Sain 2 vuotta sitten maailman suloisimman ja ihanimman lapsen. Olimme juuri menneet mieheni kanssa naimisiin ja saaneet pienen käärön hoidettavaksemme. Synnytyksen jälkeen olin muutamia viikkoja erittäin itkuinen ja masentunut, mutta en kertonut tai näyttänyt sitä kenellekään, sillä eihän minulla ollut siihen syytä, kun vauva oli kuin pieni enkeli.
Ei itkenyt koskaan ja oli kaikinpuolin terve.
Patosin kaikki tunteet sisälleni. Vauvan tottakai hoidin niin hyvin kuin osasin ja hoitamistani kyllä kehuttiinkin.. Olin ehkä liiankin ylitse-ampuva vaipanvaihtojen ym. suhteen. Kulutin itseni totaalisesti loppuun..
Olin väsynyt ja kärttyisä, mies oli aina vaan enemmän poissa kotoa, vaikka hänellä ei ollut työtä. Lopuksi meni siihen että lähti aamulla ja tuli illalla, välillä jopa yöllä.
Jos sattui joskus kotona olemaan niin kirjoitteli vieraiden naisten kanssa internetin välityksellä. Seksistäkään ei ollut tietoakaan, mies torjui minut lähes aina yrittäessäni tehdä aloitetta. Tämä kaikki masensi minua entisestään. En ole koskaan kuullut mieheni suusta että hän rakastaisi minua, en vaikka olen pyytänyt häntä jopa sanomaan sen.
Lopuksi aloin suuttumaan lapselleni, joka oppiessaan liikkumaan, alkoi tottakai, repimään ja vetämään kaikki tavarat joka puolelta.
Kun lapsi oli vuoden otin häntä lujasti kiinni, en lyönyt, vaan otin hänet kiinni ja "heitin" sänkyynsä jossa annoin itkeä jonkin aikaa.
Tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä sillä lapsi tuli päivää myöhemmin kipeäksi, flunssaan ja joutui sairaalaan hoitoon.
Olin vain niin loppu.. Mies oli haukkunut minua monta viikkoa kuinka huono äiti olin ja etten ansaitse lastani, lisäksi olin ollut kipeänä jo monta viikkoa.. Tiedän ettei se ollut lapsen vika..
Jotenkin "vain napsahti päässä" ja suren sitä vieläkin.
Samoihin aikoihin aloin odottaa toista lastamme, ja sen kunniaksi mies ilmoitti haluavansa erota.
Voitte varmaankin kuvitella että se ei kovinkaan paljon piristänyt minua.
Mies alkoi juomaan useasti ja toisesta odotusajastani tuli aivan erilainen kuin ensimmäinen oli ollut. Raskauden puolivälissä löysin miehen puhelimesta rakastavia viestejä toiselle naiselle. Olin surun murtama.. Itkin tunteja, päiviä, viikkoa, välillä jopa suoraa huutoa. Masennuin aivan täysin.
Yritin puhua asiasta mieheni kanssa mutta hän ei suostu kertomaan naisesta mitään. Ei muuta kuin että heidän välillään ei kuulemma ollut mitään. Vaikea uskoa niiden viestien sisällö perusteella.
Halusin kumminkin jatkaa. Nyt olen yhtäkkiä alkanut saamaan kauheita raivokohtauksia jotka kohdistuvat vanhempaan lapseemme. En lyö vaan huudan "kurkku suorana". Mutta en mielestäni turhan takia.. Lapsi on todella vilkas ja löytää aina kieletyt asiat, eikä usko kieltoja, ei ennen kuin huudan kunnolla.. tätä en kylläkään tee kuin ehkä kerran kahdessa viikossa, mutta tiedän että huudan liian lujaa niin pienelle lapselle, jolle ei saisi huutaa ollenkaan..
Olen alkanut myös lihomaan kovalla rytinällä.. Syön, syön ja syön.. Aamulla kun herään ajattelen sitä vierasta naista ja illalla kun mene petille ajattelen sitä samaa..
Helpottaisi jos saisin tietää kuka hän on ja mitä heidän välillään oli, koska se todella kiristää pinnaani, mutta mies ei suostu puhumaan asiasta..
