Jos olet kyllästynyt avautumisiin, tähän jatkuvaan huonon olon kertomiseen, älä lue tätä. En kaipaa kommentteja, jossa minua vaaditaan ryhdistäytymään. Arvatkaa vain, olen yrittäny, tuntuu vain, etten pysty. Ja toisekseen voin suoraan sanoa, olen 17-vuotias poika ja kaikille kaihtamatta sanon; olen homo. Toivon myös, ettei seksuaalisuudellakaan olisi mitään merkitystä, mitä vastaatte. Pitäkää minuakin vain ihmisenä, jos ette siihen pysty, älkää kiltit tulko haukkumaan minua vain sen takia, että myönnän olevani mitä olen - moni siihen ei pysty edes internetin kautta.
Elämäni alkoi mennä alamäkeä kun täytin 9 vuotta. Siihen asti se oli ollut leppoisaa, rauhallista ja suorastaan ihanaa. Tuli kuitenkin se yksi kauhea päivä. Muistan sen niin selvästi. Jo vähän aikaa äitini oli potenut masennusta, ehkä sen puoli vuotta. Tiedän, ei mikään pitkä aika, mutta äidille se oli raskasta. Päivä tuntui lähtevän hyvin käyntiin. Aurinko paistoi ja isä oli laittamassa aamiaistakin. Menin alakertaan. Äitiä ei näkynyt silloin, mutta isä se vaan kokkasi. Pian kun ruokakin oli valmista, tai aamiainen, isä huhuili äitiä. Äiti ei tullut. Hetken etsimisen jälkeen isä löysi äidin takapihalla olevan tekolammen vedestä makaamasta. Silloin muistan kun äiti oli muuttunut niin sinertäväksi. Ja ranteet veressä. Ei hänellä ollut koskaan ollut minun tietääkseni itsemurha ajatuksia.
Noh, asiaan kun asiaan tottuu aikanaan. Minä opin elämään ilman äitiä, mutta en koskaan unohtaisi. Eihän kukaan pakotakaan unohtaa, surustaan on vaan päästävä yli, vaikka se tuntui vaikealta, tein sen. Onneksi minulla oli vielä isä. kävin 9-vuotiaasta 13-vuotiaaksi asti psykiatrin juttusilla, joskus väsytti mennä sinne jauhamaan sitä samaa, mutta olen huomannut, että on se auttanut. Lääkitys jatkui masennukseen vielä senkin jälkeen. 14-vuotiaana sen lopetin, mutta huomasinkin etten voi elääkään ilman lääkkeitä. Minusta oli tullut kovisteleva nuori, joka teki kaiken, mitä muut eivät halunneet tehdä. Ja ajauduin huumeidenkäyttäjäksi. Ensin tyydyin vain polttelemaan pilveä, vähitellen siirryin kokaiiniin ja siitä heroiiniin. Käytin myös mahdollisuuksien mukaan psykedeelisiä aineita sekä antipsykoottisia. Tätä kesti auttamattomasti vuoden 2007 kesän alkuun, kunnes sain apua.
Sorruin kuitenkin uudestaan, vaikka kuinka halusin päästä huumeista eroon. Apua sain uudestaan ja nyt olen ollut kuukauden selvillä. Olo on tuskainen, tukala. Enkä kykene olemaan ikäisteni tasoinen sosiaalisuudessa. Olen muuttunut kunnolla. Suorastaan pelkään ihmisiä, joita nuorempana katsoi alaspäin itsestäni. Ehkä se on vain hyvä niin, mutta minusta tuntuu, että olen yksin. Isä tulee harvoin katsomaan minua. Hän tiesi huumeidenkäytöstäni jo syksyllä 2006 ja viime Jouluna hän kielsi minut. Sanoi suoraan, ettei hänellä ole poikaa. Silloin maailmani taisi musertua lopullisesti.
En hae sääliä tällä, en lainkaan. Haluan vain kertoa teilel muille - pysykää erossa huumeista. Vaikka joskus tuntuu, että elämä potkii päähän, puhu jolle kulle, hae heti apua, äläkä jää ongelmiesi kanssa yksin. Enkä odota vastauksia, ehkä pelkäänkin niitä. Ja joskus vain tuntuu, että en kuulukaan enää tänne. Ei tästä ole mitään iloa, ei lainkaan. Mutta kaikesta en voi syyttää kuin itseäni. Minun olisi pitänyt hakea apua jo ensi askeleilla.
