Viime huhtikuussa tuli ensimmäiset oireet, kaikki alkoi äkkinäisistä sydäntykytyksistä joihin ei välttämättä ollut mitään erityistä syytä. Mutta kohtausten voimakkuus sai minut heti vakuuttuneeksi että olen sairastunut vakavasti ja saan sydänkohtauksen ja kuolen. Ravasinkin lääkärissä lähes viikottain, joskus useitakin kertoja viikossa ja rahaa paloi erilaisiin tutkimuksiin joissa ei mitään ollut.
Tunnen aina jos kohtaus on tulossa, sitä on vaikea selittää. Monta kuukautta minulla oli olo kuin joku istuisi rintakehän päällä enkä saa happea. Päässä tuntui painetta ja puutumista, puutumista on myös käsissä. Pelkään että menetän tajuntani eikä kukaan ole auttamassa. Yksin olo ei oikein onnistu, koko ajan on pakko puhua puhelimessa tai tv on oltava päällä.
Nyt olen saanut alprox-nimistä lääkettä joka on auttanut oireisiin aika hyvin. En ole pian kolmeen viikkoon saanut tosi pahaa kohtausta. Silti en päivääkään voisi olla ilman lääkettä.
Olen kokenut parisuhteessa väkivaltaa, viime kerrasta nyt puolitoista vuotta. Tuolloin painoin asian villaisella, halusin että asiasta ei puhuta niin silloin sitä ei ole. Nyt myöhemmin olen ruvennut miettimään johtuuko tämä kaikki siitä. Huomaan että pelkään ja arastelen miestäni, hän käyttää paljon alkoholia, itse en käytännössä ollenkaan. Huomaan myös häpeäväni häntä.
Mietityttää paranenko koskaan jos jatkan tätä suhdetta, irrottautuminen on silti vaikeaa. Silloin jäisin yksin kotiin kokonaan, en vain pariksi tunniksi.
Tunnen aina jos kohtaus on tulossa, sitä on vaikea selittää. Monta kuukautta minulla oli olo kuin joku istuisi rintakehän päällä enkä saa happea. Päässä tuntui painetta ja puutumista, puutumista on myös käsissä. Pelkään että menetän tajuntani eikä kukaan ole auttamassa. Yksin olo ei oikein onnistu, koko ajan on pakko puhua puhelimessa tai tv on oltava päällä.
Nyt olen saanut alprox-nimistä lääkettä joka on auttanut oireisiin aika hyvin. En ole pian kolmeen viikkoon saanut tosi pahaa kohtausta. Silti en päivääkään voisi olla ilman lääkettä.
Olen kokenut parisuhteessa väkivaltaa, viime kerrasta nyt puolitoista vuotta. Tuolloin painoin asian villaisella, halusin että asiasta ei puhuta niin silloin sitä ei ole. Nyt myöhemmin olen ruvennut miettimään johtuuko tämä kaikki siitä. Huomaan että pelkään ja arastelen miestäni, hän käyttää paljon alkoholia, itse en käytännössä ollenkaan. Huomaan myös häpeäväni häntä.
Mietityttää paranenko koskaan jos jatkan tätä suhdetta, irrottautuminen on silti vaikeaa. Silloin jäisin yksin kotiin kokonaan, en vain pariksi tunniksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei,
Olen 25 v. mies ja en ole kokenut parisuhdeväkivaltaa, mutta luulen ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu. Olen kärsinyt lähes koko elämäni paniikkihäiriöstä, mutta se on ollut mielestäni jo pitkään oikein hyvin kontrollissa viime kevääseen asti. Sain silloin pitkästä aikaa ensimmäisen TODELLA pahan kohtauksen vuosiin. Kohtaus keski lähes yhtä jaksoisesti viikon, kunnes sain tuskaani Alprox:ia.
Alprox kyllä toimi, mutta en halunnut jäädä rauhoittaviin kiinni liian vahvasti. Olen vähitellen lopetellut lääkkeen käyttöä ja luulin päässeeni jaloilleni pari viikkoa sitten. Samoihin aikoihin tukenani ja turvanani ollut rakas avopuolisoni päätti jättää minut ilman mitään selvää syytä ja aivan yllättäen.
