tätä tilannetta

mutta en keksi mitä voisin tehdä eli ongelma on oma isäni (olen 37 vee ) ja hänen alkoholin käyttönsä. Hän pöhnää enemmän kuin olis tarvis ja tulee luonteeltaan vähemmän mukavaksi.Kun itse olin lapsi piti olla aina sillai ettei isä vaan suutu, pitihän äitini siten sanoa, tottakai...eikä koskaan esim.tienny mennäänkö kylään johonkin ja milloinka.muistan hyvin omat rippijuhlani kun olimme ihan rättiväsyneitä ku edell.yö meni valvoessa ku piti lähteä häijypäistä isää pakoon ulkosalle... No tilanteesta kärsii melko varmasti eniten oma äitini joka asuu hänen kanssaan, ja tietty harmittaahan se muakin ja aikalailla, eli tarkottaa esim.sitä että lasteni kanssa en kovin usein viitsi mummolassa käydä ja niinhän siinä on käynyt että mummon aika lastenlasten kanssa on vähentynyt,koskaan ei osaa etukäteen sopia esim.lasten yökylään menosta. Isäni on sydänsairas ihminen eikä voi asua yksinään, näin on lääkäri kertonut. Ja äitini on koko 30 vuotta koittanut jaksaa ja ymmärtää, välillä he asuivat erilläänkin, jonkun aikaa oli parempia aikoja mutta ei näytä kovin hyvältä, isäni on ns.kiivasluontoinen ihminen ja yksinkertaisesti hälle pitäis jonkun muun ottaa asiat suoraan puheeksi mutta täytyy kyllä myöntää että minulle ajatuskin siitä on vaikea.Kiukuttaa iha saatanasti välillä ja harmittaa äitini puolesta, jokaisella meistä on vaan yks elämä !
7325
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 7

Vanhimmat

Itse olen jo aikaa sitten luovuttanut äitini suhteen, joka on ollut alkoholisti koko 20 vuotisen elämäni ajan. Parhaani olen tehnyt hänen suhteensa. Toivoin että hän olisi yrittänyt muuttua lastenlastensa takia, mutta tietenkin turhaan. Alkoholi on ollut hänen elämänsä ykkösasia jo pitkään, enkä usko kenenkään voivan tehdä asialle yhtään mitään.

Käyn lasteni kanssa hänen luonaan harvoin, ja silloinkin hyvin pikaisesti. Lähdemme saman tien jos huomaan hänen olevan päihtynyt. Itse olen joutunut kärsimään hänen alkoholisminsa takia, lapseni aion pitää kaukana kaikista humalaisista. Tiedän olevani ylisuojelevainen alkoholin ollessa kyseessä, mutta vaadin lasteni seurassa nollatoleranssia niin muilta kuin itseltänikin. Tämän takia en jätä lapsia enää hoitoon heidän toisen isoäitinsä luo, hän saattaa ottaa muutaman oluen vaikka lapseni ovat hänen luonaan. Sitä en siedä.

Miksi joillekin tuntuu olevan niin vaikea käsittää, että alkoholi ja pienet lapset eivät kuulu yhteen? Muutama olutkin vaikuttaa toiminta- ja harkintakykyyn, usein riittävästi että vahinkoja voi sattua. Miksei voida juoda silloin kun lapset ovat hoidossa, jos on pakko? Minusta, jos täytyy ottaa edes vähän vaikka lapset ovat paikalla, voi vanhemman luokitella alkoholiongelmaiseksi. Silloinhan alkoholi menee jonkin hyvin tärkeän asian edelle...

Anteeksi sekava kirjoitus. Olen vain joutunut käsittelemään aihetta paljon elämäni aikana, etenkin nyt äitinä ollessani, ja voisin paasata aiheesta vaikka kuinka paljon. On vain niin sairasta, että löytyy vanhempia, jotka eivät välitä lapsistaan niin paljon, että pysyisivät selvinpäin.

Katkera vai? Ei kai;););)

Mutta älä sinä stressaa äitisi puolesta. Jokainen voi vaikuttaa vain omaan elämäänsä. Kutsu häntä teidän luokse kyläilemään, jos haluat hänen saavan viettää aikaa lastenlastensa kanssa. Jos välimatka on pitkä, kutsu yökylään.

