Masennuksesta parantuneita??

Sinulle nimim. löytyykö??
Kyllä meitä löytyy. Olen itse "parantunut" masennuksesta. Minulle tehtiin keskivaikean depression diagnoosi viime joulukuussa, sairastanut olin kyllä jo ainakin puolitoista vuotta, ennen kuin hakeuduin hoitoon romahdettuani ihan totaalisesti. Aluksi karsastin ajatusta lääkkeistä, mutta kyllä ne loppujen lopuksi olivat minulle elinehto. Paljon toipuminen on vaatinut psykologin kanssa tapaamisia, kunnon lääkityksen, sekä aikaa, mutta nyt on pikkuhiljaa alkanut tuntua siltä että toivoa on. Valoisia päiviä on jo enemmän kuin niitä synkkiä. Nukahtamistakin helpottavat ns. "iltalääkkeet" aiheuttaa aika tokkuraisen olon seuraavalle päivälle, mutta niitäkin kannattaa ottaa jos on uniongelmia. Ns. aamulääkkeet taas ei vaikuta ainakaan minuun muuten kuin siten että pahimmilta pahanolontunteilta lähtee terä pois. Veloista ei tule saatavia, valitettavasti...
Ystävät on myös hyvin tärkeitä. Mutta ei saa kuormittaa liikaa heitäkään. Ammattiapu on omasta mielestäni paras keino selvitä masennuksesta.
Aivan turhaa on masentuneelle sanoa, että ota nyt itseäsi niskasta kiinni, äläkä ryve itsesäälissä. Se ei auta mitään.
Ensin lääkitys kuntoon, sitten purkamaan masennuksen syitä ammattilaiselle ja sitten ihmettelemään kuurankukkasta ikkunassa tai jääpuikkoa räystäässä. Kyllä niitä valonsäteitä siihen elämään ilmaantuu aivan varmasti jossain vaiheessa. Täytyy antaa vain toipumiselle aikaa.

Ja jos jossain elämän vaiheessa alkaa taas masennus nostamaan päätään, osaanpas hakea apua ajoissa. Ja tiedän mistä sitä saa.

sairaus vaan se on oire yhteiskunnan sairastavuudesta.

Ei viitsisi millään "veisata samaa virttä" jonka tässä muutamana viikkona on monta kertaa joltakinosin kiroitellut. Mutta näin suoraan kysymykseen yritän nyt kertoa elämäntarinani/ toipumiseni nykyiseen täysipainoiseen "lääkkeettömään" elämään mahdollisimmman lyhyesti ja ytimekkäästi #

Koko lapsuuteni, nuoruuteni, -> 20 > 37v. > olin tosi yksinäinen, arka, jännittynyt ja kaikkea mahdollista negatiivista.
Työelämään päästyäni yritin tullahyväksytyksi näyttämisillä> paljolla työllä ja työllä ja työllä. Sehän tietysti johtui siitäkin että halusi ansaita mahdollisimman paljon ja pärjätä paremmin kuin muut ? Jännityksen lieventämiseen ja sosiaalisiin vaikeuksiin astui sitten jo joskus 18 vuoden ikäisenä alkoholi ?
Sillä aina sai vähän helpotusta paineisiinsa.
Tätä elämäntyyliä jatkui 37 vuotiaaksi, jolloin paloin totaalisesti loppuun. Fysiikka petti täysin .Yöunet katosivat. > Ensin lääkitystä> mutta valitettavasti myös alkoholia lääkkeitten sekaan> Psyyke / fyysiset vaivat vain lisääntyivät ja lisääntyivät: KUnnes viikon juhlinnan jälkeen iski paniikkihäiriö> tuli pakokauhu> ettei hallitse enää itseään > oli pakko lähteä sairaalaan.
Sairaala ja lääkekierrettä kestikin sitten 15 vuotta. Noin 110 vuotta sairastumisen jälkeen hakeuduin / pääsin "vertaisryhmään", jossa aluksi olin arka enkä pystynyt puhumaan paljon mitään.> Pikku hiljaa kun käytiin läpi masennuksen syitä / toisten kokemuksia > alkoi mieli arkuus häviämään > alkoi pystyä puhumaan pahaa oloaan ulos sisältään > alkoi helpottamaan.

"Itse on paras lääkärinsä" kun alkaa pystymään selvittämään omantunnon kautta asioitaan ja näkee syyt > mitä olen tehnyt > miten olen käyttäytynyt > minkäkaltaiset ovat olleet tavoitteeni < > mitä haluan itseltäni > mitä odotan muilta? > miltä haluan näyttää muiden silmissä. ym. ym ym.

"Elämän tarkoitus ja mielekkyys löytyy / täytyy löytää muualta kuin työnteosta ?
Elämän antaa> itsensä hyväksyminen > senjälkeen pystyy hyväksymään myös muut > pystyy ymmärtämään ja pohtimaan kaiken tarkoitusta >pystyy olemaan avoin > ei tarvitse pelätä mitään.

