Läheistä ihmistä puukotettiin muutama vuosi takaperin hengenvaarallisesti ympäri kehoa ja minä satuin paikalle vain hetki tapahtuman jälkeen.
Nykyään kun satutan itseäni niin että tulee haava puukolla, veitsellä tai jollain muulla terävällä, koko keho jotenkin puutuu ja tulee aivan karmea olo. Kahdesti olen tällaisessa tapauksessa pyörtynyt ja sen jälkeen oksentanut kun olo on ollut niin karmea.
Onko kyseessä verenvuodon tai vahingoittumisen pelko, vai mikä? Ennen tällaista ei ole ollut. Muiden verenvuodon näkeminen ei aiheuta minulle minkäänasteista huonoa oloa.
Mun ammatissa ei ole kovin terveellistä pyörtyä vaikka 10 m korkeudessa yhtäkkiä, jos sormeen tulee haava. Miten pääsen eroon tuosta "pelosta" tai kammosta tai mikä sitten liekään...?
Nykyään kun satutan itseäni niin että tulee haava puukolla, veitsellä tai jollain muulla terävällä, koko keho jotenkin puutuu ja tulee aivan karmea olo. Kahdesti olen tällaisessa tapauksessa pyörtynyt ja sen jälkeen oksentanut kun olo on ollut niin karmea.
Onko kyseessä verenvuodon tai vahingoittumisen pelko, vai mikä? Ennen tällaista ei ole ollut. Muiden verenvuodon näkeminen ei aiheuta minulle minkäänasteista huonoa oloa.
Mun ammatissa ei ole kovin terveellistä pyörtyä vaikka 10 m korkeudessa yhtäkkiä, jos sormeen tulee haava. Miten pääsen eroon tuosta "pelosta" tai kammosta tai mikä sitten liekään...?
Vastaukset 3
Vanhimmat
kuolleena sängystään kun epätoivoissani riuhtaisin ulko-ovesta ja se aukesikin (en ollut kuullut hänestä mitään) .Minulla oli pitkään ovikammo siten että kun olin kotona minun piti lukita ovi sisältä kunnolla jos olin yksin. Se kesti pitkään!! Sinulle oma kokemuksesi seurauksineen on tosi vaarallista työsi vuoksi , kysele lääkäriltä, itsellä on mennyt tuo jälkikammo ajan oloon vasta pois ja itsekseen.
tuo juttu...
pikkunen haava ja tilanne heti niin kammottava kuin kuolemaa tekisi...
ottaakohan tuota kukaan edes tosissaan terkkarissa, jos menen sinne apua hakemaan?
Millaista apua tuollaiseen voi edes saada? Onko kenelläkään tarkempaa tietoa?
Moikka!
Mulla on ollut koko ikäni ongelmana se, että pyörryn helposti jos saan vertavuotavan haavan (esim murtuma ilman avohaavaa ei hetkauta mun tajua mihinkään suuntaan) ja olenkin nyt ollut ns tapaturmattomana varmaan jo 11 vuotta (olen nyt 25v.) jos ei paperiviiltoja ja ihan pienen lasinsirun päälle astumista lasketa mukaan. Näiden pienten juttujenkin takia mun on pakko heti istua alas tai mennä makuulle kun tulee niin huono olo ja tiedän, että multa menee muuten taju. Olettaisin, että tämä johtuu jollain tavalla mulla ainakin shokista ja saattaa olla, että sain lapsena jonkunsortin kammon, kun olin tosi tapaturma-altis ja laastaroitavana, tikattavana ja liimattavana tämän tästä. Lapsuudesta tiedän äidin kertomasta sen, että jos vaikka kaaduin pyörällä tai muuten loukkasin itseni pihalla niin en ikinä itkenyt, tai sanonut kenellekään, että sattuu vaan puolitajuissani aina kävelin ylimpään (7krs hissitön talo) kotiimme äidin luo ja vasta sitten pyörryin, kun ovi aukesi...