Millä saan huuto kohtaukset loppumaan?
Vai pitäisikö antaa lapset parempaan perheeseen, niinkuin mieheni sanoo.
Hänen mielestään en ansaitsisi kumpaakaan lastani.
Vaikka hoidan heidät niin hyvin kuin osaan ja rakastan heitä enempi kuin mitään.
Ei itkenyt koskaan ja oli kaikinpuolin terve.
Patosin kaikki tunteet sisälleni. Vauvan tottakai hoidin niin hyvin kuin osasin ja hoitamistani kyllä kehuttiinkin.. Olin ehkä liiankin ylitse-ampuva vaipanvaihtojen ym. suhteen. Kulutin itseni totaalisesti loppuun..
Olin väsynyt ja kärttyisä, mies oli aina vaan enemmän poissa kotoa, vaikka hänellä ei ollut työtä. Lopuksi meni siihen että lähti aamulla ja tuli illalla, välillä jopa yöllä.
Jos sattui joskus kotona olemaan niin kirjoitteli vieraiden naisten kanssa internetin välityksellä. Seksistäkään ei ollut tietoakaan, mies torjui minut lähes aina yrittäessäni tehdä aloitetta. Tämä kaikki masensi minua entisestään. En ole koskaan kuullut mieheni suusta että hän rakastaisi minua, en vaikka olen pyytänyt häntä jopa sanomaan sen.
Lopuksi aloin suuttumaan lapselleni, joka oppiessaan liikkumaan, alkoi tottakai, repimään ja vetämään kaikki tavarat joka puolelta.
Kun lapsi oli vuoden otin häntä lujasti kiinni, en lyönyt, vaan otin hänet kiinni ja "heitin" sänkyynsä jossa annoin itkeä jonkin aikaa.
Tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä sillä lapsi tuli päivää myöhemmin kipeäksi, flunssaan ja joutui sairaalaan hoitoon.
Olin vain niin loppu.. Mies oli haukkunut minua monta viikkoa kuinka huono äiti olin ja etten ansaitse lastani, lisäksi olin ollut kipeänä jo monta viikkoa.. Tiedän ettei se ollut lapsen vika..
Jotenkin "vain napsahti päässä" ja suren sitä vieläkin.
Samoihin aikoihin aloin odottaa toista lastamme, ja sen kunniaksi mies ilmoitti haluavansa erota.
Voitte varmaankin kuvitella että se ei kovinkaan paljon piristänyt minua.
Mies alkoi juomaan useasti ja toisesta odotusajastani tuli aivan erilainen kuin ensimmäinen oli ollut. Raskauden puolivälissä löysin miehen puhelimesta rakastavia viestejä toiselle naiselle. Olin surun murtama.. Itkin tunteja, päiviä, viikkoa, välillä jopa suoraa huutoa. Masennuin aivan täysin.
Yritin puhua asiasta mieheni kanssa mutta hän ei suostu kertomaan naisesta mitään. Ei muuta kuin että heidän välillään ei kuulemma ollut mitään. Vaikea uskoa niiden viestien sisällö perusteella.
Halusin kumminkin jatkaa. Nyt olen yhtäkkiä alkanut saamaan kauheita raivokohtauksia jotka kohdistuvat vanhempaan lapseemme. En lyö vaan huudan "kurkku suorana". Mutta en mielestäni turhan takia.. Lapsi on todella vilkas ja löytää aina kieletyt asiat, eikä usko kieltoja, ei ennen kuin huudan kunnolla.. tätä en kylläkään tee kuin ehkä kerran kahdessa viikossa, mutta tiedän että huudan liian lujaa niin pienelle lapselle, jolle ei saisi huutaa ollenkaan..
Olen alkanut myös lihomaan kovalla rytinällä.. Syön, syön ja syön.. Aamulla kun herään ajattelen sitä vierasta naista ja illalla kun mene petille ajattelen sitä samaa..
Helpottaisi jos saisin tietää kuka hän on ja mitä heidän välillään oli, koska se todella kiristää pinnaani, mutta mies ei suostu puhumaan asiasta..