Kiitos ja kumarrus, poistun hiljaisin merkein.
Elämäni alkoi mennä alamäkeä kun täytin 9 vuotta. Siihen asti se oli ollut leppoisaa, rauhallista ja suorastaan ihanaa. Tuli kuitenkin se yksi kauhea päivä. Muistan sen niin selvästi. Jo vähän aikaa äitini oli potenut masennusta, ehkä sen puoli vuotta. Tiedän, ei mikään pitkä aika, mutta äidille se oli raskasta. Päivä tuntui lähtevän hyvin käyntiin. Aurinko paistoi ja isä oli laittamassa aamiaistakin. Menin alakertaan. Äitiä ei näkynyt silloin, mutta isä se vaan kokkasi. Pian kun ruokakin oli valmista, tai aamiainen, isä huhuili äitiä. Äiti ei tullut. Hetken etsimisen jälkeen isä löysi äidin takapihalla olevan tekolammen vedestä makaamasta. Silloin muistan kun äiti oli muuttunut niin sinertäväksi. Ja ranteet veressä. Ei hänellä ollut koskaan ollut minun tietääkseni itsemurha ajatuksia.
Noh, asiaan kun asiaan tottuu aikanaan. Minä opin elämään ilman äitiä, mutta en koskaan unohtaisi. Eihän kukaan pakotakaan unohtaa, surustaan on vaan päästävä yli, vaikka se tuntui vaikealta, tein sen. Onneksi minulla oli vielä isä. kävin 9-vuotiaasta 13-vuotiaaksi asti psykiatrin juttusilla, joskus väsytti mennä sinne jauhamaan sitä samaa, mutta olen huomannut, että on se auttanut. Lääkitys jatkui masennukseen vielä senkin jälkeen. 14-vuotiaana sen lopetin, mutta huomasinkin etten voi elääkään ilman lääkkeitä. Minusta oli tullut kovisteleva nuori, joka teki kaiken, mitä muut eivät halunneet tehdä. Ja ajauduin huumeidenkäyttäjäksi. Ensin tyydyin vain polttelemaan pilveä, vähitellen siirryin kokaiiniin ja siitä heroiiniin. Käytin myös mahdollisuuksien mukaan psykedeelisiä aineita sekä antipsykoottisia. Tätä kesti auttamattomasti vuoden 2007 kesän alkuun, kunnes sain apua.
Sorruin kuitenkin uudestaan, vaikka kuinka halusin päästä huumeista eroon. Apua sain uudestaan ja nyt olen ollut kuukauden selvillä. Olo on tuskainen, tukala. Enkä kykene olemaan ikäisteni tasoinen sosiaalisuudessa. Olen muuttunut kunnolla. Suorastaan pelkään ihmisiä, joita nuorempana katsoi alaspäin itsestäni. Ehkä se on vain hyvä niin, mutta minusta tuntuu, että olen yksin. Isä tulee harvoin katsomaan minua. Hän tiesi huumeidenkäytöstäni jo syksyllä 2006 ja viime Jouluna hän kielsi minut. Sanoi suoraan, ettei hänellä ole poikaa. Silloin maailmani taisi musertua lopullisesti.
En hae sääliä tällä, en lainkaan. Haluan vain kertoa teilel muille - pysykää erossa huumeista. Vaikka joskus tuntuu, että elämä potkii päähän, puhu jolle kulle, hae heti apua, äläkä jää ongelmiesi kanssa yksin. Enkä odota vastauksia, ehkä pelkäänkin niitä. Ja joskus vain tuntuu, että en kuulukaan enää tänne. Ei tästä ole mitään iloa, ei lainkaan. Mutta kaikesta en voi syyttää kuin itseäni. Minun olisi pitänyt hakea apua jo ensi askeleilla.
Kiitos ja kumarrus, poistun hiljaisin merkein.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olet joutunut kokemaan rankkoja jo kovin nuorena. Läheisen itsemurha on aina traumaattinen tapahtuma. Koeta olla itsellesi armollinen ja hankkia ympärillesi välittäviä ihmisiä. Ja yritä ymmärtää isääsikin (vaikkei se helppoa olekaan!), hänkin on joutunut kokemaan kovia. Toivottavasti saatte vielä jonain päivänä välinne kuntoon.
