Pelkään yliluonnollisia asioita. Pelot menivät aikanaan niin pahaksi että kun nukkumisen aika tuli, niin en saanut unta koko yönä. Jos nukuin jonkun vieressä niin ok, mutta yksin, no way..! Tätä jatkui varmaan muutaman kuukauden kunnes ymmärsin itse hakeutua apuun.
Jos sammutin valot, näin joka nurkassa jotain (vaatekasoja, tuoleja...), aloin lopulta kuulemaankin omiani. Silloin ne äänet olivat minulle tosia, kämppikseni ei niitä viereiseen huoneeseen kuullut.
Ainut vaihtoehtoni oli olla hereillä valot päällä. Uni ei nimittäin tullut jos oli valoisaa.
Jos katsoin kauhuelokuvan, näin mörköjä monta viikkoa... Peilejä ei saanut näkyvillä olla, jäin tuoijottamaan niitä.
Ikinä en kuitenkaan nähnyt mitään, olisin varmaan seonnut jos olisin, mutta aina jotenkin odotin näkeväni jotain. Koko ajan piti itselleen varmistella että ei sielä ketään ole...
Vieläkin joskus se tunne tulee takaisin, ja ihmettelen miten olen kestänyt sekoamatta niin pitkän ajan.. Paniikkihäiriöstä ei ole kyse.
Minulla meni todella kauan tiedostaa nämäkin kaikki asiat itselleni. Sain apuni unilääkkeistä, tosin vieläkään ongelma ei ole kokonaan kojaantunut.
Kun kello tulee noin 23-24.00, kehoni rauhoittuu mutta mieleni kirkastuu. Ikäänkuin valmistaudun yöhön, valvomiseen, päivystämiseen.
Pelkään pimeää muutenkin. Vaatii todella sisua mennä pimeällä ulos tupakallekaan. Ehkä olen tyhmä, mutta ennemmin lähtisin yöllä kaupunkiin raiskaajien ja tappajien keskelle kuin pimeään metsään. Hyh, ajatuskin karmii...!!! Mietin miten olen voinut nuorempana tulla aina kaupungilta kotiin pimeän metsäkaistaleen läpi... Hyi..!!!
Pelkkojani kuvastaa se että minulle oli melkeinpä elämäni kovin saavutus kun uskalsin olla soluasunnossamme yksin yötä. Tilanne tuli yllättäen kun kämppikseni ilmoittivat etteivät tulekaan vielä, vasta seuraavana päivänä. Minulle oli saavutus jo nukkua yksin huoneessa, saati sitten koko asunossa..! Onnistuin, tosin lääkkeiden voimalla..
Aikaa on kulunut nyt vähän yli 2 vuotta siitä kun menin terapiaan. Minut luokiteltiin masentuneeksi, vaikkei se sitä ollut. Minusta lääketieteen pitäisi ottaa enemmän selvää tällaisista asioista, nämäkin ovat joillekin osa elämää.
Jos sammutin valot, näin joka nurkassa jotain (vaatekasoja, tuoleja...), aloin lopulta kuulemaankin omiani. Silloin ne äänet olivat minulle tosia, kämppikseni ei niitä viereiseen huoneeseen kuullut.
Ainut vaihtoehtoni oli olla hereillä valot päällä. Uni ei nimittäin tullut jos oli valoisaa.
Jos katsoin kauhuelokuvan, näin mörköjä monta viikkoa... Peilejä ei saanut näkyvillä olla, jäin tuoijottamaan niitä.
Ikinä en kuitenkaan nähnyt mitään, olisin varmaan seonnut jos olisin, mutta aina jotenkin odotin näkeväni jotain. Koko ajan piti itselleen varmistella että ei sielä ketään ole...
Vieläkin joskus se tunne tulee takaisin, ja ihmettelen miten olen kestänyt sekoamatta niin pitkän ajan.. Paniikkihäiriöstä ei ole kyse.
Minulla meni todella kauan tiedostaa nämäkin kaikki asiat itselleni. Sain apuni unilääkkeistä, tosin vieläkään ongelma ei ole kokonaan kojaantunut.
Kun kello tulee noin 23-24.00, kehoni rauhoittuu mutta mieleni kirkastuu. Ikäänkuin valmistaudun yöhön, valvomiseen, päivystämiseen.
Pelkään pimeää muutenkin. Vaatii todella sisua mennä pimeällä ulos tupakallekaan. Ehkä olen tyhmä, mutta ennemmin lähtisin yöllä kaupunkiin raiskaajien ja tappajien keskelle kuin pimeään metsään. Hyh, ajatuskin karmii...!!! Mietin miten olen voinut nuorempana tulla aina kaupungilta kotiin pimeän metsäkaistaleen läpi... Hyi..!!!
Pelkkojani kuvastaa se että minulle oli melkeinpä elämäni kovin saavutus kun uskalsin olla soluasunnossamme yksin yötä. Tilanne tuli yllättäen kun kämppikseni ilmoittivat etteivät tulekaan vielä, vasta seuraavana päivänä. Minulle oli saavutus jo nukkua yksin huoneessa, saati sitten koko asunossa..! Onnistuin, tosin lääkkeiden voimalla..