Toivottavasti isäsi jonain päivänä tahtoo yrittää parhaansa voidakseen viettää aikaa lastenlastensa kanssa. Onnea ja voimaa sinulle ja perheellesi!

Äänestä
  • Hei teille molemmille!

    Täällä yksi kohtalotoveri. Minä myös kärsin suunnattomasti isäni alkoholin käytöstä ja aivan kuin teilläkin, lapseni ei näe vaariaan kovin usein, koska päihtyneen luo en halua häntä viedä. Lisäksi minulla on jatkuva huoli siitä, miten isä pärjää, mitä hänelle sattuu jne. Hän on jo huonossa kunnossa alkoholin aiheuttamien haittojen takia ja esim. kaatuessaan ei pääse itse ylös. Vaikeintä on sen hyväksyminen, että hän on sairas, vaikka ei sitä itse ymmärrä eikä myönnä. Tein pitkään töitä itseni kanssa ennen kuin ymmärsin, että hänen juomisensa ei ole minun vastuullani ja minä voin ja minun täytyy elää omaa elämääni. En voi liikaa murehtia ja surra toista. Muutoksen olisi lähdettävä hänestä itsestään ja jos hän ei muutosta halua, kukaan ei voi sitä hänen puolestaan toteuttaa. Joskus kyllä suututtaa aivan älyttömästi.

    En oikein osaa auttaa muuten kuin kertomalla, että ette ole yksin. Meitä samasta ongelmasta kärsiviä on aika paljon. Jos teitä kiinnostaa ajatusten vaihto aiheesta, voitaisiin vaihtaa sähköposti osoitteita. Voimia teille!

    Äänestä

  • Kohtalotoveri kirjoitti:

    Hei teille molemmille!

    Minullekin on tuottanut suuria vaikeuksia tavallaan "luopua" äidistäni. Olen koko elämäni pitänyt hänestä huolta, kantanut vastuun perheen asioista kun äiti ei ole siihen pystynyt. Aloitin "eroprosessin" odottaessani esikoistani. Tajusin ettei minulla riitä voimavarat huolehtia turhaan äidistäni jos haluan tehdä kaikkeni lasteni eteen.

    Rankkahan tämä on. Poden usein huonoa omatuntoa jättäessäni äitini oman onnensa varaan, vaikka tiedänkin tehneeni oikean valinnan. Olen kertonut hänelle olevani 110 prosenttisesti hänen tukenaan, jos hän tahtoo kääntää elämänsä suunnan ja lopettaa alkoholinkäytön. Mutta siihen saakka valjastan voimani sinne missä niistä on hyötyä, eli perheelleni ja omaan jaksamiseeni.

    Me voimme auttaa ja antaa tukemme, mutta emme voi tehdä päätöksiä muitten puolesta. Emme voi kantaa kuin oman vastuumme...

    Itse en juuri nyt jaksa puida aihetta. Olen sitä käynyt läpi uudestaan ja uudestaan. Nyt haluan vain hyväksyä ja unohtaa kunnes minusta on taas hyötyä. Joskin en odota sitä päivää into piukassa, sillä en todella jaksa uskoa sen päivän koittavan...

    Voimia myös sinulle!!!

    Äänestä

meillä myös isän alkoholin käyttö on aiheuttanut jo vuosikausia ongelmia, ja sen myötä kun ikää tulee lisää, niin käyttökin lisääntyy. Nykyään taitaa joka päivä vetää naamat, eikä voi sanoa että vanhempani olisivat enää muuta kuin kämppiksiä, ovat nukkuneet eri huoneissakin jo varmaan parisen vuotta.

Äitini kanssa olemme jutelleet paljon tilanteesta, ja olemme molemmat sitä mieltä, että isäukolla on masennusta, mutta ei suostu menemään lääkäriin vaikka äiti on sitä ehdottanut. Terveys ja sen hoito on muutenkin retuperällä, isällä on todettu joku aika sitten diabetes, kohonnut kolesteroli ja verenpaine, mutta tuntuu että äijä elää kamikaze-elämää vetämällä lärvejä ja palan painikkeeksi suuhunsa kaikkea sellaista, mitä juuri ei pitäisi syödä.

