Me oltiin rippileirillä isosina, ihan normaalisti. Se oli eka kerta isosena, ja kaiken piti olla just ihanaa. Sitten kesken kaiken, kaverini sai puhelun, jossa kerrottiin, että sen yks parhaimmista kavereista, jonka se on tavannut netin kautta, on tehny itsarin. Se oli mun frendille, Sarille (nimi muutettu), kamala isku, meillä oli just oppihetki, kun se puhelu tuli. Sari istu tuolilla, luuri kädessä kaukainen ilme silmissä. Kukaan ei ekaks tajunnut, et Sari puuttui, mutta se istu varmaan vartin toisessa huoneessa, siinä tuolissa, niin kaikki alko huolestuu, että missä se tyttö oli, niinpä menin katsomaan.
Siinä se istui. Ei se itkenyt, mutta näki, että sillä ei ollu kaikki hyvin. Kysyin mikä sillä oli, eikä se saannut sanaakaan suusta. Vein sen toimistoon, jossa se sit sai sanottuu: Mun kaveri on kuollut.
Koko loppuajan leiristä se oli kuin zombi entisestään, kaikki yritti auttaa sitä, sille ehdotettiin, että se sais lähtee kotiinsa kesken kaiken, mutta se halus jatkaa. Oliks se teidän mielestä itsekästä? Kun jotku sano, että se oli, mun mielestä se oli kyllä ihan oikein, että se jatko elämäänsä.
Se ei päästänyt ketään lähelleen, se kyl soitti kotiinsa, kuinka sen kaverille oli käynnyt, mutta sitten... Se esitti iloista, mutta ei onnistunut siinä kovinkaan hyvin. =(
Kaikki oli tosi huolestuneita siitä, tän kunnan nuorisotyönohjaajakin jutteli sen kanssa puhelun jälkeen, se tais vähän auttaa, mutta nyt kysyn, mitä voisin tehdä, jotta voisin auttaa sitä parhaiten? Sari ei oo mikään kovin puhleias, kun on kyse vakavista asioista, mutta muuten se on aivan ihana ihminen!!! Neuvoja?
Aijuu, kukaan muu ei tätä kaveria tuntenut, joten suru ei ollu meille mitenkään kummoinen. Tää Sarin kaveri asuu jossaa Tampereella saakka, itse asutaan Hesan alueella. Sari on tuntenut tän kaverin joku viis vuotta...!!!
Siinä se istui. Ei se itkenyt, mutta näki, että sillä ei ollu kaikki hyvin. Kysyin mikä sillä oli, eikä se saannut sanaakaan suusta. Vein sen toimistoon, jossa se sit sai sanottuu: Mun kaveri on kuollut.
Koko loppuajan leiristä se oli kuin zombi entisestään, kaikki yritti auttaa sitä, sille ehdotettiin, että se sais lähtee kotiinsa kesken kaiken, mutta se halus jatkaa. Oliks se teidän mielestä itsekästä? Kun jotku sano, että se oli, mun mielestä se oli kyllä ihan oikein, että se jatko elämäänsä.
Se ei päästänyt ketään lähelleen, se kyl soitti kotiinsa, kuinka sen kaverille oli käynnyt, mutta sitten... Se esitti iloista, mutta ei onnistunut siinä kovinkaan hyvin. =(
Kaikki oli tosi huolestuneita siitä, tän kunnan nuorisotyönohjaajakin jutteli sen kanssa puhelun jälkeen, se tais vähän auttaa, mutta nyt kysyn, mitä voisin tehdä, jotta voisin auttaa sitä parhaiten? Sari ei oo mikään kovin puhleias, kun on kyse vakavista asioista, mutta muuten se on aivan ihana ihminen!!! Neuvoja?
Aijuu, kukaan muu ei tätä kaveria tuntenut, joten suru ei ollu meille mitenkään kummoinen. Tää Sarin kaveri asuu jossaa Tampereella saakka, itse asutaan Hesan alueella. Sari on tuntenut tän kaverin joku viis vuotta...!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
En sinäänsä oo varmaan paras henkilö neuvomaan, koska iteltä kuoli viimeks läheinen ihminen yli 15 vuotta sitten ja olin ihan pieni sillon iteki (vaikka painaa toi kuolema vieläkin jostain syystä). Tollanen suru ei kuitenkaan kuole koskaan, se vaan helpottuu ajan myötä. Ja parasta, mitä voit Sarille tehdä, on olla sen tukena ja ystävänä. Mut kaikkein parasta olis, jos se ite puhuis asiasta ja purkais tunteensa. Se tekee sen sitten, kun pystyy, eikä siihen saa pakottaa, jos se sattuu ja tuntuu pahalta. Mut sitä ei sais jäädä sisälleen vatvomaan. Sillon surusta ei pääse koskaan yli.
surusta pääse kyllä yli, iteltä kuollu paljo sukulaisia ja ystäviä. ei se liikuta enää, siihen jotenkin tottuu et ny se on poissa ja life goes on. eikä se muille kertominen auta paskan vertaa, kokemusta on...