomme maailmasta ja itsestämme perustuu yhä vain kompleksisempiin stereotypioihin. Emme pääse perille, mutta voimme edetä vaihe vaiheelta yhä mielenkiintoisempiin ajatuksiin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Noituutta ei voi noitua kuin tasaveroisena jumalan kanssa, jumaliakin ylempänä. Ja alempana.
Kuolemaan riemuiten syöksyen, aina pelokkaana. Helvetin varovasti, huomaavaisesti.