Nyt se sit tapahtu se mitä mä olin jo pitkään pelänny. Se että mä nään mun elämäni rakkauden taas. Nyt, lähes päivälleen viis kuukautta sen jälkeen kun me erottiin se tapahtu. Tuli taas todella haikee olo, tuntu että mä olisin voinu juosta ja rutistaa niinkun sillon ennen, kaikki ihanat muistot vilisti filminä ohi silmien, täysin epäoleellisia asioita tuli mieleen yksityiskohtia joita mä siinä ihmisessä rakastin kuten tapa syödä purukumia tapa seista ja kävellä, kaikki. Miks se piti tapahtua just kun mä olin päässy tilanteeseen jossa mä en ajattele sitä enää kun joka-toinen sekuntti, just kun mä olin viimein saanu särkyneen sydämmeni palasista edes osan liimattua kokoon.
Mä pelkäsin sen tapahtuvan, joko eilen tai tänään, ja se tapahtu aivan viime hetkellä. Täytyy taas aloittaa alusta pikkuhiljaa liimailla sydämen palasia yhteen. Ehkä mä joskus selviän...En tiedä.
Mä pelkäsin sen tapahtuvan, joko eilen tai tänään, ja se tapahtu aivan viime hetkellä. Täytyy taas aloittaa alusta pikkuhiljaa liimailla sydämen palasia yhteen. Ehkä mä joskus selviän...En tiedä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
mun eka (ja toistaiseks ainoo) suhde oli pari vuotta sitten kun olin viel aika nuori, 15. mulla ei siis ollut mitn kokemuksia seukkaamisesta ja ekan pusunkin olin saanut vasta vähän ennen sitä. olin ihastellut tätä kundia kauan mutta en uskaltanu tehdä mitn asian hyväks. no tämä unelmien häiskä olikin kiinnostunut musta ja teki aloitteen ja siitä lähti seurustelu. olin taivaissa, ihanaa. mulla ei siis ollut kuitenkaan ollut aikaisempaa kokemusta jätkistä juuri ollenkaan, joten mä en kerta kaikkiaan vaan osannut olla rento sen kanssa, enkä kertoa mun syvimmistä tunteista sitä kohtaan. no puolen vuoden seurustelun jälkeen rakkaani jätti mut. olin ihan hysteerinen en vaan voinu ymmärtää. se selitti jotain että siltä tuntuu ettei se saa vastarakkautta jota se - jota jokainen ihminen kaipais. ja muutenkin se halus ottaa paussii. no se paussi onkin kestäny nyt tän yli pari vuotta. tai no välillä meillä on ollut jotain viritelmiä -eihän tollanen suhde niin vain unohdu. en siis oo seukannu tuon jälkeen kenenkään kanssa - yhden illan juttuja muutama ollut, mutta en oo uskaltanu vakavampiin vaikka jätkät ehkä niin olisi halunnu. en vaan uskalla........ pelkään niin että mut jätetään, inhottavaa. pitäis vaan päästä yli tuosta ekasta rakkaudesta ja jatkaa ja etsiä muita ja yrittää oppia rakastamaan ja ennenkaikkee näyttää rohkeesti tunteet. en mäkään luonteeltani oo ujo (todellakaan) mutta mulla on tosi vaikee puhua mun omista jutuista ja tunteista..
