Tarve/halu kirjoittaa tästä ja muutenkin että on edes joku jolle kertoa…
ELÄMÄNI LYHYKÄISYYDESSÄÄN JA ELÄMÄ ILMAN NUORUUTTA
Olen aina ollut ns. aikuismaisesti ajatteleva. Eli toisin sanoen tylsäkin. Teini-iässä (jotain 15-17-v) ajattelin kaikkia menoja ja tekoja juuri aikuismaisesti, mikä on järkevää ja mikä ei. Ylä-aste ajan jälkeen en tehnyt juuri mitään tyhmyyksiä mitä tuossa iässä on tapana tehdä.
Ala-asteella olin yksi suosituimmista pojista luokallamme. Etenkin viidennellä ja kuudennella luokalla. Oli kavereita ja ‘jotain säätöäkin’ jota kavereiden kanssa kutsuttiin jälkeenpäin “hyväksi ajaksi”, sitä se kyllä olikin. Mukava pyöriä kavereiden kanssa kylillä. Varsinkin kun oli tyttöjäkin mukana. Mutta porukat ei tykännyt että olimme myöhään ulkona yms. Olimmehan vasta viidennellä kuudennella luokalla.
Se “hyvä aika” loppui kun menimme ylä-asteelle vaikka oltiinkin kaikki samassa koulussa edelleen. Tytöt alkoi olemaan eri porukoissa ja myöhempään ulkona ja me ei lähdetty esim. diskoihin yms. koska meidän porukat oli laestadiolaisia eikä keksitty mitään syytä olla myöhempään ja lupaa ei olisi tullut kuitenkaan. Oma paras kaveri rupesi ylä-asteella liikkumaan ‘huonommissa’ porukoissa joihin kuului tupakka, alkoholi ja jengiytyminen. Itse en viitsinyt aiheuttaa harmia vanhemmilleni ja pysyin poissa siitä porukasta. Koulussa oltiin yhä yhdessä mutta vapaa-ajalla ei juuri tekemisissä. Todellinen ystävyys syntyi sitten erään ala-aste aikaisen kaverin kanssa joka liikkui jo tuolloin hyvinä aikoina meidän kanssa. Hän oli ainoa tosi kaveri jonka kanssa olin myös vapaa-ajalla.
Amikseen pääsin sähköalalle. Ala ja luokka tuntui kuitenkin ahdistavalta. Luokka johon jouduin oli urheiluluokka. Kaikki oli jääkiekkoilijoita, vaikka itsekin pidän jääkiekosta mutta porukka oli niin tiivistä että siihen oli todella vaikea päästä. Jouduin vaihtamaan alaa ja siirryin LVI-alalle, ylä-aste aikaisen kaverin suosittelemana ja hän itsekin oli siellä. Taas oltiin samalla luokalla. Koulussa olen koko luokan kanssa hyvä kaveri mutta vapaa-ajalla ei ole kuin tämä yksi ainoa kaveri. Jopa luokan vanhimmaksi valittiin.
Viimeinen vuosi ammattikoulussa ja tämä minun kaveri kysyy lähdenkö hänen serkulleen toiselle paikkakunnalle viikonlopuksi, siellä komeita naisiakin. Vastaan kieltävästi. Ei porukat kuitenkaan päästä ja halua että menen sinne. En edes kysy että saanko mennä! No, viikon päästä siitä kuulin tämän kaverin seurustelevan, ei v**tu!! Minäkin voisin seurustella jos olisin lähtenyt…
Amis loppuu. Kesän alku menee kesätöissä ja sitten loppu kesästä armeijaan. Hirveä jännitys että mitenhän menee. Onneksi turhaan. Sama kaava siellä, kaikkien kanssa menee hyvin siellä ja siellä ollaan kavereita mutta mikään ei johda pitemmälle. Pidän armeija ajasta ja moni ihmettelee miten siellä voi viihtyä…? No eihän sitä voi ääneen sanoa että siellä on kavereita, kuten koulussakin.