Millä saan huuto kohtaukset loppumaan?
Vai pitäisikö antaa lapset parempaan perheeseen, niinkuin mieheni sanoo.
Hänen mielestään en ansaitsisi kumpaakaan lastani.
Vaikka hoidan heidät niin hyvin kuin osaan ja rakastan heitä enempi kuin mitään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Otahan itsesi ylös sieltä maanraosta ja istu miehen kanssa pöydän ääreen ja juttele asiat puhki. Kysy mitä hän tuntee sinua kohtaan ja mitä hän haluaa. KERRO, MILTÄ SINUSTA TUNTUU JA MILLAISTA SINUN ELÄMÄSI ON. Jos muutosta ei tule ja olette "umpikujassa", lähde kävelemään.
Sinulla on tuo tuttu "kiltin tytön syndrooma". Sinuna kartoittaisin lähiympäristön ja tukeutuisin verkostoon, eli ihmisiin, jotka ovat lähellä sinua, TÄRKEITÄ SINULLE JA JOISTA TYKKÄÄT. He voivat olla tukena ja auttaa sinua.
Toisena sinun kannattaa varata aika lääkärille. Kerro rehellisesti raivokohtauksista jne. Kuulostaa, että voisit tarvita jonkinmoista terapiaa ja lääkitystä näin aluksi.
Haluaisin kirjoittaa tässä enemmänkin, en ala puhumaan omista asioistani, mutta tiedän, mistä puhut ja olen käynyt ihan saman läpi. Mutta hanki apua, tarvitset sitä! Tsemppiä!
pääset niistä raivokohtauksista, samassa, kun pääset siitä miehestäsi.
Se nyt sun pinnaa kiristää, kun et tiedä kenen kanssa on sinua pettänyt.
Mietis nyt sitäkin, onko sillä niin väliä, et kenen kanssa, jos on pettänyt.
Sanoit, ettei seksiäkään ollut teillä, mutta kuinkas jäit raskaaksi?
Otas nyt järki käteen, äläkä kaada lastesi niskaan sitä mistä ukollesi olet vihainen ja hermosi hänen takiaan riekaleina.
Avioero ei ole helppo prosessi, mutta jos tunteet on kerran loppu, kuten miehesi käytöksestä voi päätellä ja hän on aina poissa ja kun tulee, on sulle vain ilkeä.
Lasten kannalta olisi ehdottomasti parasta, että pistäisit sen ukon menemään.
Ehkä se isompi lapsikin siitä rauhottuisi, kun kotielämä tasaantuisi. Lapset huomavat ja vaistoavat kaiken ja sitten käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Voipi olla että lapsesi on ihan ahdistunut koko tilantesta. Miksi enää altistat lapsiasi sellaiseen.
Yh-äitinä pärjäät varmaan paljon paremmin.
Minulla oli lähes samanlaista, ennen eroa ja huomasin, kuinka lapsi kärsi ja se oli kimmokkeena pistämään vauhtia erohankkeeseen.
Vieläkin muistan kuinka ihana tunne se oli, kun viimeisen kerran ukko laittoi oven perästään kiinni. Nautimme lapsen kanssa elämästämme ja toisistamme. Rohkeutta sinulle laittaa asiat kuntoon.
Hei ystävä hyvä!!
Nuo toisten kommentit vaikuttaa todella järkevältä ja minusta sinun on vain nyt pistettävä liikettä heti ennenkuin olet niin masentunut, ettet muuta kuin makaat etkä jaksa tehdä mitään. Olen nähnyt äitini semmoisena.. kun masennus menee niin pitkälle. Silloin jää lapset oman onnensa nojaan kun mies juoksee ja tekee mitä tahtoo. Sinä et ole missään nimessä mikään huono äiti, mutta lapsilla on todella huono isä, joka ei tajua sitä vertaa lapsiensa parasta, että auttaa sinua kaikin puolin ja kannustaa eikä vain nalkuttaa kun itse ei ota mitään vastuuta perheestään!! Yritä nousta ja kerätä voimasi - sinä olet lapsiesi ainoa tuki ja turva!! Tsemppiä!!