Isästä on tullut myös agressiivinen, mutta se on onneksi pysynyt vielä verbaalisella tasolla, eli uhkailee, nimittelee ym. äitiä.On kännissä tosi vihainen kaikille ja kaikelle.

Olen itsekin kärsinyt asiasta tosi paljon, mutta olen myös tajunnut sen, ettei kukaan ulkopuolinen voi tehdä asialle mitään, kaikki on vanhempieni ratkaistavissa. Äiti on puhunut erosta, mutta ei osaa kuitenkaan lähteä mihinkään. On sitä ikäluokkaa joka on kerran vannonut valansa myötä-ja vastamäessä, eikä siitä hevillä poiketa.
Isälle olen puhunut suoraan, hyvällä sekä pahalla, mutta ei mitään tulosta. Hän syyttää kaikkia muita juomisestaan, etenkin äitiäni, ja luulenpa että molemmilla on osuutensa heidän välisissään ongelmissa.

Kyllä se on niin, että me lapset voimme olla vanhemmillemme tukena, mutta emme voi tehdä päätöksiä tai ratkaista asioita heidän puolestaan, eikä meidän pidäkään. Ei, vaikka se tekisi kuinka kipeää. Kipeää tekee katsoa vierestä, kun elämän viimeiset vuodet menevät riidellessä ja kärsiessä. Minne unohtuikaan lupaukset yhteisestä, kultaisesta vanhuudesta?

Äänestä
  • Masennus taitaa olla suurin syy tuohon alkoholin suurkulutukseen. Ja kun menee paremmin, niin sitten on niin helppo lipsua siihen takaisin kun elämä hiukankin potkii. Ja alkoholihan vain kasvattaa ongelmia.

    Itse tiedän kuuluvani siihen riskiryhmään, joka helposti voisi lipsua käyttämään alkoholia omien ongelmien kestämiseen, joten pidän huolta siitä, että silloin harvoin kun juon, teen sen hyvällä tuulella ollessani:)

    Voimia sinullekin!

    Äänestä

  • Nuoriäittä kirjoitti:

    Masennus taitaa olla suurin syy tuohon alkoholin suurkulutukseen. Ja kun menee paremmin, niin sitten on niin helppo lipsua siihen takaisin kun elämä hiukankin potkii. Ja alkoholihan vain kasvattaa ongelmia.

    Itse tiedän kuuluvani siihen riskiryhmään, joka helposti voisi lipsua käyttämään alkoholia omien ongelmien kestämiseen, joten pidän huolta siitä, että silloin harvoin kun juon, teen sen hyvällä tuulella ollessani:)

    Voimia sinullekin!

    Kyllä se näin on, kuten kirjoitit. Sitten varsinkin vanhemmalle väelle se kynnys lähteä hakemaan apua on todella korkea, joillekin miltei mahdoton ajatus. Vaikeahan se on myöntää itselleen tai muille, että tarvitsee apua, tai että edes itsessä olisi mitään vikaa.

    Minunkin vanhempani ovat sitä ikäluokkaa, yli kuusikymppisiä, että elämän varrella on kestetty ja nähty paljon, ja ajatellaan vielä niin, että se joka myöntää olevansa masentunut, on hullu tai muuten mielisairas. Eihän sellaista voi omalle kohdalleen edes ajatella!

    Oma paha olo puretaan lähimpiin ihmisiin tai sitten hukutetaan surut sinne pulloon huonoin tuloksin.

    Itse kuulun myös tuohon riskiryhmään josta puhuit. Onneksi elämä on tällä hetkellä mallillaan, ja masennuksen kokeneena osaan jo lukea merkit itsessäni, jos alkaa tuntumaan siltä, että tarvitsen ulkopuolista apua, enkä ala turvautua alkoholiin niinkuin joskus kävi.Kummasti sitä on vaan alkanut tarkkailla ja kuunnella itseään.

