Ryhdyin noin viisi vuotta sitten kummiksi ex kaverini lapselle. Kaverini aneli ja pyysi minua kummiksi jo ensimmäisen lapsen kohdalla mutta kieltäydyin koska tämä suhde kaveriini ei ollut tasapainossa, toisinsanoen kaveerasin hänen kanssaan koska hän änkesi elämääni jatkuvasti.
Jostain syystä sitten tämän toisen lapsen kohdalla suostuin hetken mielenhäiriössä kummiksi. Muistin lasta muutaman kerran ristiäisten jälkeen, mutta sitten lopetin yhteydenpidon sekä lapsen äitiin että lapseen. En tiedä heistä mitään, enkä haluakaan tietää. Olen onnellinen että sain häädettyä heidät elämästäni koska tunsin että minusta otettiin ja imettiin kaikki energia ja itse sain tilalle vain ahdistuneen mielen..
Tarinan opetuksena on kai se että kannattaa tarkasti punnita puolin ja toisin jos pyytää kaveriaan kummiksi..
Jostain syystä sitten tämän toisen lapsen kohdalla suostuin hetken mielenhäiriössä kummiksi. Muistin lasta muutaman kerran ristiäisten jälkeen, mutta sitten lopetin yhteydenpidon sekä lapsen äitiin että lapseen. En tiedä heistä mitään, enkä haluakaan tietää. Olen onnellinen että sain häädettyä heidät elämästäni koska tunsin että minusta otettiin ja imettiin kaikki energia ja itse sain tilalle vain ahdistuneen mielen..
Tarinan opetuksena on kai se että kannattaa tarkasti punnita puolin ja toisin jos pyytää kaveriaan kummiksi..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sinulla oli oikeus tehdä ratkaisusi. Pääasia, että hoidit hommasi ristiäisissä. Minusta kummin eikä vanhemman tarvitse yksipuolisesti taistella pitääkseen hengissä suhteen, joka ei toimi. Hampaat irvessä ei kannata yrittää. Lapsi ei kuole tai saa henkistä vammaa, vaikka kummi ei olisikaan "läsnä" hänen elämässään. Kummius voi parhaimmillaan olla lapsen elämää rikastuttava ihmissuhde, mutta mikään välttämättömyys se ei ole.
Olen kai itse tällä palstalla joskus sanonutkin itse katuvani hiukan sitä, että lähdin kummiksi sisareni lapselle. Minua vaivaa se, että mistään muistamisista ei KOSKAAN - toistan, ei KOSKAAN - kiitetä. Ei tekstiviestillä, ei postikortilla. Ei mitenkään. Lahjoja kun lähettää, niin itse pitää kysyä tuliko paketti perille, muuten ei edes siitä ilmoitettaisi. Vastaus "Ai joo, tuli se.." Ei taaskaan kiitoksen sanaa.
Lisäksi itseäni vaivaa se, että alun perin kristillisestä tavasta, kummiudesta, on tehty pelkkä lahjalingon virka. Itse mielelläni olisin jakanut lapselle myös sitä ajatusmaailmaa, joka itseäni tukee elämän myrskyissä. Mutta sitä en ole voinut tai saanut tehdä, koska lapsen vanhemmat suoraan sanoen antavat pitkät uskonasioistakin. Kuten myös kaikesta vähänkään henkisemmistä asioista! Uskomatonta.
Olen hoitanut kummin hommaa sillä tavalla, kun se on minulle sallittu. Tarkoittaa kerran vuodessa tapahtuvaa huvipuistokäyntiä (vanhemmat eivät jaksa lapsen kanssa olla huvipuistossa, joten me kelpaamme silloin "vahdiksi") ja sitten lahjat jouluna ja syntymäpäivänä. Mutta sanottava on, että odotan jo aikaa kun nämä pakkovelvollisuudetkin loppuvat, lähinnä siis lahjominen. Kummilapsen vanhemmat ovat kovin laatutietoisia, eivätkä meidän antamamme lahjat (kirjat yms.) juuri tunnu vaikutusta tekevän. Pitäisi olla iPodia ja muuta kallista, joihin ei meillä itsellämmekään ole varaa.
Olen tässä kummiusasiassa tullut huomaamaan sen valtavan eron, joka on omissa käsityksissäni verrattuna esim. siskoni käsityksiin koskien lasten kasvattamista. Minusta opettaminen huomaavaisuuteen (pienistäkin lahjoista ja muistamisista kiittäminen yms.) on tärkeää, siskostani taas se ei merkitse mitään. Sama koskee kauniita pöytätapoja, käytöstapoja noin yleensäkin.
No kuten sanottu, ymmärrän ratkaisuasi. Meillä jokaisella on niin erilaiset voimavarat. Nyt meille on annettu ymmärtää, että siskon toistakin lasta pitäisi "lahjoa", kun hänen kumminsa eivät sitä tee.. (*huokaus*)