Toivotan Sinulle jaksamista ja voimia, toivottavasti pystyt pysymään erossa huumeista. Läheltä seuranneena voin sanoa, ettei niistä koskaan mitään hyvää seuraa pitkällä aikavälillä. Hanki rohkeasti ammattiapua, meillä on vain tämä yksi elämä elettävänä, koeta nauttia elämästä!
ja olet rajamailla. En voi säätää minkä päätöksen teet , tiedät kyllä mitä me toivoisimme sinun päättävän, muutenkin. Seksuaalisuutesi on ihan oma juttusi erikseen,siitä kummempaa. Tosin noin monilla kokemuksilla ajattelisin että et enää anna periksi vaikka kuinka välillä ratkeaisit. Ei tälläiseen tilanteeseen ja elämänkokemukseen osaa paljoa edes sanoa. Menetit molemmat vanhemmat jotka eivät sarallaan jaksaneet ymmärtää tilaansa ja asenteitaan, näin jotenkin sen käsitän. Sinä olet ymmärtänyt, senkin käsitän. Sitä en vain käsitä jos annat nyt periksi! Sinun vain tulisi jostain löytää se paras apu, vaan mistä sen saisi, tehokkaan avun? Oletko kysellyt netistä mistään siitä ?
..molemmille.
En ole kysellyt netistä. Tällä hetkellä olen hoidossa, toivon tämän auttavan ja toivon myös, että isäkin kävisi minua katsomassa.
Ymmärrän kyllä isäni tuskan, sen mitä hän on kestäny, menettää elämän rakkaus, poika käyttää huumeita.. Se ottaa koville. Mutta toivoisin silti, että hän ei vihaisi minua, haluaisin että hän olisi tukenani, niin kuin ennen. Olimme niin läheisiä. Niin kauan kun saatoin itse pilata kaiken. Ehkä se on yritettävä, tuntuu vain ettei enää jaksaisi.
uskoisimpa hänen tulevan juosten luoksesi kyyneleet silmissään. Lämmin kirjoitus isästäsi lämmittää minuakin vaikken tunne kumpaakaan teistä. Sinä hairahduit huumeisiin ja isäsi hairahtui hylkäämiseen, molemmat harhailette ja molemmat tarvitsette toisianne ja rakkauden on voitettava kertakaikkiaan teidän tapauksessanne. Älkää enempää kiusatko toisianne vaan yrittäkää yhdessä ettei enempää menetyksiä ja tuskaa tulisi.
..mieltä. Jos vain jotenkin isäsi lukisi tämän. Tekstisi, tarinasi omasta elämästäsi kosketti minua, kosketti suuresti. Suorastaan itken puolestasi.
Rukoilen sinulle kaikkea hyvää (älä sano, ettei se auta jos et Jumalaan usko, mutta olen itse sitä mieltä, että se auttaa). Jaksa vahvana, kuten tähän asti!
..toivottaa jaksamisia ! Olet kokenut niin paljon, niin nuorena, ehkä nähnytkin liikaa. En voi lainkaan sanoa, että tietäisin miltä sinusta tuntuu, mutta aina voin kuvitella! Ja koska olet taistellut tähän asti, toivon että jaksat taistella myös vielä pidemmälle!
"Älä, älä tee sitä itellesi. Älä lähde elemästäsi, älä sano vielä hyvästi. Jää tänne vielä hetkeksi."
Isäsi varmasti kaipaa sinua yhtäpaljon kuin sinä häntä, soita hänelle, yritä korjata välinne. Jos ette muulloin niin nyt varsinkin tarvitsette toisianne!
Tämä kaikki pitää saada puhua omaltatunnolta pois.
Sinä olet jo VOITTAJA, kun olet avautunut. Jatka samaan malliin.
Kun on sanut tarpeeksi momtakertaa puhuttua, se asia tyhjenee sisältä, ja alkaa haluta puhua muista asioista. Tulevaisuuden näkymistä , toiveista.
Kokemuksella sanon vielä.> TUO AVAUTUMINEN AUTTAA
TULEVAISUUDESSA OLET VAHVA KUIN MUURI, EIKÄ PIKKU VASTOINKÄYMISET TUNNU ENÄÄ MILTÄÄN.
TOSI ON.>..... TERV. JUKKA
Stop tykkänää. Ensinnäkin et syytä ittees siitä mitä olet joutunut kokemaan. Jos suinkin jaksat niin lue Phlip C. McGraw´in kirja ”pidä huolta itsestäsi”. Se antaa paljon työkaluja millä selvittää syyllisyydentuntojaan. On paljon sellaisia syyllisyydentuntoja mitä on syötetty ulkoapäin. Me vain luulemme, että olemme itse aiheuttaneet elämän alamäen.
Olet kokenut niin kovia ettei sitä heikko ihminen olisi kestänyt. Olet vahva ja erittäin hieno persoona. Kirjoittamisesta saattaisi olla apua. Mikäli jaksat kirjoittaa tähänastisen elämäsi tarinaksi. Voisit etsiä jonkun ammatti-ihmisen tarkistamaan tekstin. Kirjana tarinasi olisi hyvä oppi- ja opaskirja. Itse pääsin aikoinaan pahimmista painajaisista eroon kirjoittamalla.
Mitä sosiaalisuuteesi tulee niin ehkä olet liian julma itseäsi kohtaan. Vaadit itseltäsi enemmän mihin tällä hetkellä pystyt tai jaksat. Sano mahdollisimman usein itsellesi ”Kelpaan itselleni juuri tällaisena kun olen.” Ei kaikkia ihmisiä voi miellyttää. Se on sitä elämän monimuotoisuutta. Kuka pystyy määrittelemään millainen ihmisen missäkin iässä pitää olla? Mikä on ns. normaali? Kaikki on kovin suhteellista.
Huumeet, viina ja tupakka on kaikki samanlaisia huumeita. Eroon pääseminen on tuskaista taiste-lua. Monelle auttaa hypnoosi ja/tai suggetsoterapia. Koska olet vielä alaikäinen voit saada hoidot ilmaiseksi. Ainakin kannattaa kokeilla. Sitä kautta vanhat traumat saattaa selkiintyä.
Pyysit ettei sukupuoliseen suuntautumiseesi puututtaisi. Vaan minäpä puutun. Pitkän elämäni aikana olen tuntenut niin homoja kuin lesbojakin. Homoja (myös lesboja) on ollut työkavereina, ystävinä, naapureina jne….. Niitä naapureina olleita homoja en vaihtaisi mihinkään. Kaikki aivan ihania ihmisiä. Homot on erittäin herkkiä ja suvaitsevaisia. Koskaan en ole kuullut heidän haukkuvan toisia. Heille jokainen ihminen on ihminen sellaisenaan. Kunnioitan sinua, että kirjoitit tästäkin asiasta. Et ole omituinen etkä itse syyllinen siihen millaiseksi sinut on luotu.
Kaikkea hyvää elämäsi tuleviin päiviin. Toivottelee 60 täti.
Äläpäs poistu, kultaseni, minnekään. Täällä kirjoittaa keski-ikäinen naisihminen, joka voisi olla äitisi, joten kohtelen sinua kirjoituksessani kuin olisit poikani.
Olet saanut monta sydämellistä ja kannustavaa vastausta ja jokaisen olet ansainnut. 17-vuotiaaksi olet joutunut kokemaan ihan liian paljon. Monia asioita, joita et voi millään ymmärtää. En ihmettele yhtään, että olet hakenut hetken helpotusta huumeista. Niissä on vain se huono puoli, että ne eivät pitkälle auta. Päinvastoin.
Hieno asia, että olet nyt hoidossa ja siellä sinulla on varmaankin joku tukihenkilö, jonka kanssa keskustella. Keskustele hänen kanssaan samalla tavalla kuin tänne kirjoitit.
Muutama on ehdottanut, että soittaisit isällesi, mutta jos soittaminen tuntuu liian vaikealta, kirjoita hänelle kirje. Kerro miltä sinusta tuntuu, kerro mitä toivot eli että haluat parantaa välit hänen kanssaan. Jos isäsi ei siltikään ota sinuun yhteyttä, ei vika ole sinussa. Isäsi ajatuksia en voi tietää, mutta kokeile edes kirjoittaa hänelle. Silloin ainakin tiedät missä mennään.
Et sinä ole syyllinen mihinkään noista tapahtumista, vaan olisit tarvinnut äärettömän määrän tukea kasvaaksesi. Sitä sinä et ole valitettavasti saanut. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä, muista se! Olet jo oikeilla jäljillä, kun olet hoidossa.
Se, että olet homo, on mielestäni ihan sama. Hetero tai homo, ihmisiä me kaikki olemme. Jos olisit poikani, rakkauteni sinuun ei vähensi tippaakaan sen vuoksi, että olet homo. Mitä sen väliä, pääasia, että uskot itseesi ja ymmärrät, että sinä olet myös ollut uhri. Et siis ole paha etkä huono, vaan ihan hyvä nuorimies, joka taistelee nyt elämänsä kovinta taistelua ja toivon mukaan voittaa taistelun.
Kirjoituksesi sai minut hiljaiseksi. En tiedä miksi, mutta jokin tässä liikutti. Se ei ole lainkaan huono asia, ei lainkaan.
Huumeista apua, hain kyllä. Liian kauan. Muistan vieläkin kuinka hankin keinolla kuin keinolla aineita itselleni, saatoin velkaantua ja sain pelätä henkeni puolesta. Kotona olin harvoja öitä. Joskus saatoin nukkua pihalla, joskus tutuilla, milloin missäkin. Se ei tuonut lainkaan helpotusta, kuten sanoi. Vain sen pienen hetken.
Kirjoittaminen isälle oli hieno idea. Aijon kokeilal sitä!
Kiitos sinulle vastauksestasi. Se sai jopa hymyn kohoamaan huulilleni!
Olet osoittanut suurta rohkeutta hakeutumalla hoitoon.Sinulla on kaikki mahdollisuudet elää onnellista elämää vielä monta,monta vuotta.Olen nähnyt vierestä,kuinka vaikeaa on kun käyttää huumeita ja on traumoja.Olen iloinen siitä että et ole luovuttanut!Itse en pidä homoutta mitenkään negatiivisena tai epänormaalina asiana ja meitä samoin ajattelevia on paljon,toivon että löydät ihmisiä jotka hyväksyvät sinut,olet sen ansainnut,kuten jokainen meistä.Siunausta sinulle!
.. Teille kaikille. Vastauksenne ovat olleet rohkaisevia, voimistaviakin. Kumpa voisin tuntea samanlaisia ihmisiä oikeasti. Otin mietintääni ehdotuksen, jos kirjoittaisin isälle. Ei ollut tullut aikaisemmin mieleen, mutta nyt ehdotuksena kuulosti hyvältä. Jos saisin välini korjattua hänen kanssaan, olisi minulla edes joku vielä.
Alkoi muutenkin tuntua paremmalta, kun sain kertoa kaiken rauhassa ja sain ymmärtäväisiä vastauksia, kaikkien asioiden suhteen. Yöni ei mennyt kovin hyvin, kärsin edelleen voimakkaista vieroitusoireista, hallusinaatioista ja pelkotiloista. Onneksi saan sentään olla täällä, joku tulee aina auttamaan, vaikka joskus tämä tuntuukin epätoivoiselta ja tuskalliselta.
Mutta kiitos teille, olette korvaamattomia!
sinä ja kertomuksesi koskettivat monia kuten näit.
Kun tuntuu, että haluat "juttuseuraa", kirjoittele tänne. Meitä on monta, jotka välittävät ihan oikeasti! Sinä olet nuori, meidän tulevaisuutemme ja sinusta on pidettävä huoli, että pääset oman elämäsi alkuun.
Kaikista vaikeuksista huolimatta, jotka kulkevat mukanasi koko ikäsi, toivon kuitenkin, että opit suhtautumaan niihin siten, että ne eivät vie sinulta elämänhalua.
Kaikkea hyvää sinulle, kultaseni!
T:äitykkä
Tarinasi oli todella surullinen ja koskettava, aloin melkein itkeä...
Itse olen 15-vuotias tyttö. Minusta tuntuu, että olen itsekkin masentunut. Minä en ole kyllä lähellekkään joutunut kokemaan mitään tuollaista, mitä sinä. Itse asiassa, ei ole mitään kunnollista syytä, miksi mulla on tämmöinen olo. Surkea itsetunto vain. Vainoharhat. Epäilen vahvasti, ettei kukaan loppujen lopuksi tarvitse minua. Ja etteivät he jaksa enää minua. Yksi hyvä ystäväni sanoikin niin päin naamaani, tosin hän tarkoitti vain hyvää. Olen puhunut tästä asiasta parin ystäväni kanssa, mutta en ole kertonut kaikkea. Olen... on vaikea sanoa sitä, mutta olen viiltänyt itseäni. Aluksi tein sitä, koska se sai minut tuntemaan itseni vahvemmaksi ja "paremmaksi". Myöhemmin aloin tehdä sitä, koska halusin ajatukset muualle. Jälkimmäistä syytä en ole kertonut kenellekkään. Ensimmäisen syyn kerroin yhdelle ystävälleni, joka otti asian hienosti ja halusi auttaa. Minusta van tuntuu, ettei kukaan osaa auttaa minua. Ja sitten on ne vainoharhat... että kaikki olisivat salaa liittäytyneet minua vastaan. Tuntuu niin yksinäiseltä, vaikka pärjään hyvin yksinkin.
Oho, tulipa sitten kerrottua hieman asiota.
Ja ei sitten tarvitse vastata, halusin vain kirjoittaa vähän. Se helpottaa. :)
.. Tiedän sen kokemuksesta. En olisi enää tässä, jos en saisi puhua jollekulle asioitani.
Masennukseen ei tarvita traagista menneisyyttä. Ei, masennuksen aiheuttajan tarvitsee olla pieni tekijä, joka sen laukaisee. Olet vielä nuori, niin kuin minäkin, ja jaksat varmasti - kuten minä yritän jaksaa, vaikka käynkin mielessäni kamppailua elämästä ja kuolemasta. Masennukseni on ollut jatkuvaa pitkän aikaa, aina pienenä ja välillä suurempana, tuskallisena. Kärsin unettomista öistä, näen silmissäni tapahtumia elämästä. Näen äiti liikkumattoman kehon. Sen jälkeen itken vuolaasti, kunens vaikenen. Vaivun omaan maailmaani ja minuun ei saa yhteyttä, vaikka hoitajani yrittääkin.
Joskus hakkaan päätäni seinään. Ei kuvainnollisesti, vaan kirjaimellisesti. Tuntuu että kipu vie hetkeksi ajatukset muualle. Siinäkin teen vain hallaa itselleni, teen takaraivostani kipeän ja vahingoitan päätäni vielä lisää, kun se on jo muutaman vuoden ajan kärsinyt.
Itsensä satuttaminen ei ole tapa lievittää tuskaa. Se on tapa paeta sitä. Tuska ottaa kuitenkin aina uudestaan kiinni. Puhu jollekulle. Kerro miksi viillät itseäsi. Kerro miksi oikeasti satutat itseäsi. Se helpottaa oloasi, ahdinkoa itsessäsi ja kun huomaat saavasi apua, huomaat ettei kukaan ole kääntynytkään sinua vastaan.
Kyllä, kirjoittaminen helpottaa. Toivon että jaksat vielä jatkaa pitkälle! Voimia.
Mulla on välillä semmonen olo, että pääsen tästä eroon ja kaikki on hyvin. Niin, välillä. Sitten tulee paha mieli jo jostain ihan pikkujutusta. Mun mieli on jotenkin ovela ja en aina erota, mikä on todellista ja mikä harhaa.
Ystävät ovat sanoneet tukevansa ja välittävänsä, mutta mieli ei aina usko. Sisimmässäni tiedän olevani väärässä, mutta en vain huomaa sitä.
Sitten tunnen syyllisyyttä ja itseinhoa ajatuksistani ja teoistani.
Mullakin kokemuksia pään seinäänlyömisestä. Ei mitenkään fiksua.
Yritän parhaani mukaan jaksaa, vaikka toisinaan teenkin sitä vain muiden takia, en itseni. Ja loppujen lopuksi tuntuu, etteivät he pidä minusta, vaikka pitävätkin. Kukapa mua nyt jaksaisi koko ajan.
Pitää edetä päivä kerrallaan. Voimia sinullekkin! :)