    Jaksuja sinulle, kuulostat oikein kypsältä ja tasapainoiselta nuorelta äipältä :)

    Äänestä

  • Milla.M kirjoitti:

    Teidän sananne voisivat olla yhtä hyvin minun suustani, niin samanlaisia ajatuksia olen joutunut käymään läpi. Varmasti on totta, että alkoholin ongelmakäytön takana on usein mielenterveysongelmia ja masennusta. Ne ovat vähän kuin muna ja kana, kumpi oli ensin? Alkoholi lisää masennusta ja masennus lisää juomista, joten noidankehä on valmis. Oma isäni kuuluu juuri tuohon kategoriaan, joka ajattelee, että masentunut = hullu. Ja omaa pahaa oloaan ei voi myöntää, vaikka mikä olisi. Hänen kohdallaan juominen alkoi hänen jäätyä leskeksi ja sen sijaan, että olisi käsitellyt suruaan hän hukutti sen pulloon. Edes alkoholiongelmaansa hän ei edelleenkään myönnä, vaikka se on jo vaatinut häneltä terveyden. Lisäksi hänellä tuntuu olevan ajatus, että kaikki terveydenhuollon ihmiset ovat jotenkin häntä vastaan ja yrittävät vain vaikeuttaa hänen elämäänsä. Lääkäriin häntä ei juuri vapaaehtoisesti saa.

    Olen miettinyt paljon sitä, miten periytyvää alkoholismi on. Toivottavasti tunnistan itsessäni ne piirteet, jos niitä alkaa esiintyä. Olen vakaasti päättänyt elää niin, että oma lapseni ei joudu murehtimaan minun takiani. On hirveää elää jatkuvassa huolessa ja pelossa. On päiviä, jolloin olen niin huolissani, että en oikein pysty keskittymään mihinkään. Silloin pitää taas ajatella sitä, että oma perheeni tarvitsee minua ja minun on keskityttävä omaan elämääni ja lapseeni. Alkoholistin omainen vetäytyy helposti syrjään, ja sitä olen kovasti yrittänyt välttää pitämällä ihmisiin yhteyttä ja olemalla aktiivinen erilaisissa asioissa.

    Itselläni on onneksi muuten elämässä asiat ihanalla mallilla, on onnellinen avioliitto, ihana lapsi, kiva työ... Joskus ajattelen niin, että jokaisella meillä on ristinsä kannettavana ja minulla se nyt on sitten tämä isän ongelma. Tätä palstaa lukiessa huomaa, että kyllä kaikilla omat ongelmansa on, kellä parisuhteessa, kellä missäkin.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

kauan pohtinut kirjoitti:

mutta en keksi mitä voisin tehdä eli ongelma on oma isäni (olen 37 vee ) ja hänen alkoholin käyttönsä. Hän pöhnää enemmän kuin olis tarvis ja tulee luonteeltaan vähemmän mukavaksi.Kun itse olin lapsi piti olla aina sillai ettei isä vaan suutu, pitihän äitini siten sanoa, tottakai...eikä koskaan esim.tienny mennäänkö kylään johonkin ja milloinka.muistan hyvin omat rippijuhlani kun olimme ihan rättiväsyneitä ku edell.yö meni valvoessa ku piti lähteä häijypäistä isää pakoon ulkosalle... No tilanteesta kärsii melko varmasti eniten oma äitini joka asuu hänen kanssaan, ja tietty harmittaahan se muakin ja aikalailla, eli tarkottaa esim.sitä että lasteni kanssa en kovin usein viitsi mummolassa käydä ja niinhän siinä on käynyt että mummon aika lastenlasten kanssa on vähentynyt,koskaan ei osaa etukäteen sopia esim.lasten yökylään menosta. Isäni on sydänsairas ihminen eikä voi asua yksinään, näin on lääkäri kertonut. Ja äitini on koko 30 vuotta koittanut jaksaa ja ymmärtää, välillä he asuivat erilläänkin, jonkun aikaa oli parempia aikoja mutta ei näytä kovin hyvältä, isäni on ns.kiivasluontoinen ihminen ja yksinkertaisesti hälle pitäis jonkun muun ottaa asiat suoraan puheeksi mutta täytyy kyllä myöntää että minulle ajatuskin siitä on vaikea.Kiukuttaa iha saatanasti välillä ja harmittaa äitini puolesta, jokaisella meistä on vaan yks elämä !

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu