Villiscan murhatalo

http://www.prairieghosts.com/most_haunted.gif

http://www.villiscaiowa.com/

Tässä nimimerkki ”HotRod”in mainitsemassa linkissä on todella laaja ja monipuolinen selostus Axe Murder Housesta (Kirvesmurhien talo)
Teksti on englanninkielinen, ja koska listalaisista saattaa löytyä niitä, joilla on vaikeuksia kielen ymmärtämisessä olen pienen otteen linkistä suomentanut tähän.
Kyseinen talo sijaitsee Yhdysvalloissa, Iowan osavaltiossa, Villiscan kaupungissa. Tuo 2-kerroksinen vanha puutalo tuli kuuluisaksi siitä, että siellä vuonna 1912 tapahtui raaka, selvittämättä jäänyt murhatyö, jossa koko talossa asunut 6- henkinen perhe murhattiin kirveellä heidän nukkuessaan ja lisäksi kaksi vierailulla ollutta muuta lasta. Talo toimii nykyään museona, jonne yleisölle järjestetään opastettuja tutustumiskäyntejä.
Nykyään pienryhmillä on mahdollisuus yöpyäkin siellä.
Väitetään, että talossa edelleenkin tapahtuu paranormaaleita ilmiöitä, jotka liittyvät tuohon jo lähes sadan vuoden takaiseen selvittämättömään rikokseen.

Erään vierailijaryhmän kokemuksia: (suomennos linkistä)

Elokuu 2004
Kuulin Villiscan talosta radiolähetyksessä muutama vuosi sitten, ja keskustelin muutamien ystävieni kanssa mahdollisuudesta mennä tutustumaan tähän “kummitustaloon”.
Minulla oli aikaisemmin ollut muutama paranormaali kokemus, mutta olin hyvin tietämätön siitä, mitä tämä tutustuminen toisi tullessaan. Vierailua edeltävinä viikkoina luimme me kaikki paljon Mooren perheestä ja Stillingerin tytöistä ( kirvessurman uhreja, suom. huom.)
ja olimme mielestäni valmiit kaikkeen, mitä talo tulisi meille tarjoamaan.

Vuonna 2002 tapasimme Darwinin (museon opas) ja hän opasti meidät “lamplight tourille” (tutustumiskierros, joka suoritetaan pimeän tultua öljylamppujen valossa, talossa ei ole sähkövalaistusta). Siihen aikaan turistiryhmien ei vielä sallittu yöpyä museossa, kuten myöhemmin oli mahdollista.
Eräs toinen turistiryhmä lopetteli kierrostaan, joten odotellessamme laskimme leikkiä ja ihmettelimme, kuinka pelottava talo voisi olla. Tosin joillakin meistä mieliala muuttui Darwinin johdatettua meidän sisälle.
Mietin, että tämä siis oli se talo, jossa julmat surmatyöt tapahtuivat kauan sitten. Darwin johdatti meidät sisään, ja kun olimme kaikki keittiössä minulle tuli tunne, että joku tarkkaili minua. Olin selin olohuoneen oveen nähden ja vilkuilin sinne, mutta en nähnyt ketään. Ajattelin, että tunne oli oman mielikuvitukseni tuotetta.

Darwin kertoi meille hiukan talon historiasta ja ilmiöistä, joita aikaisemmat vierailijat olivat kokeneet, ja kehotti meitä sitten tutustumaan taloon jääden itse vielä hetkeksi keittiöön. Jotkut meistä siirtyivät yläkertaan, ja minulle tuli epämiellyttävä tunne tutustuessani lastenhuoneeseen.

