Katsellessani traagista ja säälittävää dokumenttia kahdesta rikkinäisestä nuoresta, jossa nuoret kertoivat omia sisäisiä tuskiaan. Mieleeni tuli oma lapsuus ja kasvukivut, joita meillä on jokaisella, mutta nyt olisi varmaankin jo paras aika meidän kaaleittenkin herätä. Ihmisen kasvukäyrään liittyy monta ikäkautta ja muutoksia tapahtuu fyysisellä sekä henkisellä tasolla, jos jossain kohtaa lapsuutta rikotaan, niin lopputulos ei välttämättä ole ns. ehjä ja henkisesti terve ihminen. Me kaikki tiedämme sen, että kasvatukseen kuuluu rakkaus ja rajat, mutta on eri asia miten niitä käytetään. Onko vahva auktoriteetti isä vai hyssyttelevä äiti hyvä? Miten me tuemme omiemme lapsiemme kasvua ja olemmeko tarpeeksi läsnä heidän kasvuprosessissa? Isällä ja äidillä on perheessä oma merkityksensä, he luovat lapselle turvan sekä antavat suunnan identiteetin syntymiseen. Eivätkä nämä ole missään kohtaan "gaajolaisia" käsityksiä. Meidän pitäisiä ajatella puuta pitemmällä ja miettiä kumpi on tärkeempään pitää vahvat perinnäissäädökset (en mollaa romanikulttuuria) vai omien lapsien hyvinvointi. Eli pyritään kasvattamaan lapsemme oikealla tavalla antamalla heille oikea elämän suunta käyttämällä aitoa rakkautta ja oikeita rajoja.
Latso diives tumen!
Latso diives tumen!
Vastaukset 1
Vanhimmat
on vaikea kohdata
sanot:_ avoimuus'
avoimuuteni on sama kuin HAAVANI,
sinä annat suolaa, ja toivot että panen sen vastaisuuden varalle,. olen kuitenkin nälkäinen, minne minä menen, taas olen vain karkumatkalainen