Yksi pieni kaverisuhde sieltä syntyi, mutta se on sellainen että ollaan yhteydessä ehkä kerran kuukaudessa.
Kun armeija loppui ajatuksissa oli että pitäisi lähteä töihin. Ei paikallisilta firmoilta uskaltanut mennä kysymään töitä joten mitä sitten? Muulle paikkakunnalle. Hyvä idea, sieltähän voi löytyä kavereitakin. Töitä ei tahdo tulla kun haaveilin johonkin isompaan kaupunkiin ja tämmöiseen pikkukaupungin poikaan ei oikein täysin luotettu että viihtyy isossa kaupungissa. Eipä sitä olisi viitsinyt lähteäkään kun porukat, etenkin isä, oli sitä mieltä että ei kannata lähteä sinne.
Ei töitä, ei kaveria ei mitään muuta kuin porukat…
Yhteys katkesi armeijaan lähdettyäni pariksi vuodeksi parhaaseen kaveriinikin. Ainut kaveri johon olin yhteydessä oli amis aikana samalla luokalla. Hänen yhteyden pito oli säännöllistä aina viikonloppuna. Kuskiksi. Aina kun oltiin yhteydessä kyse oli hänen puolelta yhteyden otto.
Muutin armeija jälkeen kotoa että voi lähteä edes kuskiksi ettei porukoita häiritse yökulkemiset. Voi olla ainakin kuskina että on edes jonkinlaista yhteydenpitoa johonkin. Samalle henkilölle tuli aina oltua kuskina niin rupesi tämän kaveritkin jo vitsaileen että ‘jaa NN taas kuskina’.
Päätinpä itsekin ottaa viime joulukuussa alkoholia. Veljeni ja hänen kaverin seurassa. Ilta oli mukava jopa loistava, mutten siltikään aikonut ottaa sitä tavaksi. Jatkoin kuskin hommia aina viikonloppuisin. Viikot vaan nukuin ja päivitin mollin sivuja että jos löytyisi vaikka uusi työpaikka. Eipä tullut!
Viimein isäni sai minut puhuttua niiden firmaan kesätöihin ja kesä meni siellä. Join enempi kesällä aina kun vuorotöiltä kerkesin, eli aina vapaana viikonloppuna. “Yllätyksekseni” huomasin ettei se tuonut sen enempää kavereita kuin muutakaan. Kuskia ei minusta silloin saanut joten miksi pitää yhteyttäkään? Joskus olin kuskina jopa silloin kun oli töitä seuraavana päivänä. Olipahan kavereita silloin ainakin. Aamulla tietenkin väsytti töissä.
Kesällä tuli puhelu ylä-aste ja amis aikaiselta ystävältä. Käski hakea niiden firman kouluun josta saa työpaikan kun valmistuu. Hän oli itsekin käynyt sen koulun juuri. Hain ja pääsin. Taas ollaan yhdessä, tosin sillä erotuksella että nyt ei olla vapaa-ajalla yhteydessä. Olen muutenkin erakoitunut yksinäisyyteeni ja työpaikalla ei tule enää ‘uskallettua’ ottaa yhteyttä muihin ja sitä kautta edes saada se vanha työaikainen kaveriporukka.
Tämä kaveri, kuten muutkin entiset kaverit, on kihloissa ja heillä on lapsia tai ainakin lapsi. Minulla ei ole oikeastaan mitään. No, omista haaveistani sentään vakituinen työ odottaa ja sentään mukavat vanhemmat. Enää uupuu tyttöystävä ja oma perhe.
Mitä nyt?
Käyn koulua/töitäni mutta sielläkään en viihdy oikein hyvin, mutta käyn silti. Käyn kuppiloissa silloin tällöin jos vaikka ‘natsais’. Olen kuskina mutten aina. Ei ole ainuttakaan kaveria jolle voisin itse soittaa ja kysyä “mitä teet?” “mitä kuuluu?”. Tuntuu että erakoidun täysin tästä elämästä ja kauppoihin meno jo tuntuu ylitsepääsemättömältä joskus. Aina kun tapaa näitä kuskattavia tai sisaruksia niin aina kuulee että sinun pitäisi löytää joku nainen ja semmoista… etsitäänhän sitä juu…
Mitä yritän kertoa?