Olkaa onnellisia, et te ylipäänsä ootte _saanu_ rakastaa.. Mä en oo koskaan oikeesti rakastanu ketään. :( En koskaan. Mutta ehkä se on hyväkin, ei tarvitse sitten keräillä sirpaleitaan, kun niitä ei edes koskaan tule. Harmi vaan, että mä olen ainainen puolikas, kun se toinen puoli puuttuu. (tosi sekavaa)
itellä on saman tapaisia kokemuksia.olin jätkäkaverini kanssa 3 1/2 kuukautta.se voi tuntua lyhyeltä ajalta.mutta mulle se oli pitkä koska se oli mun toinen suhde.eka oli semmonen juhannuksesta alkanu sekoilu joka päätty pettymykseen mun kohaltani.Nyt oli sit tää toinen joka oli mua vuoden vanhempi.pelkäsin koko aika et se jättää mut ja etten oo sille tarpeeks hyvä ja etten oo nätti ja laiha.varsinkin ku tiesin jätkän edellisistä seikkailuista muijien kanssa. en vaan halunnu aatella niitä.kuitenkin meil oli aika hyvä suhde. me ei riidelty, ainoo huono puoli meiän suhtees oli matka ero.Kyl me silti nähtii joka toinen päivä.Must ihan hyvä määrä sillee.se oli nii ihana jätkä.se ties et mua oli satutettu ennenkin kun ex-jätkäkaveri oli jättäny mut tekstiviestillä.sanoin tälle silloiselle nykyiselle jätkäkaverilleni jo alussa ettei vaan satuttaisi minua samalla lailla kuin edellinen ja että jos haluaisi jättää minut tekisi sen kasvotusten. hän lupasi.sanoi että ei missään nimessä voisi jättää teksiviestillä ketään.Kuitenkin eräänä päivänä jätkä ei vastannut soittoihini.Lähetin seuraavana päivänä viestin missä toivoin että näkisimme seuraavana päivänä niin että voisimme jutella.Sitten häneltä tuli viesti että homman nimi on aika selvä että olemme liian etäisiä toisillemme ja että tää juttu ei toimi.Muserruin täysin en pystynyt käsittämään asiaa sillä se tuli niin äkkiä, varoittamatta.Hän halusi pysyä ystävinä, mutta sen jälkeen ei olla oltu missään yhteydesä. ei nähty, ei juteltu, sen suhteen jälkeen mikä meillä oli ei selityksiä ei vastauksia.Nyt en uskalla rakastua.Pelkään että jos rakastun petyn taas uudestaan ja joudun kokemaan sen kauheuden kolmannen kerran.en kestäisi sitä.Mitä voin enää tehdä?mistä löytäisin jätkän joka voisi edes jättää naisen oikealla lailla?onko semmosia jätkiä enää olemassa vai ovatko kaikki jätkät kusipäitä?
No minä tässä pari vuotta sitten, yritin alkaa yhden samalla luokalla olleen tytön kanssa, ja otin selvää hänen kännykkänumerostaan. Kun ensin soitin, onnistui joten kuten. Seuraavilla kerroilla hän ei vastannut, tai jos vastasi, mukamas akku loppui aina...
Siitä lähtien en ole uskaltanut kiinnostua kenestäkään, koska pelkään että sydämeni särkyy taas ja taas ja taas...
Olenkin ajatellut, että olen niin tylsä ihminen, ettei kukaan voi ottaa minua vakavasti.
"What becomes of the broken hearted?"
Mä olen kutakuinkin saman ikäinen kuin sä, ja myönnettäköön, että tässä vaiheessa elämää varsinkaan pidemmästä suhteesta ei enää pääse ylitse niin helposti, eikä todellakaan niin nopeasti kuin ehkä toivoisi. Etenkin, kun on jatkuva pelko siitä, että se edellinen todella oli ainoa, oikea, elämän rakkaus.
Mutta toisaalta, mennyt mikä mennyt, eikä auta kuin jatkaa. Itselläni aikaa tapahtuneesta on kulunut suunnilleen vuoden verran, ja aika on tehnyt tehtävänsä. Nykyään pystyn melkein luontevasti jo juttelemaankin entiseni kanssa, kun tuota aina silloin tällöin jossain tapaa.
Mutta sulle en voi muuta sanoa lohdutukseksi, kuin että kun totut näkemään häntä, niin kyllä säkin selviät. Niin me kaikki.
kyllä sä pääset siitä eroon vielä!jos se tuntuu liian raskaalta olla ajattelematta häntä niin mitä jos kertoisit hänelle tunteistas ja siitä että et oo päässy siitä eroon!!entäs jos hän tuntee samoin sua kohtaan!
En mä totu häntä näkemään. Asutaan eri paikkakunnilla melko kaukanakin ja tuskin enää nähdään. Kyllä hän tunteeni tietää ja turha niitä on vuodattaa ei se mitään auta, ei mikään tuo häntä takaisin sellasta ihmettä ei maailmassa ole. Se oli jo suurin ihme että yleensä sain olla onnellinen hänen kanssaan niin hetken kun se kestikin. Ei meillä ole enää mitään mulla on vaan muistot jotka satuttaa aina ja kokoajan... Mä haluan jo unohtaa ja mä melkein olin jo vähän selvinnykkin mut se alko taas kun näin hänet. Sellasta se on ei elämän kuulukkaan olla aina helppoo, ois vaan kiva jos se joskus olis.