Allaoleva teksti on suora lainaus aloittamastani ketjusta "'Meikäläisillä' puurot ja vellit sekaisin", joka ruotii vanhoillislaestadiolaisuuden ja SRK:n tämänhetkisiä ongelmia. Ajattelin nostaa sen tähän herättääkseni keskustelua herätysliikkeemme nykytilasta. Toki myös kritiikkiä saa esittää.
Teksti yrittää vastata kysymkseen 'mitä nyt pitäisi tehdä?'
---
On olemassa kaksi vaihtoehtoista ratkaisua tilanteeseen.
Ensimmäinen on, että jäsenet alkavat avoimesti ottaa kantaa näihin asioihin, ja vaatia muutosta sekä menneiden vuosikymmenten virheiden korjaamista. Toinen, kivuliaampi ja huomattavasti ikävämpi vaihtoehto on perustaa erillinen herätysliike, ns. eriseura.
Kuten sanottua, ensimmäinen vaihtoehto olisi ainakin minulle paljon mieluisampi, joskaan ensimmäinenkään vaihtoehto ei ole helppo. On kuitenkin niin, että jo oman uskonelämämme kannalta meidän olisi jo aika tunnustaa -60 ja -70 luvuilla tehdyt virheet: eriseurat, elämäntapasäännöt ja hoitokokoukset.
Eriseuroista puhutaan liikkeessämme aina negatiiviseen sävyyn, eivätkä ne toki mukavia asioita olekaan, mutta koskaan ei nähdä omassa pesässä mitään vikaa. Varmasti sitä vikaa on ollut molemmissa leireissä.
Erilaiset elämäntapasäännöt - kuten television pannaan julistaminen, meikkaus- ja korvakoruasia, kulttuurin harrastamisen rajoitukset sekä hieman liian pitkälle menneet alkoholi- ja perhesuunnittelupolitiikkamme - tulisi jo tunnustaa yhteiskunnallisen murroksen aikaansaamiksi paniikkireaktioiksi, joilla on hyvin vähän, jos lainkaan, tekemistä uskomisen asian kanssa.
Mitä tulee tähän hoitokokouskeskusteluun, niin mielestäni julkinen anteeksipyyntö SRK:n taholta olisi aiheellinen. Asioita ei aikoinaan korjattu henkilötasolla, ja sittemmin aika ja julkisuus ovat tehneet hoitokokouskysymyksestä sellaisen, että julkinen anteeksipyyntö on paikallaan. Osa hoitokokouksista on saattanut olla aiheellisiakin, mutta se ei tee lopuista oikeudenmukaisia. Rehti ylilyöntien tunnustaminen ja anteeksipyyntö varmasti puhdistaisi ilmaa ja saattaisipa jopa johtaa anteeksiantoon uhrienkin puolelta.
Asian tekee kuitenkin monimutkaisemmaksi se, että luultavasti suurehko osa seurakuntalaisista, SRK:n johtohenkilöistä puhumattakaan, eivät näe mitään väärää järjestön toiminnassa menneinä vuosikymmeninä. Minusta se on kuitenkin jopa yksittäisten uskovaisten velvollisuus neuvoa uskonasioissa vikaan joutuneita veljiä ja sisariaan.
Ajatelkaa rakkaat ystävät sitä vapautta mikä seuraisi, jos keskittyisimme vain iloitsemaan siitä armosta, jota Jeesuksen ansiosta saamme nauttia.
Teksti yrittää vastata kysymkseen 'mitä nyt pitäisi tehdä?'
---
On olemassa kaksi vaihtoehtoista ratkaisua tilanteeseen.
Ensimmäinen on, että jäsenet alkavat avoimesti ottaa kantaa näihin asioihin, ja vaatia muutosta sekä menneiden vuosikymmenten virheiden korjaamista. Toinen, kivuliaampi ja huomattavasti ikävämpi vaihtoehto on perustaa erillinen herätysliike, ns. eriseura.
Kuten sanottua, ensimmäinen vaihtoehto olisi ainakin minulle paljon mieluisampi, joskaan ensimmäinenkään vaihtoehto ei ole helppo. On kuitenkin niin, että jo oman uskonelämämme kannalta meidän olisi jo aika tunnustaa -60 ja -70 luvuilla tehdyt virheet: eriseurat, elämäntapasäännöt ja hoitokokoukset.
Eriseuroista puhutaan liikkeessämme aina negatiiviseen sävyyn, eivätkä ne toki mukavia asioita olekaan, mutta koskaan ei nähdä omassa pesässä mitään vikaa. Varmasti sitä vikaa on ollut molemmissa leireissä.
Erilaiset elämäntapasäännöt - kuten television pannaan julistaminen, meikkaus- ja korvakoruasia, kulttuurin harrastamisen rajoitukset sekä hieman liian pitkälle menneet alkoholi- ja perhesuunnittelupolitiikkamme - tulisi jo tunnustaa yhteiskunnallisen murroksen aikaansaamiksi paniikkireaktioiksi, joilla on hyvin vähän, jos lainkaan, tekemistä uskomisen asian kanssa.