Nii-i, eipä tuosta selvää saa mutta siinä minun lyhyt elämä paketissa. Ja kyllä helpotti kirjoittaa, kokeile. Mutta NUORET ja miksei vanhemmatkin. Eläkää koskaan tehkö päätöksi kuten minä että ajattelen että mitä muut haluaa minun tekevän. Nuoret menkää nuoruudessanne kun kysytään ja vanhemmat antakaa nuorten olla nuoria vaikka se välillä kirpaiseekin.
Olen varma että olisin onnellisempi jos olisin mennyt nuruudessa kuten nuoren pitääkin enkä ajatellut mitä vanhemmat ajattelee…
Miksi minä en saa kavereita ‘siviilissä’, ja nyt ei edes töissä?
Elänkö erakkona loppuelämän?
Olenko vain niin tylsä ihminen?
Eikö olisi helpompi vain lopettaa?
Mitä jos katoaisin?
Kaikkiin löytyy vastaus, osaan tiedän osaan en…
ELÄMÄNI LYHYKÄISYYDESSÄÄN JA ELÄMÄ ILMAN NUORUUTTA
Olen aina ollut ns. aikuismaisesti ajatteleva. Eli toisin sanoen tylsäkin. Teini-iässä (jotain 15-17-v) ajattelin kaikkia menoja ja tekoja juuri aikuismaisesti, mikä on järkevää ja mikä ei. Ylä-aste ajan jälkeen en tehnyt juuri mitään tyhmyyksiä mitä tuossa iässä on tapana tehdä.
Ala-asteella olin yksi suosituimmista pojista luokallamme. Etenkin viidennellä ja kuudennella luokalla. Oli kavereita ja ‘jotain säätöäkin’ jota kavereiden kanssa kutsuttiin jälkeenpäin “hyväksi ajaksi”, sitä se kyllä olikin. Mukava pyöriä kavereiden kanssa kylillä. Varsinkin kun oli tyttöjäkin mukana. Mutta porukat ei tykännyt että olimme myöhään ulkona yms. Olimmehan vasta viidennellä kuudennella luokalla.
Se “hyvä aika” loppui kun menimme ylä-asteelle vaikka oltiinkin kaikki samassa koulussa edelleen. Tytöt alkoi olemaan eri porukoissa ja myöhempään ulkona ja me ei lähdetty esim. diskoihin yms. koska meidän porukat oli laestadiolaisia eikä keksitty mitään syytä olla myöhempään ja lupaa ei olisi tullut kuitenkaan. Oma paras kaveri rupesi ylä-asteella liikkumaan ‘huonommissa’ porukoissa joihin kuului tupakka, alkoholi ja jengiytyminen. Itse en viitsinyt aiheuttaa harmia vanhemmilleni ja pysyin poissa siitä porukasta. Koulussa oltiin yhä yhdessä mutta vapaa-ajalla ei juuri tekemisissä. Todellinen ystävyys syntyi sitten erään ala-aste aikaisen kaverin kanssa joka liikkui jo tuolloin hyvinä aikoina meidän kanssa. Hän oli ainoa tosi kaveri jonka kanssa olin myös vapaa-ajalla.
Amikseen pääsin sähköalalle. Ala ja luokka tuntui kuitenkin ahdistavalta. Luokka johon jouduin oli urheiluluokka. Kaikki oli jääkiekkoilijoita, vaikka itsekin pidän jääkiekosta mutta porukka oli niin tiivistä että siihen oli todella vaikea päästä. Jouduin vaihtamaan alaa ja siirryin LVI-alalle, ylä-aste aikaisen kaverin suosittelemana ja hän itsekin oli siellä. Taas oltiin samalla luokalla. Koulussa olen koko luokan kanssa hyvä kaveri mutta vapaa-ajalla ei ole kuin tämä yksi ainoa kaveri. Jopa luokan vanhimmaksi valittiin.
Viimeinen vuosi ammattikoulussa ja tämä minun kaveri kysyy lähdenkö hänen serkulleen toiselle paikkakunnalle viikonlopuksi, siellä komeita naisiakin. Vastaan kieltävästi. Ei porukat kuitenkaan päästä ja halua että menen sinne. En edes kysy että saanko mennä! No, viikon päästä siitä kuulin tämän kaverin seurustelevan, ei v**tu!! Minäkin voisin seurustella jos olisin lähtenyt…
Amis loppuu. Kesän alku menee kesätöissä ja sitten loppu kesästä armeijaan. Hirveä jännitys että mitenhän menee. Onneksi turhaan. Sama kaava siellä, kaikkien kanssa menee hyvin siellä ja siellä ollaan kavereita mutta mikään ei johda pitemmälle. Pidän armeija ajasta ja moni ihmettelee miten siellä voi viihtyä…? No eihän sitä voi ääneen sanoa että siellä on kavereita, kuten koulussakin.
Yksi pieni kaverisuhde sieltä syntyi, mutta se on sellainen että ollaan yhteydessä ehkä kerran kuukaudessa.
Kun armeija loppui ajatuksissa oli että pitäisi lähteä töihin. Ei paikallisilta firmoilta uskaltanut mennä kysymään töitä joten mitä sitten? Muulle paikkakunnalle. Hyvä idea, sieltähän voi löytyä kavereitakin. Töitä ei tahdo tulla kun haaveilin johonkin isompaan kaupunkiin ja tämmöiseen pikkukaupungin poikaan ei oikein täysin luotettu että viihtyy isossa kaupungissa. Eipä sitä olisi viitsinyt lähteäkään kun porukat, etenkin isä, oli sitä mieltä että ei kannata lähteä sinne.
Ei töitä, ei kaveria ei mitään muuta kuin porukat…
Yhteys katkesi armeijaan lähdettyäni pariksi vuodeksi parhaaseen kaveriinikin. Ainut kaveri johon olin yhteydessä oli amis aikana samalla luokalla. Hänen yhteyden pito oli säännöllistä aina viikonloppuna. Kuskiksi. Aina kun oltiin yhteydessä kyse oli hänen puolelta yhteyden otto.
Muutin armeija jälkeen kotoa että voi lähteä edes kuskiksi ettei porukoita häiritse yökulkemiset. Voi olla ainakin kuskina että on edes jonkinlaista yhteydenpitoa johonkin. Samalle henkilölle tuli aina oltua kuskina niin rupesi tämän kaveritkin jo vitsaileen että ‘jaa NN taas kuskina’.
Päätinpä itsekin ottaa viime joulukuussa alkoholia. Veljeni ja hänen kaverin seurassa. Ilta oli mukava jopa loistava, mutten siltikään aikonut ottaa sitä tavaksi. Jatkoin kuskin hommia aina viikonloppuisin. Viikot vaan nukuin ja päivitin mollin sivuja että jos löytyisi vaikka uusi työpaikka. Eipä tullut!
Viimein isäni sai minut puhuttua niiden firmaan kesätöihin ja kesä meni siellä. Join enempi kesällä aina kun vuorotöiltä kerkesin, eli aina vapaana viikonloppuna. “Yllätyksekseni” huomasin ettei se tuonut sen enempää kavereita kuin muutakaan. Kuskia ei minusta silloin saanut joten miksi pitää yhteyttäkään? Joskus olin kuskina jopa silloin kun oli töitä seuraavana päivänä. Olipahan kavereita silloin ainakin. Aamulla tietenkin väsytti töissä.
Kesällä tuli puhelu ylä-aste ja amis aikaiselta ystävältä. Käski hakea niiden firman kouluun josta saa työpaikan kun valmistuu. Hän oli itsekin käynyt sen koulun juuri. Hain ja pääsin. Taas ollaan yhdessä, tosin sillä erotuksella että nyt ei olla vapaa-ajalla yhteydessä. Olen muutenkin erakoitunut yksinäisyyteeni ja työpaikalla ei tule enää ‘uskallettua’ ottaa yhteyttä muihin ja sitä kautta edes saada se vanha työaikainen kaveriporukka.