Istuuduin erään vuoteen laidalle ja aloin kutsua heitä (kirvesmurhan uhreja) nimeltä, ja kun olin maininnut Katherinen, tunsin töytäisyn kantapäässäni, ikään kuin joku olisi aiheuttanut sen sängyn alta käsin. Hypähdin ylös ja juoksin alakertaan ja kerroin Darwinille mitä oli tapahtunut. Hän tokaisi: ”Ole iloinen että lapset leikkivät kanssasi, tiedetään, että he tekevät niin, jos pitävät asianomaisesta ihmisestä.”
Olin todella pelästynyt! Darwin toivotti meille hyvää yötä lähtiessään. Edellinen vierailijaryhmä poistui myös, ja niin me kahdeksan hengen ryhmä jäimme yksin taloon.
Jotkut meistä yrittivät yhteyttä henkiin kristallipalojen avulla, joista Darwin oli meille maininnut.

[[ Talon ”kalustoon” kuului joitakin kristallipaloja, (crystal), joiden avulla väitettiin saatavan kyllä / ei - vastauksia murhan uhreille esitettyihin kysymyksiin, en löytänyt tarkempaa kuvausta miten nuo kristallit toimivat, sain käsityksen, että niitä riiputettiin jonkinlaisten jousien varassa, jos joku tietää tarkemmin, voisi kertoa ,(suom. huom.) ]]

Kuten aikaisemminkin, tunsin kiinnostusta lastenhuoneeseen, ja 5 meistä meni sinne muiden jäädessä alakerrokseen. Istuuduin vuoteen reunalle jälleen ja pidin jouseen kiinnitettyä kristallipalaa sormeni yläpuolella ja olin liikkumatta paikoillani. Kukaan muu ei istunut sillä vuoteella. Aloitin kutsumalla lapsia nimeltä ja kun mainitsin Katherinen, kristalliin kiinnitetty jousi liikahti, ikään kuin joku olisi vetäissyt sitä. Pian sen jälkeen tunsin ikään kuin pienet kädet olisivat kosketelleet takkaa hiuksiani ja niskaani, niin kuin pienellä lapsilla on usein tapana tehdä. Mainitsin tästä myös ystävilleni.

Tunsin sen jälkeen voimakkaan pahuuden tunteen läsnäolon ja päätimme siirtyä muihin huoneisiin nähdäksemme, saisimmeko siellä merkkejä kontakteista. Kun menimme ullakolle jotkut meistä saivat paniikinomaisen halun poistua sieltä välittömästi. Toisilla ei tällaista ilmennyt. Useimmille meistä ei vanhempien makuuhuone aiheuttanut erikoisempia tuntemuksia, enemmänkin jäivät mieleen kankaalla peitetty peili (ilmeisesti murhatapahtumassa rikkoontunut) ja surmakirveen jäljet huoneen katossa.

Päätimme sitten tutkia “sinistä huonetta”. Oma kristallini ei antanut mitään merkkejä, mutta ystäväni Bettyllä se antoi merkkejä kun hän kutsui Lena Stillingeriä nimeltä. Neljä ryhmästämme päätti tämän jälkeen lähteä talosta, koska mitään erikoista ei ollut heille tapahtunut. Me loput neljä päätimme viipyä hieman pidempään. Chris (aviomieheni) päätti mennä ulos haukkaamaan raitista ilmaa,(hän oli skeptikko ennen tätä retkeä, mutta ei ole sitä enää). Jäin kahden parhaan ystäväni, Lenan ja Bettyn kanssa siniseen huoneeseen yrittäen saada merkkejä Lenalta kristallin avulla.

Päätimme ennen lähtöämme vielä kerran käydä yläkerrassa ja ehdittyämme portaiden puoleenväliin tunsimme iljettävän, pilaantuneen lihan tai vastaavan hajun. Juoksimme portaat alas ja Sheryl kiskaisi keittiö oven auki ja juoksi ulos. Kun Betty oli menossa ulos ovi paiskautui hänen edessään kiinni. Jähmetyimme paikoillemme, emmekä pystyneet liikahtamaankaan. Aloin itkeä ja tunsin paniikinomaista kauhua.( tunnetta voi kuvata niin, että hyvälle ystävällesi, josta sinun pitäisi huolehtia, tapahtuu jotakin hyvin pahaa ).
Halusin mennä lastenhuoneeseen takaisin, mutta tuntui, kuin en olisi pystynyt liikahtamaankaan. Itkin niin kovasti, että Betty sanoi, että nyt meidän on lähdettävä.
Ikään kuin hänen sanojensa vahvistukseksi ovi paiskautui auki ja juoksimme ulos.

