haluan kertoa ihan omassa palstassa tätä mun juttua.
olen lähellä kuolemaa,en henkisesti,vaan koskaan en tiedä,milloin sydämeni lakkaa lyömästä,siksi nautin jokaisesta aamusta,jona herään,sillä tiedän ainakin olevani elossa.
olen anorektikko,kyllä,
pro-ana,kyllä,siinä määrin,että en halua koskaan täysin parantua.
tilanteeni vain on tällä hetkellä se,että painon tippuminen on nyt viedä minulta hengen.
tiedän,että joudun pian sairaalaan,jos sama tahti jatkuu,silti päässäni on sumeaa ja kommentit siitä,kuinka paino ei saisi laskea ja kuinka minun tulisi välttää liikuntaa ja se,että kaverit sanovat minun näyttävän jo hirveältä.nuo kaikki tuntuvat menevän ohi korvieni,vaikka tietyllä tasolla tiedostan,että missä mennään,mutta käytännössä en vain pysty lopettamaan tätä.
tämä laihuuteni on siis muuttunut jo rumuudeksi,se ei ole enää kaunista.
katson itseäni peiliin ja näen aikuisen naisen lapsen ruumiissa,silti se ei enää herätä minua ajattelemaan,että pitäisi syödä.
olen kuin tavallaan turtunut siihen miltä näytän.laihuudella ei ole enää merkitystä,olen vain kasa luuta ja nahkaa ja silti minä jatkan.
sumussa kulkeminen on hyvä vertaus,sillä siltä minusta tuntuu,kun minulle puhutaan minun tilastani,en tajua sitä,se en ole minä,se on joku muu,minä itse en ole läsnä,kun minua punnitaan.
kerrottakoon vielä,että olen 24-vuotias,eli aikuinen ja n 13 vuotta elämästäni on enemmän tai vähemmän ollut painon kontrollointia.
olen lähellä kuolemaa,en henkisesti,vaan koskaan en tiedä,milloin sydämeni lakkaa lyömästä,siksi nautin jokaisesta aamusta,jona herään,sillä tiedän ainakin olevani elossa.
olen anorektikko,kyllä,
pro-ana,kyllä,siinä määrin,että en halua koskaan täysin parantua.
tilanteeni vain on tällä hetkellä se,että painon tippuminen on nyt viedä minulta hengen.
tiedän,että joudun pian sairaalaan,jos sama tahti jatkuu,silti päässäni on sumeaa ja kommentit siitä,kuinka paino ei saisi laskea ja kuinka minun tulisi välttää liikuntaa ja se,että kaverit sanovat minun näyttävän jo hirveältä.nuo kaikki tuntuvat menevän ohi korvieni,vaikka tietyllä tasolla tiedostan,että missä mennään,mutta käytännössä en vain pysty lopettamaan tätä.
tämä laihuuteni on siis muuttunut jo rumuudeksi,se ei ole enää kaunista.
katson itseäni peiliin ja näen aikuisen naisen lapsen ruumiissa,silti se ei enää herätä minua ajattelemaan,että pitäisi syödä.
olen kuin tavallaan turtunut siihen miltä näytän.laihuudella ei ole enää merkitystä,olen vain kasa luuta ja nahkaa ja silti minä jatkan.
sumussa kulkeminen on hyvä vertaus,sillä siltä minusta tuntuu,kun minulle puhutaan minun tilastani,en tajua sitä,se en ole minä,se on joku muu,minä itse en ole läsnä,kun minua punnitaan.
kerrottakoon vielä,että olen 24-vuotias,eli aikuinen ja n 13 vuotta elämästäni on enemmän tai vähemmän ollut painon kontrollointia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaa kovin tutulta! Olen ollut itse samassa tilanteessa. Elin ikäänkuin sumussa, ja kaikki mitä läheiseni ja ystäväni sanoivat laihuudestani tai syömisistäni menivät ohi korvieni. En enää tunnistanut peilikuvastani kuinka sairas todella olin. Olin vankina omassa päässäni; en myötänyt olevani sairas, vaikka muut kyllä näkivät sairauden - leikkini kuoleman kanssa.
Lähellä kuolemaa kävin minäkin; sairaalassa herättyäni teho-osastolta, lopulta myönsin olevani sairas - anoreksia nervosan kahlitsema. Lääkärin sanojen mukaan, olisin menehtynyt kahden vuorokauden sisällä, ellen olisi joutunut sairaalaan! Elektrolyyttihäiriöiden seurauksena menetin tajuntani ja sain voimakkaita kouristuksia! Sydämeni kesti kyllä kaiken,mutta muuten kehoni romahti ja joiduin sisäiseen shokkiin. Itse en muista kyseisestä mitään, tuo on vielä tänäkin päivänä utuista ja pelottavaa pahaa unta!
Viikon lepäiltyäni sisätautiosastolla alkoi minun parantumiseni....enhän minä koskaan ollut edes ajatellut kuolevani anoreksiaan! Minä halusi olla vain täydellinen!
Nyt olen elässä kiinni ja elämänhalu palannut.Jaksan tuntea aidosti; itkeä ja nauraa!
Ruokaan tuskin koskaan enää osaan suhtautua normaalisti, mutta en mene äärimmäisyyksiin. Osaan elää ilman kahlitsevaa itsekontrollia, maailmani ei ole enää sallittuja ja ei-sallittuja asioita! Mustavalkoiseen maailmankuvaani on tullut väriä ja vapautta!
Toivon jaksamista kaikille kanssaihmisille ja uskon, että kyllä me kaikki vielä löydämme elämässämme sen oiken tien tai polun. Helpolla en ole tässä päässyt, mutta ympärillä on ollut rakastavia ja ymmärtäviä ihmisiä - tuttuja ja tuntemattomia.
En ole katunut, että tuhlasin elämästäni melkein kymmenen vuotta sairaaseen tunteet turruttavaan kontrolloituun elämään ANOREKSIA NERVOSAN kuilussa. Enhän minä olisi minä jos näin ei olisi käynnyt!! Menneisyys on takana ja elän nyt vain päivän kerrallaan!!
kiitos,että jaoit oman kokemuksesi,tiedän ainakin nyt,että se on normaalia,mitä tunnen/en tunne,että se kuuluu tähän sairauteen.
tuntuu tosiaan oudolta,että muilla elämän osa-alueilla olen entinen itseni,mutta juuri tuo oman ruumiinsa näkeminen ei herätä enää hälytyskelloja soimaan,se vaan jaksaa ihmetyttää.ihana tietää,että se kuuluu asiaan ja että pian olen hoidossa ja saan ehkä selkeän järjen äänen takaisin päähäni,etten enää vajoaisi samaan tilanteeseen.kiitos sinulle
T:kohtalontoveri