Tämä kaveri, kuten muutkin entiset kaverit, on kihloissa ja heillä on lapsia tai ainakin lapsi. Minulla ei ole oikeastaan mitään. No, omista haaveistani sentään vakituinen työ odottaa ja sentään mukavat vanhemmat. Enää uupuu tyttöystävä ja oma perhe.
Mitä nyt?
Käyn koulua/töitäni mutta sielläkään en viihdy oikein hyvin, mutta käyn silti. Käyn kuppiloissa silloin tällöin jos vaikka ‘natsais’. Olen kuskina mutten aina. Ei ole ainuttakaan kaveria jolle voisin itse soittaa ja kysyä “mitä teet?” “mitä kuuluu?”. Tuntuu että erakoidun täysin tästä elämästä ja kauppoihin meno jo tuntuu ylitsepääsemättömältä joskus. Aina kun tapaa näitä kuskattavia tai sisaruksia niin aina kuulee että sinun pitäisi löytää joku nainen ja semmoista… etsitäänhän sitä juu…
Mitä yritän kertoa?
Nii-i, eipä tuosta selvää saa mutta siinä minun lyhyt elämä paketissa. Ja kyllä helpotti kirjoittaa, kokeile. Mutta NUORET ja miksei vanhemmatkin. Eläkää koskaan tehkö päätöksi kuten minä että ajattelen että mitä muut haluaa minun tekevän. Nuoret menkää nuoruudessanne kun kysytään ja vanhemmat antakaa nuorten olla nuoria vaikka se välillä kirpaiseekin.
Olen varma että olisin onnellisempi jos olisin mennyt nuruudessa kuten nuoren pitääkin enkä ajatellut mitä vanhemmat ajattelee…
Miksi minä en saa kavereita ‘siviilissä’, ja nyt ei edes töissä?
Elänkö erakkona loppuelämän?
Olenko vain niin tylsä ihminen?
Eikö olisi helpompi vain lopettaa?
Mitä jos katoaisin?
Kaikkiin löytyy vastaus, osaan tiedän osaan en…
Vastaukset 12
Vanhimmat
"Olen aina ollut ns. aikuismaisesti ajatteleva. Eli toisin sanoen tylsäkin. Teini-iässä (jotain 15-17-v) ajattelin kaikkia menoja ja tekoja juuri aikuismaisesti, mikä on järkevää ja mikä ei. Ylä-aste ajan jälkeen en tehnyt juuri mitään tyhmyyksiä mitä tuossa iässä on tapana tehdä."
Elitte terveellisesti ja turvallisesti. Mitä huonoa siinä on ?
"En edes kysy että saanko mennä! No, viikon päästä siitä kuulin tämän kaverin seurustelevan, ei v**tu!! Minäkin voisin seurustella jos olisin lähtenyt…"
Teinisuhteet eivät kestä. Olisitte vain saaneet turhaa mielipahaa epäkypsien nuorten keskinäisestä kanssakäymisestä.
"Pidän armeija ajasta ja moni ihmettelee miten siellä voi viihtyä…? No eihän sitä voi ääneen sanoa että siellä on kavereita, kuten koulussakin."
Jos osoittaa voimakkaita tunteita armeija-aikaansa kohtaan, leimataan tällainen henkilö usein nössöksi ja homoksi.
"Kun armeija loppui ajatuksissa oli että pitäisi lähteä töihin. Ei paikallisilta firmoilta uskaltanut mennä kysymään töitä joten mitä sitten? Muulle paikkakunnalle. Hyvä idea, sieltähän voi löytyä kavereitakin. Töitä ei tahdo tulla kun haaveilin johonkin isompaan kaupunkiin ja tämmöiseen pikkukaupungin poikaan ei oikein täysin luotettu että viihtyy isossa kaupungissa. Eipä sitä olisi viitsinyt lähteäkään kun porukat, etenkin isä, oli sitä mieltä että ei kannata lähteä sinne."