Chris ja Sheryl eivät olleet lähelläkään ovea. Selitimme kiihtyneinä mitä meille oli tapahtunut, ja minun yhä itkiessä Chris kertoi nähneensä lapsen kasvot talon pohjoispuoleisessa ullakkoikkunassa. Me neljä päätimme kuitenkin vielä viimeisen kerran palata sisälle.
Menimme yläkertaan ja kaikki meistä haistoivat pilaantunen lihan, tai muun vastaavan , hajun.
Jouduin paniikkiin ja pakenin huutaen alakertaan.
Viimeisen kerran kokeilimme yhteydenottoa kristallipalojen avulla sinisessä huoneessa ja Betty pyysi Lenaa (surman uhri) vastaamaan liikauttamalla kristallia kerran ”kyllä”- vastaukseksi ja kaksi kertaa ”ei”- vastaukseksi. Hän kysyi, tulisiko meidän lähteä talosta, vastaus oli kyllä, vieläpä kolme kertaa. Lisäksi hän kysyi, olimmeko vaarassa, johon tuli sama vastaus.
Kirjaimellisesti juoksimme automme luo Darwinia odottamaan. Sinä aikana voimme vannoa, että näimme jonkun katselevan ullakon ikkunasta, ja että kuulimme hiljaista naurua olohuoneesta.

Darwin tuli paikalle uuden ryhmän kanssa, kerroimme heille lyhyesti kokemuksistamme, kiitimme Darwinia ja lähdimme. Kotimatkallakin olimme vielä pelästyneitä ja keskustelimme kokemuksistamme.

Olimme ajaneet ehkä noin 15 mailia Villiscasta kun Betty alkoi kiljua. Chris kääntyi katsomaan, mikä oli hätänä, ja osoittautui, että Bettyn kaulaketjussa ollut risti oli hänen suljetussa nyrkissään ja itse ketju oli edelleen hänen kaulassaan. Lukko, jolla risti oli ketjussa kiinni oli ehjä. Betty ei itse ollut irrottanut ketjua, koska vieressä ollut Sheryl olisi varmasti huomannut tämän, samoin kuin minäkin, joka olin kääntyneenä heihin päin keskustellessani heidän kanssaan.
Loppumatka kotiin sujui sitten melko hiljaisissa ja vakavissa tunnelmissa. Saavuttuamme kotiin Chris ja minä emme saaneet hyvin nukuttua. Säpsähdin kaikkia ääniä.
Kun tuli ilmi, että meille neljälle oli tapahtunut outoja asioita, meille tuli paljon kyselyitä, ja rohkaisimme muitakin menemään tutustumaan Villiscaan ja katsomaan, millaisia kokemuksia siellä heille olisi tarjolla.

En tiedä, moniko heistä sinne sitten meni, mutta tiedän, että he ainakin tulivat tuntemaan perheen, joka traagisesti menetti siellä henkensä.
Tämä on minun tapani vaalia perheen muistoa.
En tiedä, mitä minulle tuona yönä oikein tapahtui, saattaa olla, että tuntemukseni tuolloin olivat oman mielikuvitukseni tuotetta. Tai sitten eivät olleet.
Voin vain sanoa, että koin asioita, joita koskaan aikaisemmin en ole kokenut.

Jos kysytään, palaisinko Villiscaan vielä takaisin, vastaukseni on tämä:… ”ehdottomasti”.


Leigh Ann