15 vuotias poika otettu kiireellisenä huostaan kun joi itsensä umpikänniin (ekaa kertaa) eikä suostunut menemään kotiin eli isän luo. Nyt mun pitäisi päättää otanko pojan luokseni vai sijoitetaanko vapaaehtoisesti johonkin nuorisokotiin hetkeksi. Vastentahtoiseen huostaanottoon ei ole syytä. Isän luokse ei mielellään enää. Ongelmia ollut pikkupojasta lähtien, käytöshäiriöitä, yksi osastojakso, autismitestissä paljon pisteitä mutta en ole vakuuttunut diagnoosin oikeellisuudesta. Vaatii erittäin tiukat ja selkeät rajat. Lääkärin mielestä vaatii paljon ja oli huolissaan jaksanko minä pojan kanssa. Nyt kun olisi ennustaja ja tietäisi mikä olisi nuorelle parasta. Olisin toivonut tutkimusjaksoa sairaalassa mutta lääkärin mielestä ei ole tarpeen. Apua! Pari päivää mulla aikaa miettiä haenko pojan vai lähetänkö nuorisokotiin... Olen itse hoitoalan ammattilainen (psyk puolen), itselläni ei ole ongelmia, sisarukset kaipaa veljeään mutta pelkää kuinka vaikeaksi elämä menee jos veli muuttaa meille.
Mun pitäisi päättää
Tukea tarvitseva
381654
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Kummastuttaa tuollainen (kiireellinenkin) huostaanottopäätös. Silloin ymmärtäisin jos poika olisi ollut karkureissulla, mutta en kirjoituksesta ainakaan sellaista huomannut.
Jos poika ei isänsä luokse mene (syy?) ja vaihtoehdot ovat nuorisokoti tai oma äiti, niin itse olisin vastaavassa tilanteessa valmis ottamaan lapsen luokseni. Jos kiireellinen huosta on päällä ja pojalla on ongelmakäyttäytymistä paljon, niin voisi kyllä olla hyvä käyttää poika muutaman viikon ajan nk. kakat housuun laitoksessa ennen äidin luokse palaamista.
Muutoin nuorisokoteihin joutuneilla ja sinne jääneillä ongelmalapsilla ei taida olla kovinkaan hyvä tulevaisuuden ennuste.
lastani.Vieras koti on aina vieras.Jos annat sijoitukseen on siellä 18v.asti vaikka muuta
lupaisivat.Ihmisten halveksunnan saat kaupanpäälle.
tapauksessa menee huonompaan suuntaan. Jos on ekoista känneistä kysymys...
Miksi siitä nyt on niin kauhea numero tehty?
Kaikki nuoret ottaa ne ekat kännit ja vielä tokatkin, mutta jos ei niistä tee kauheeta numeroa ja toivoo vaan, et olisi nuorella seuraavana päivänä niin kauhea olo, ettei vähään aikaan tee mieli.
Noissa nuorisokodeissa on kaikenlaisia konkareita, joilla kokemusta jo paljon enemmän kuin pojallasi.
Saattaisi siellä vain oppia toisilta vielä pahempia metkuja. En ottaisi yksien kännien takia niin suurata riskiä.
Korkeintaan ihan tavlliseen lastenkotiin viikoksi, jossa mieluusti muut vähän nuorempia, niin kyllähän osaa taas arvostaa kotioloja.
Ottaisin itse ilman muuta, edes miettimättä oman lapseni itselle.
Ei se sitä tarkoita, etteikö pääsisi laitokseen, jos ei sun luonakaan onnistu.
Kuitenkin voi olla, että lapsi kaipaisi äidin hellää hoivaa ja rauhottuisi ihan sillä.
Sovi pojan kanssa pelisäännöt, miten kotona ollaan, eikä sisaruksia saa kiusata. Sano, että luotat siihen, että sopimuksista pidetään kiinni ja annat pojan alottaa sun luona ihan puhtaalta pöydältä.
Vaikka et luottaisikaan häneen, niin näyttele, että luotat. Hänen on vaikeempi pettää sun luottamus, kuin jos koko ajan epäilet ja räpätä, maalaat piruja seinille. Ihan sama sitte mitä tekee, jos kotona kuitenkin epäillään ja syytellään.
Mikä ihme saa aikuiset yhdestä nuoren kännistä noin ylireagoimaan?
Ettekö muista minkälaista oli, kun itse olimme nuoria?
Tuomitsemalla jyrkästi ja kovilla rangastuksilla nuorelle tulee vain uhma päälle ja takuuvarmasti jatkaa uhallaankin ryyppäämistä.
Olen omille nuorille puhunut, että ymmärrän, että pitää kokeilla, mutta toivon, että pitäisivät jonkun tolkun ja tulisivat aina kotiin, ettei tarvis olla huolissaan ja ettei toisten pulloista saa koskaan ottaa, koska liikkeellä on kaikenlaisia myrkkyviinoja. Sen myös, ettei kaveria saa koskaan jättää yksin, eikä itse saa erota kavereista, vaan pitää olla aina jonkun kanssa, ettei pahenpaa tapahdu.
Vaikka kuinka nyt moralisoisit ja tuomitsisit, niin poika kun oikein uhallaan seuraavan kerran ottaa, eikä katso mitä ja kenen pullosta, niin seuraukset voi olla kohtalokkaat. Nyt on katsottava totuutta suoraan silmiin.