Olisi se ollut turhan radikaalia lapsena lähteä nuin kauas kotoa.
"Aina kun tapaa näitä kuskattavia tai sisaruksia niin aina kuulee että sinun pitäisi löytää joku nainen ja semmoista… etsitäänhän sitä juu…"
Yksikään nainen ei ole sen arvoinen jos hän ei ole suhteessa kanssasi.
"Miksi minä en saa kavereita ‘siviilissä’, ja nyt ei edes töissä?"
Te olette unohtaneet kuka te autenttisimmillanne olette.
"Elänkö erakkona loppuelämän?"
Ei sekään olisi ihan täysin huono vaihtoehto.
"Olenko vain niin tylsä ihminen?"
Jos teillä on tylsää niin sitten olette.
"Eikö olisi helpompi vain lopettaa?
Mitä jos katoaisin?"
Elämässä on paljon paljon muutakin kuin naiset. On kirjoja, henkevyyttä, musiikkia, elokuvia kaikkea ei naiset ole kaiken onnellisuuden tae.
Unohda naiset ja keskity elämään. Elämä on lyhyt ja se on kohta ohi...
"Elitte terveellisesti ja turvallisesti. Mitä huonoa siinä on ?"
Se että siinä meni kaverit mukana.
"Jos osoittaa voimakkaita tunteita armeija-aikaansa kohtaan, leimataan tällainen henkilö usein nössöksi ja homoksi."
Nössö voin olla, en tiedä. Mutta homno en sentään ole. Onneksi tuo on vain leimaantumista.
"Te olette unohtaneet kuka te autenttisimmillanne olette."
Tämä voipi olla jopa totta. Pitää ruveta tutkaileen.
"Elämässä on paljon paljon muutakin kuin naiset. On kirjoja, henkevyyttä, musiikkia, elokuvia kaikkea ei naiset ole kaiken onnellisuuden tae.
Unohda naiset ja keskity elämään."
Ainakaan tarkoitus ei ollut esittää asiaa sillain että naiset toisivat onnellisuuden itsessään. Mutta olisihan se kiva. Kunhan edes jonkun kaverin löytäisi jonka kanssa olla vapaa-ajallakin, vaikka poika.
"Elämä on lyhyt ja se on kohta ohi..."'
Näin on ja pitää ruveta etsimään sitä elämää joutuisasti...
oletteko 150 vuotias vai ranskalainen?
Monet nimittäin pelkäävät laestadiolaisuutta !! Ihan oikeasti. Ahdasmielisyys ja väkisin toisen hallitseminen eivät oikein mahdu monen ajatuksiin. Uskonto vetää joskus maalaisjärjen suohon ! Jos sinuakin olisi osattu rakastaa oikein ilman uskonnon "rajoja" olisit saanut enemmän tilaa ja osannut olla kiltti myös itsellesi. Ja vanhempasi olisivat osanneet olla sinulle "kiltimpiä". Sinä onneksesi olet alkanut miettiä asioita kunnolla ja se saattaa sinut vielä elämään myös omaa elämääsi johon sinulle annettiin tilaisuus !! Nauti siitä :)
En ole uskonnollinen.
Ei minua ole koskaan painostettu olemaan siinä uskossa. Mutta kun oli nuin nuori niin sitä ajatteli automaattisesti että näinhän se menee kun kotona on opetettu. Mutta juuri rippikoulun jälkeen "tajusin" (?) että eihän se asia nuin ole ja kielsin uskoni niin ei porukat sanonut mitään. Elämä jatkui ihan 'normaalina'. Samanlailla sai tulla kotiin ja samanlainen vastaanotto oli silti. Sitä kuulee kaikennäköistä juttua että kuin vaikea laestaadiolaisilla on erota perheen painostuksesta mutta omalla osalla ei mitään ongelmaa joten uskon niiden juttujen olevan ylimitoitettuja.