Mitä tulee tähän hoitokokouskeskusteluun, niin mielestäni julkinen anteeksipyyntö SRK:n taholta olisi aiheellinen. Asioita ei aikoinaan korjattu henkilötasolla, ja sittemmin aika ja julkisuus ovat tehneet hoitokokouskysymyksestä sellaisen, että julkinen anteeksipyyntö on paikallaan. Osa hoitokokouksista on saattanut olla aiheellisiakin, mutta se ei tee lopuista oikeudenmukaisia. Rehti ylilyöntien tunnustaminen ja anteeksipyyntö varmasti puhdistaisi ilmaa ja saattaisipa jopa johtaa anteeksiantoon uhrienkin puolelta.
Asian tekee kuitenkin monimutkaisemmaksi se, että luultavasti suurehko osa seurakuntalaisista, SRK:n johtohenkilöistä puhumattakaan, eivät näe mitään väärää järjestön toiminnassa menneinä vuosikymmeninä. Minusta se on kuitenkin jopa yksittäisten uskovaisten velvollisuus neuvoa uskonasioissa vikaan joutuneita veljiä ja sisariaan.
Ajatelkaa rakkaat ystävät sitä vapautta mikä seuraisi, jos keskittyisimme vain iloitsemaan siitä armosta, jota Jeesuksen ansiosta saamme nauttia.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kysyn kuitenkin: eikö ole kolmaskin tie? - Se olisi mielestäni aito ev.lut.kirkkoon asettutuminen - sen seurakuntaelämää rikastuttamaan. Ei tarvitsisi raskaita irtaantumistaisteluita, toimitilat olisi valmiina. Siellä suorastaan riemuittaisiin aktiivijäsenistä.
Laestadiolaisuuden ja luterilaisuuden välillä on myös oikeita opillisia eroja. Kansankirkkomme esimerkiksi hyväksyy avioeron, mikä on mielestäni täysin Raamatun vastaista - poislukien petetyn oikeus ottaa uusi puoliso. On myös muita eroja, joiden takia haluaisin säilyttää Laestadiolaisen herätysliikkeen.
Mutta, me voisimme tehdä huomattavasti enemmän yhteistyötä kirkon kanssa. Voisimme esimerkiksi käyttää enemmän kirkon tiloja, ja vastaavasti antaa omamme kirkon käyttöön mahdollisuuksien mukaan. Koituneilla säästöillä voitaisiin vaikka auttaa köyhiä ja muita heikossa asemassa olevia. Edelleen, voisimme pyrkiä avaamaan rippileirejämme enemmän myös muille Luterilaisen kirkon jäsenille - uskon että tälle olisi tilaustakin kirkon jäsenistön keskuudessa, varsinkin jos menneiden vuosikymmenten hapatus karsittaisiin pois. Nämä vain muutamia esimerkkejä manitakseni.
Hyviä ja raikkaita ajatuksia, ja jopa konkereettisia ehdotuksia Juusolla.
Itse en vain ottaisi uskomisen armoa pois eroneeltakaan. Ei eronnut ole välttämättä iloinen synnintekijä, ja hänellä on varmasti riittävästi menneisyyden taakkaa kannettavanaan, josta ei pääse "eroon" koskaan.
Mutta kuten sanoin, sinulla on hyviä ajatuksia. Luen jatkossakin kirjoituksesi tarkkaan:) Jumalan siunausta sinulle.
Olen aivan samaa mieltä.
Siitäkin, että meillä kaikilla on vastuu siitä, että otamme hoitokokouset esiin, niin että asiasta tulee keskustelua.
Myös henkilökohtaisesti pitäisi kertoa SRK:n jäsenille, että on ollut ahdistunut hoitokokouksita (minä olen kirjoittanut kirjeen sähköpostilla omalla nimellä Hautamäelle ja kertonut, miten hoitokokoukset ovat ahdistaneet minun elämää yli 25-vuotta ja hän on vastannut minulle ihan asiallisesti).
Tärkeää on, että käymme keskustelua.
Kyllä hekin uskoo, mitä ihmiset heille kertoo, mutta jos emme uskalla sanoa, mitä mieltä olemme hoitokokouksista niin ne eivät tule koskaan selvitetyksi.
aloitukseksi. Onhan tuo niin ennenkuulumatonta että Hautamäki on vastannut sinulle.
Eihän sitten mitään kokouksia tarvitakaan kun kaikki vain kirjoittavat Hautamäelle. Sillähän ne asiat selviävät.
Tämä sopii tähän aivan hyvin.
Lähetin sähköpostin Hautamäelle sen jälkeen kun hän oli kirjoittanut Kalevaan artikkelin.
Kerroin miten olen ollut ahdistunut hoitokokouksista ja toivon niiden selvittelyä.
Ei hän hoitokokouksista maininnut vastauksessa, mutta vastasi muuten aivan asiallisesti.
kirjoitit näin:
"Erilaiset elämäntapasäännöt - kuten television pannaan julistaminen, meikkaus- ja korvakoruasia, kulttuurin harrastamisen rajoitukset sekä hieman liian pitkälle menneet alkoholi- ja perhesuunnittelupolitiikkamme - tulisi jo tunnustaa yhteiskunnallisen murroksen aikaansaamiksi paniikkireaktioiksi, joilla on hyvin vähän, jos lainkaan, tekemistä uskomisen asian kanssa."
Selvä, mitä sitten jää jäljelle. Vastaus: ei mitään. Suola käy mauttomaksi ja ei ole sitten enään mitään mistä täällä keskustella ja VL usko samalla katoaa.
Tämä vaikuttaa kyllä puhtaasti provokatiiviselta viestiltä, mutta vastaan kuitenkin.
Kun tämä menneiden vuosikymmenten hapatus leikataan pois niin jäljelle jää usko siihen että Jeesus on meidät lunastanut.
Ymmärrän kyllä, että nämä säännöt ja kiellot ovat meille mieluisia kun ne käyvät järkeen. Meidän on ne helppo ymmärtää. Ihmisjärkeen käyvät asiat kuten ehdoton alkoholikielto, jota voidaan jopa jotenkuten perustella, tuovat sitä makua uskoon. Mielestäni se maku ei kuitenkaan kuulu siihen, se on kuin laittaisi suolaa leivokseen.
Armo, sen sijaan, ei tahdo mahtua ihmisjärkeen millään. Emmehän me, pikkusieluiset ihmiset, voi ymmärtää, että kaikki syntimme annetaan anteeksi ilman mitään kelvollista vastinetta.
Ei ole sellaista asiaa kuin VL-usko. Usko on universaalia uskoa Jeesus Kristuksen armotyöhön. Vanhoillislaestadiolaisuus on vain yhden seurakunnan nimi.
Voi kauhistus jos toi viesti oli vakavalla mielellä kirjoitettu. Siis mitä meille jää kun kaikki keksityt säännöt on poistettu? Ei joidenkin mielestä mitään, vaikka juuri se tärkein on siellä, hukutettuna kaiken maailman käsittämättömiinkin elämäntapasääntöihin. Kyllä on Jeesuksen kärsimys ja kuolema tehty turhaksi monelta osin. Joutais pääsiäisen vieton jättää tai vaihtaa vaikka SRK:n kunnioitus/juhlimis-viikonlopuksi.
Milloinhan tähän saadaan muutosta ja miten tällainen kiireinen ihminen, jolla ei ole aikaa esim. täällä hirveästi keskustella, voisi edesauttaa uudistusta joka perustuisi keksittyihin sääntöihin uskomisen sijasta lapsenomaiseen uskoon Jeesuksen PELKKÄÄN armoon perustuvaan lunastustyöhön.
Itselläni tuli sellanen mieleen, että jokainen voi (jossain määrin ainakin) ruveta elämään vähemmän sääntöihin pohjautuvaa elämää. Kun tarpeeksi moni tekee rohkeasti näin niin pääsemme kaikesta turhuudesta, joilla armo on hyvä ettei hukuteetu, nopeammin eroon. Jos odottelemme jotain ihmettä SRK:n taholta ja uskallamme sitten vasta irtautua sääntölistan noudattamisesta, niin voi kyllä mennä AIKA KAUAN.
Ja jonkunlaista kasvokkaista keskusteluakin pitäisi toki saada aikaan esim. ystävien kanssa, sillain varovasti.
Onko muita ehdotuksia?
Lohen iltahartaudesta:
Olen tajunnut, että vl-usko on juuri tuota farisealaisuutta. Hoitokokouksissa ajettiin läpi se tekousko, vain tekoja noudattamalla olit uskovainen, jos esim. lauloit kuorossa tai julkisesti, jouduit ulos vl-uskosta.
Noilla naurettavilla teoillako olen aikonut Jumalalle kelvata! Onneksi raamatussa on tuostakin esimerkkejä, miten fariseuksille oli syntiä sekin kun käveli liikaa sabattina.
Mutta eikö ole Jumalan armoa se, että asiat ovat nyt alkaneet selvitä, ollaan nähty miten väärään oltiin menty. Jumalan armoa se on, että asiat ovat selvinneet meille ja ollaan päästy armosta uskomaan.
Mitä jää jäljelle jos kaikki kielletyt teot/tavat otetaan pois uskosta. niin mitä?
Eikö armo, toivottasti armo jää jäljelle.
Minulle on jäänyt Jumalan armahtava ja anteeksi antava armo, en ole tekojen kautta armahdettu vaan ainostaan Jumalan antaman armon ja Jeesuksen sovitustyön kautta.
lähteä selvittämään lähimenneisyytensä virheitä. Vaikka osa seurakuntalaisistakin haluaisi asian jo selvittää ja unohtaa, on SRK härkäpäisesti kaikenlaista totuuden etsimistä vastaan.
Vaatii suurta nöyryyttä tunnustaa virheensä, mutta sitähän uskovaisen kilvoitus on, nöyrtymistä totuuden edessä. Siunausta toimillesi ylpeiden herätteljänä.