Ps. Sitten tällä toipumisen tiellä tuleekin > Ainakin minun kohdallani asia> jonka tervydenhoitopuoli kieltää täysin ( riippuu tietysti saidauden laadusta). > Nimittäin > uskaltaakahan tästä kirjoittaa, ettei taas lyödä lyttyyn koko asia> no pakko se on uskaltaa> > kun kaksi vuotta lähdin tutustumaan "Raamattuun ja raamatun historiaan" > Hvässä seurassa, jossa ei esitetä mitään vaatimuksia, eikä pakoteta mihinkään, vaan käydään läpi raamatun historiaa>.

Pikkuhiljaa tunsi miten omatunto ja rauha sisällä alkoi saada levon. Alkoi tuntua että minullahan on paras elämänvaihe edessäpäin, kun alan ymmärtämään itseänikin ja hyväksymään kaikki tapahtumat. Ymmärtämään miksi on tapahtunut tälläistä ja tällaista.

Olen ollut 15 kk ilman lääkitystä.
Toimin nykyään tukihenkilönä. > Ohjaan yksinäisten aikuisten ryhmää> keksin heille virkistystä > yritän tuoda esille arkipäivän asioita ja niiden syitä ja yhteyksiä. > kuntoilua> sosiaalista kanssakäymistä. Ja ennenkaikkea yksinäisille on virkistävää kun he lähtevät hetkeksi pois > yksinäisyydestään > tapaamaan muita ja keskustelemaan.

Saan toiminnasta pelkkää kiitosta > Se antaa omalletunnolle hyvää lääkettä ja tomintatarmoa jatkaa hyvän asian puoleta.


OHO.. tulipas pitkä kirjoitus> saakahan tuosta mitään tolkkua.. No lähetetään kuitenkin.. Kyllähän joku yrittää korjata tekemäni pilkkuvirheet ym. virheet.. > ei haittaa minua Kukaan ei ole täydellinen > mutta omassatunnossaan voi olla tasapainoinen.
.............................LOPPU....

mutta tämä onkin vain minun tarinani. Eri masennuslääkkeitä popsinut 17 vuotiaasta asti (nyt 27) ja käynyt nyt terapiassa vakituisesti n 1,5h. Vasta oikean psykologin löytämiseen (henkilökemia on tärkeää) meni vuosia.. Olin aikas jääräpäinen ja terapia naurettavaa jne. Tämänhetkisen psykologin kanssa tulen toimeen, ja hän on onnistunut luomaan minulle tunteen että oikeasti haluaa auttaa elämän koukeroissa. Psykologi ja lääkäri puhuvat myös keskenään asioistani (minun luvalla) joka helpottaa hoitoa. Olen siis oikealla lääkityksellä ja hoidolla paremmalla mielellä kuin ennen, ja selviydyn elämässä. Parantumisesta en tosin voi puhua..

Minulla on diaknosoitu Psykoosipirteinen Personallisuus.

Menneinä vuosina olin hyvin ahdistunut ja masentunut ja tämän lisäksi todella paranoidi.

Tällähetkellä minua vaivaa Psykoosipirteinen Personallisuuteen liityvät ongelmat kuten lievä asiattomuus ja vahva tunteiden kylmyys vituksesta minulle tulee enemmän vain kipua kuin normalia vitutuksen tunnetta. En kykene tuntemaan surua tai onnellisuutta.

Masennuksesta ja ahdistuksesta olen kyllä osittain lääkkeiden ja osittain kuluneen ajan ansiosta parantunut tyystin. Tätän liityy myös itse itselleni tekemä terapia.

Kovin yksinkertaistettu versio tarinastani:

Aika tarkalleen kaksi vuotta sitten diagnoosi keskivaikea depressio. Lääkitys päälle (Efexor) ja terapiaan. Lääkkeet lopetin puoli vuotta sitten. Viikoittainen terapia jatkuu edelleen ja luultavasti vielä melko kauan. Olen kai "parantunut", sillä en saa lääkärin masennustestistä enää pisteitä.

Koko tarina alkaa noin 8 -vuotiaasta ja masennuksen aiheuttajapeikkoja joutuu vielä karkoittelemaan ties miten kauan. En oikeasti osaa sanoa, missä kohdassa olen "terve" tai en, mutta ei sillä ole väliä. Minulle riittää, että itsellä on suht hyvä olla suurimman osan ajasta.

Itse olen jo muutaman kerran luullut parantuneeni, mutta aina se sairaus salakavalasti palaa takaisin.

Mielelläni kuulisin minäkin tarinoita, joissa masennuksesta on toivuttu lopullisesti. Mutta sitähän ei voi kukaan kertoa ennen kuin on elämänsä loppuun elänyt. Siis että uusiko sairaus vai ei.

Paria oireetonta vuotta valitettavasti ei voi pitää parantumisena.

Itse sairastuin (sain diagnoosin) vuonna 2000. Sieltä tähän päivään sisältää "terveitä" ja vähemmän terveitä jaksoja useita. Kamppailu jatkuu.