Teininä pyörtymistä milloin missäkin hankaloitti se, että multa usein puutui sitten kieli, enkä tietysti pystynyt pyörtymisen jälkeen oikein puhumaan vähään aikaan joka tarkoitti aina sitä, että sain ambulanssikyydityksen ns. turhan takia, koska kävin aina sairaalassa vain kääntymässä, kun olin ihan ok jo.
Pyörtyilyäni on tutkittu moneen kertaan elämäni aikana tokalta luokalta asti esim epilepsia- ja migreeni yms epäilyjen vuoksi.
Nykyään vaan tiedän olla varovainen, mutta varovaisuuden vuoksi mun sietokyky on vain alentunut, koska mulle rupeaa nykyään tulemaan tosi epämiellyttävä olo jo jos joku kertoo jostain hänelle tapahtuneesta onnettomuudesta, koska mun mielikuvitus laukkaa siihen, että "entäs jos noin tapahtuisi mulle?", eli joudun aina sanomaan, että en halua kuulla asiasta.
Lisäksi musta ei ole kyllä kenenkään laastaroijaksi enää, jos en nyt voi vaan nopeasti tökkästä laastaria paikalleen.
Telkkarissa tapahtuvat jutut eivät mua haittaa vaikka olisivat mitä kuvaa vaikka tosielämästä.
Olen joskus miettinyt miten reagoisin jos joutuisin esim auto-onnettomuuteen ja pitäisi auttaa vielä loukkaantuneena jotain muuta henkilöä. Luulen, etten pystyisi siihen, koska silloin jos loukkaan itseni vähän pahemmin, niin mulla laskee verenpaine silleen, että pyörryn ja jos rupean hetken päästä tekemään jotain niin pyörryn uudestaan. En sitten tiedä mitä sitä adrenaliinin voimalla saisi tehtyä...
Minulla ei ole lapsia, mutta toisaalta pelottaa ajatellakin minkälainen äiti olisin.. Jos lapsi tulisi polvi auki äidin luo itkemään, niin mitä meen? Tipahdan lattialle ja tarvitsen ambulanssin, kun olen saanut aivotärähdyksen lyötyäni pääni pöydänkulmaan??
Anyway, sen jälkeen kun 14-vuotiaana kaaduin pyörällä ja polvi vuoti verta asfaltilla olevan soran kunniakkaan työn vuoksi en ole itseäni loukannut kummosemmin. Tällöin olin menossa hakemaan passia poliisiasemalta ja en pyörtynyt heti kaatumisen jälkeen, koska päätin, että en suostu katsomaan jalkaa enkä edes ajattelemaan asiaa vaan talutin puolitajuissani pyörän lyhyen matkaa poliisiasemalle, otin vuoronumeron, kävin odottaessa (vahingossa) miesten vessassa painamassa jalkaan käsipaperia, kun tunsin kokoajan verinoron valuvan, hain passini ja jostain syystä (ilmeisesti olin aika tyytyväinen, kun olin vieläkin tajuissani) päätin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja mennä kotimatkalla viereiseen pankkiin vaihtamaan rahaa ulkomaanmatkaa varten.. Bad idea, siellä piti istua ja odottaa jolloin en voinutkaan enää pitää ajatuksia pois haavasta ja siitä, että tunsin yhä veren valuvan pitkin säärtä ja pyörryin... Ambulanssi oli viemässä mua jo kotiin, kun verenpaine taas laski vaikka koitin olla niinkuin kaikki olis ok, että pääsisin vain kotiin, mutta kuskipa huomasi, että ajo-ohjeet tulee vähän nihkeesti joten sairaalaan vaan... 5 min sisällä ja sitten piti hypätä bussiin, että pääsi takaisin kotiin.
Itse olen pyörtyilyn takia käynyt tutkimuksissa 2.luokalta asti epilepsia- ja migreeni yms epäilyiden takia, mutta ei tälle mitään voi tehdä.
Ehkä psykologi voisi auttaa, en tiedä. Ei ole tullut kokeiltua...
Tulikin kirjoitettua vähän pidemmän puoleinen juttu, kun huomasin, että en ole ongelmani kanssa yksin!