mä tuskin sulatan

Aivan kamala tuomio. Itsekin vastaavan aikanani sain kun hoidoista ei mitään apua. Lähimmät tiesivät hoidoista ja kun tuomio tuli ja samantien ilmoitimme ettemme adoptoi, tuli aika hiljaista. Meitä ei kutsuttu jouluna, lasten synttäreille tai sukulaisten 50-vuotis päiville. Sitten kävikin niin että saimmekin peräkkäin 9-vuoden yrittämisen ja hoitojen jälkeen kaksi lasta, muuttui sukulaistenkin käytös. Monenlaista kommenttia kuului.Toivottavasti sinulla hyvä puoliso ja tukevia ystäviä. Minä jaksoin heidän tuellaan. Voimia!

Itselläni on samanlainen tunne yksinäisyydestä. Vielä pahemmaksi tilanteen tekee se, ettei mieheni koe samanlaista kaipausta omasta lapsesta. Hän ilmoitti kerrankin että ei edes halua lapsia. Tunsin itseni niin petetyksi. Mitä voin tehdä kun hän ei suostu hoitoihin eikä halua tukea minua näinkin suuressa asiassa. Jos alan edes puhumaan asiasta hän uhkaa tappaa itsensä että voin hankkia itselleni paremman miehen jonka kanssa saan lapsia. Lapsettomuuden syitä ei ole vielä edes tutkittu ja tuntuu todella siltä etten saa mistään "vertaistukea". Itse en edes ole uskaltanut kertoa ongelmista kuin yhdelle kaverilleni joka ei oikein edes kommentoinut asiaa mitenkään joten en ole sen kummemmin vaivannut häntä pohdinnoillani. Kaikesta eniten ärsyttävät ihmiset jotka vitsailevat ja vinoilevat asialla tai inttävät että eikö teidän jo olisi aika tehdä lapsia, enkä kuitenkaan halua kertoa heille näin henkilökohtaisesta asiasta. Monet tutut ovat saaneet lapsia eivätkä ole enää käyneet meillä niin usein kun nykyään heillä on "vanhempien piirejä" ja meillä kun ei ole lapsia niin ei löydy yhteisiä puheenaiheita.

Kyllähän asiaa ajattelemalla tulee aina vain surullisemmaksi, mutta jotenkin sitä on vain jaksettava koota itsensä.

Adoptiokin on niin kallista ettei siihen ole tavallisilla työntekijöillä varaa ilman lainaa.