Se romahdutti elämäni täysin ja kaivoin Alprox:it uudelleen esiin. Sain todella pahoja kohtauksia ja menetin elämäniloni täysin. Muutin vanhempieni luokse asumaan, koska en ole pystynyt olemaan juuri hetkeäkään ilman seuraa.
Tänään, reilu viikko eron jälkeen, tapahtui kuitenkin pieni käänne. Palasin omaan kotiini (josta tyttöystäväni oli siis muuttanut pois) ja pystyin olemaan vähän aikaa yksin. En ole edes ottanut Alprox:ia tänään. Kaamea oloni tulee varmasti takaisin, mutta uskon kuitenkin, että vähä vähältä tämä paniikki ja suru helpottavat.
Olen käynyt terapiassa kolme kuukautta ja se on auttanut minua paljon. Samoin läheisten kanssa jutteleminen. Mielestäni sinun kannattaisi lähteä suhteestasi, koska et voi varmasti parantua sairaudestasi epäterveellisessä ympäristössä. Tiedän, että se on vaikeaa - niin kuin myös jätetyksi tuleminen - mutta jos haluat parantua, sinun pitää löytää voimia itsestäsi, ei miehestä, jota pelkäät. Kuten itsekin sain huomata, elämää ei voi rakentaa yhden ihmisen varaan.
En ennen uskonut terapiaan - en oikeastaan vielä edes silloinkaan, kun sen aloitin. Nyt olen kuitenkin huomannut, että terapia on auttanut minua huimasti ja aion vastaisuudessa tukeutua tyttöystäväni sijasta terapeuttiini ja itseeni. Luulin, että minussa ei ole selviytyjäpuolta, mutta terapeuttini avulla olen alkanut löytää ennen minulle tuntematonta itsevarmuutta ja rohkeutta.
Toivottavasti tästä sepustuksesta on sinulle jotain apua. Tuosta lääkepuolesta haluaisin vielä lisätä sen, että et voi jatkaa kovinkaan pitkään pelkästään noiden Alprox:ien varassa. Paniikkihäiriön pitkäaikaista hoitoa varten on kehitetty erilaisia mielialalääkkeitä, jotka eivät ole samalla tavalla "vaarallisia" kuin rauhoittavat. Kannattanee siis hakeutua pikimmiten psykiatrille ja keskustella lääkityksestäsi. Jos käytät liian pitkään Alprox:ia, huomaat, että siitä vierottautuminen saattaa olla todella helvetillistä. Voimia.
Ymmärrän hyvin että tuollainen ero, jätetyksi joutuminen laukaisee paniikin, itselläni pelkkä ajatus erosta saa aikaan ahdistusta. Eroaminenhan on muutenkin todella rankkaa ja pistää miettimään onko tekemässä virheen. Ja se yksin oleminen... Alproxin avulla olen nyt kyennyt siihen mutta silti minulla pitää koko ajan olla paljon tekemistä, en voi vain olla. Ajatukset menevät tuhatta ja sataa. Ennen alproxia yksin olo oli mahdotonta missään, kotona, bussissa, kaupassa jne. Mutta olet varmasti oikeassa tuon lääkityksen suhteen ja olenkin nyt hakeutunut terapiaan. Toisaalta olen vähän sitäkin mieltä että jos jostain, lääkkeestä tai muusta, on apua, haittaako se niin paljon vaikka olisikin vähän koukussa.
Nämä kohtaukset on kyllä olleet pahinta mun tähänastisessa elämässä, vaikka ongelmia on muutenkin ollut, liikaakin. Kohtaukset ovat niin pelottavia, ja mulla ainakin alussa (välillä vieläkin) oli tosi vahva kuolemanpelko. Vaikka periaatteessa tiedän etten ainakaan paniikkikohtaukseen kuole sille ajatukselle ei vaan voi mitään. Paitsi lääkkeet vie sen pelon vähäksi aikaa.
Tahtoisin vaan sen "entisen" elämäni takaisin, aina tähän asti olen ollut aika huoleton ja nauttinut elämästä. Sit tuli tämmönen ja muutti kaiken, voi herranjestas...
Voimia ja jaksamista!