Toivottavasti osaan käyttää tämän tilaisuuden...
"Miksi minä en saa kavereita 'siviilissä', ja nyt ei edes töissä?"
Tähän on vaikea vastata tuntematta sinua. Kirjoituksestasi sain sellaisen kuvan, että kun olet ollut aika kauan yksinäinen, kynnys ottaa kontaktia toisiin ihmisiin on kasvanut. Sinun pitäisi vain rohkeasti ottaa kontaktia muihin ihmisiin. Jos tuntuu ettet yksin jaksa/pysty tähän, aina on olemassa ammattiauttajia. Ei kannata jäädä yksin ongelmien kanssa.
"Elänkö erakkona loppuelämän?"
Et todellakaan elä, jos rohkeasti otat härkää sarvista.
"Olenko vain niin tylsä ihminen?"
Et ole tylsä ihminen. Vain ehkä peloissasi ja ahdistunut ottamaan kontaktia muihin ihmisiin.
"Eikö olisi helpompi vain lopettaa?"
No ei todellakaan! Niin kauan on toivoa kun on elämää. Uskon, että oloasi helpottaisi suunnattomasti jos voisit puhua jonkun kanssa.
"Mitä jos vain katoaisin?"
Älä katoa mihinkään. Kohtaa pelkosi.
"Sinun pitäisi vain rohkeasti ottaa kontaktia muihin ihmisiin. Jos tuntuu ettet yksin jaksa/pysty tähän, aina on olemassa ammattiauttajia. Ei kannata jäädä yksin ongelmien kanssa"
"Uskon, että oloasi helpottaisi suunnattomasti jos voisit puhua jonkun kanssa."
Vaikeaa ruveta kenellekkään puhumaan tästä vaikka haluttaisi... Ammattiauttajalle meno tuntuu jotenkin siltä että oon joku hullu tai semmosta. Ainut kenelle pystyn puhumaan tästä on mun pikkusisko mutta se ei jostain syystä ota tosissaan tätä...
etpä oo ainoa lajissa...
Minä en myöskään ole tehnyt niitä tavallisimpia tyhmyyksiä teininä mutta se on kyllä mielestäni ainoastaan positiivinen asia. Positiivista siinä tosiaan ei ole se, että kavereita eikä sellaista sosiaalista elämää ei ole minullakaan. Olen 20v ja ollut krapulassa ainoastaan yhden kerran elämässäni, toivottavasti toista kertaa ei tule. Olin silloinkin tissutellut yksin kotona. Yksi vuosikausia vanha ystävätär löytyy mutta hänellä on omat, hauskemmat ystävät joita minä en tunne. Tapaamme ehkä noin pari kertaa parissa kuukaudessa ehkäpä kävelylenkin merkeissä.
15-vuotiaasta lähtien olen istunut viikonloppuillat kotosalla telkkaria katsoen. Baarissa olen käynyt yhden kerra, kaksi vuotta sitten. En pidä mistään örveltämisestä, mielestäni kohtuullisesti saa ottaa mutta ei todellakaan sikailla, yäk.
Itseäni ärsyttää ihmisten asenteet. Näyttää siltä, että ihmiset olettavat välittömästi minun käyvän baareissa ja jossain riennoissa koska olen nuori nainen, töissäkin keski-ikäiset usein perjantaisin kommentoivat jotain asiasta. Tietty kun itse en missään käy niin en pahemmin arvosta mitään "biletystä", mutta olisihan se JOSKUS käydä jossain istumassa.
Mistä päi ootte te... jos meitä on useempia ni voisha vähän ajatuksia vaihdella=) Sähköpostia kehiin!!
pidän sun elämää aika helppona, ja olisin suhteellisen onnellinen, jos itellä olis yhtä hyvin asiat. Toki lestadiolaisuus on monesti nuorille taakka, sitä en kiellä.
Olen muuten itsekkin onnellinen mutta vain sosiaalinen elämä puuttuu.