Aikaa on kulunut nyt vähän yli 2 vuotta siitä kun menin terapiaan. Minut luokiteltiin masentuneeksi, vaikkei se sitä ollut. Minusta lääketieteen pitäisi ottaa enemmän selvää tällaisista asioista, nämäkin ovat joillekin osa elämää.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ihanaa huomata etten oo ainut tässä asiassa! Mä nukahdan nykyisin täristen peiton alle, ilman happea... koska mä olen melkein varma että jos otan peiton pois, siinä seisoo jokin otus... saan sydäreitä toisinpäin olevasta tuolista (johtuu Ring-leffasta) ja viulukotelosta, joka näyttää ihan haamulta... oonko mä seonnut tai jotain... mutta en usko että tarviin apua, koska tää menee luultavasti ohi. :)
Mä olen ollut niin kauan samanlainen kuin mitä voin muistaa. Pienenä äiti ja isä nukkuivat viereisessä huoneessa ja siltikään en uskaltanut sulkea silmiä. Heidän piti aina maata mun vieressä niinkauan kuin nukahdin. Jos heräsin kesken yön, tärisin hikisenä peiton alla. Ajattelin että jos en liiku ollenkaan se jokin ei voi huomata minua.
Paha juttu oli kun isovanhempani kuolivat. Pelkään yhä edelleen että he tulevat moikkaamaan. Sama juttu aina jos joku tuttu kuolee.
Sitten aloin ajattelemaan että jos joku ilmestyy minulle, sillä on varmaan jotkin sanottavaa, ei kai ne muuten tulisi. Ikinä en ole mitään nähnyt enkä kuullut mutta pelko on silti läsnä edelleen.
Nyt asun yksin omassa asunnossa. kerrotalossa helpottaa se että jokapuolella seinien takana asuu ihmisiä kuitenkin. Ikä myös auttaa pelkoon, kai sitä järkeä tulee pikkuhiljaa päähän.
Olen sitä mieltä että toiset ihmiset vaan ovat herkempiä näille asioille, kovat tyypit eivät meitä ymärrä.
tsemppiä sulle! Älä anna pelolle valtaa, vaikeata on mutta onnistuu harjoittelemalla!
Tuossa kun mainitsit että toiset ovat herkempiä tällaisille ilmiöille... Siinäkin on osasyy pelkooni kun ajattelen olevani herkempi kuin muut, että jonain päivänä olen niinkin herkkä että alan nähdä sellaisia asioita mitä ei pitäisi edes nähdä. Sitten varmaan tulen hulluksi...
Että meninkin katsomaan sen elokuvan, olin kuin hullu pari yötä sen jälkeen. :)
Voi aloittaa pois totuttelun tosta kammosta esim niin, et tunget jalan peiton alta ulos eka, sit enemmän
Joo oon tuota kokeillut muutamasti, en vaan voi olla ajattelematta että jalat on peiton ulkopuolella, ja et kohta varmaan tunnen jonkun tarttuvan niihin.
Joo, haluun kanssa uskoa siihen että menee ajan ja ikääntymisen kanssa ohi :)
Tosiaan helpotti kun kuuli että muillakin on samanlaisia pelkoja, ihan samanlaisissa tilanteissa.
Mä oon just samanlainen... Ainoo ero on vaan se, että mä rupesin näkeen niitä asioita mitä pelkäsin, esim musta enkeli, ihmissusi jne... Syötkö jotain lääkkeitä? Mitä? Mulla on seroquel niminen lääkitys....
Nukahtamislääkkeet on ollu, nyt oon päässy niistä eroon. On ollu Tenoxia, Opamoxia, Stilnoctia jne... Tenoxia ei saisi mullekaan määrätä, ne on vanhojen ihmisten unilääkkeitä mutta ei mahda mitää... Aiheuttaa vaan riippuvuutta ku niitä napsii. Noh, kyllä tämä tästä.
Hieno nähdä etten ole ainut.Ehkä mielikuvitukseni on niin vilkas...en tiedä.Olen kuullut juttuja yliluonnollisista asioista jotka on koskettanut läheisiäni.Töissä joudun olemaan pimeissä, tyhjissä rakennuksissa ja olo on siellä mitä kauhein.Lääkkeitä en syö,enkä aio.Jos tosissaan jotain yliluonnollista tapahtuisi minulle niin tapahtukoon.Kuolleet (rauha heidän sielulleen) eivät todellakaan saa pilata elävän ihmisen elämää.Pelkään pimeää ja yksin nukkumista. Olen kertonut asiasta läheiselle ihmiselle.Hän ymmärtää ja rohkaisee minua.Haluaisin mennä hypnoosi-ihmisen luo.Ehkä tämä osaisi selittää mitä minun alitajunnassani on ja saisi pelon pois.....
pelkäät pimeetä ja oot vartijana kaikenmaailman sairaalpoissa ja tyhjis varastorakennuksis. aphinta mitä voi olla!!!