Toi ikä 15-17 v on tiä kokeilu aikaa, kun ne saa laillisesti juoda, jos et ole jo moralisoinnillasi sitä ennen tehnyt juoppoa lapsesta, niin 18 v. alkaa sitte helpottaa, kun se on laillista eikä ollenkaan enää niin jännää. Tämä on kokemuksen syvällä rinta-äänellä puhuttua.
Omani ovat jo aikuisia ja samalla metoodilla kasvatettuja, normaaleja, ei alkoholisoituneita.
Sij.lapsista yksi jo täyttänyt 18 ja lähes lopettanut juomisen. Humalassa ei ole ollut synttäreiden jälkeen.
Rauhallisesti, rauhallisesti. Muistele oma nuoruuttasi. Mun tuttavapiiristä juuri niistä nuorista tuli alkoholisteja, jotka kotona eniten haukuttiin ja tuomittiin.
En myöskään itse alkoholisoitunut, vaikka ekat kännini otin pirtusta 14 vuotiaana, et silleen.
Jäitä hattuun.
Tuo känni ei tässä nyt ole ollenkaan se pääjuttu. siihen vaan kulminoitui tämä ja oli hyvä hetki pysäyttämiselle. Kotona isän luona ongelmia ovat välinpitämättömyys kaikesta, karkailu, ei pidä sovitusta kiinni, isä ei saa rajoja pidettyä, kiitettävän tason oppilas mutta alisuoriutuja eli koulu retuperällä. Käytösongelmat kaikin puolin.
liiankin tuttua tekstiä.
Onko ADHD-mahdollisuus suljettu pois.
Koulussa viihtymättömyys voi johtua siitä, että ei vain jaksa, kun pelkkään asioiden jäsentämiseen ja ymmärtämiseen menee niin paljon energiaa.
Impulsiivisuus taas johtaa siihen, ettei pysty tehdessään miettimään seurauksia, vaan lähtee kaikkeen mukaan, mitä joku keksii.
Ainakin meidän ADHD lapset ovat myös kovia itse ideoimaan kaikenlaista sääntöjen vastaista ja jos vain jonkun saavat mukaansa, niin se on sitten meno.
Aivan uskomaton rauhottuminen ja apu löytyi kuitenkin lääkityksestä.
Lääkityksen avulla hallitsevat tekemisensä aivan normaali nuoren tavoin. Pystyvät pitkäjännitteiseen suunnitteluun elämänsä suhteen jne.
Jotain neurologista pojallasi saattaa kyllä olla.
Jatka tutkimuksia.
5 vuotta sitten poika oli tutkimusjaksolla ja päälle osastojakso 8kk! Diagnoosi: masennusoireinen käytöshäiriö. Pari vuotta sitten vaadin tutkimuksia kun ongelmat vaan lisääntyivät. Olin vakuuttunut että kysesssä olisi As-lapsi. Yllätys oli suuri kun tulos oli: autistinen. Monet tahot ovat tämän kyseenalaistaneet, niin minäkin. Nyt toivoin (kuten terapeutti ja koulun väkikin) että järjestyisi tutkimusjakso mutta lääkäri sitä mieltä että tutkittu on jo, ei ole tarvetta. Korkeintaan jossain vaiheessa polikliinisesti. 6 vkon tutkimusjakso olisi mielestäni ollut hyvä lisätiedon kannalta ja samalla pysäyttämisenä. Ja poika olisi sairaalassa oloon suhtautunut ihan eri tavalla kuin että jos sijoitetaan johonkin..
Koko ajan tulen vakuuttuneemmaksi siitä, ettei poikaa sijoiteta mihinkään. Kun vain saisi tarvittavan avun ja tuen (hyvän terapian ja tukiverkoston jne) mutta kun kaikkea pitää vaatimalla vaatia ja silti ei saa! tai ainakin kestää kuukausia ennenku asiat etenee.
puhuttu tosta As-sista, mutta en vieläkään oikein ole kärryillä minkä sortin "sairaus" se on.
Se kiinnostaisi, että onko siihen olemassa mitään lääkitystä, kuten tohon ADHD ongelmaan. Täytyy sanoa, että se on ollut monelle lapselle suoranainen pelastus.
Meilläkin lääkityksen saaminen ja alotus viivästyi aivan liikaa. Onneksi edes nyt.
Onko sen As-ongelman kanssa vaan elettävä?
Jos syy on neurologinen, niin luulisi, ettei terapioistakaan kauheesti ole apua, kuten ei ADHD.ssäkään.
Ainakaan ei haittaa olisi, jos kokeilisit antaa lapselle kalaöljykapseleita. Niillä on todettu tutkimuksissa olevan oikeesti vaikutusta aivojen toiminnan parantamiseen, sairailla ja terveillä ihmisillä. Olen todennut hyväksi sellasen, kun toht. Tolosen Neurobalance, muistaakseni, siinä on lisäksi ABC-epa, muistaakseni. Sitä saa tavallisista marketeista yleensä. Ohjeen mukaan otettuna, se on tehokasta oikeesti. Monet tuttavat todenneet saman.
Se olisi ainakin sellanen pehmeä lääkitys, josta ei muutenkaan haittaa olisi. Kokeile.
AS-lapsilla käytetään melatoniinia, jos nukahtamisvaikeudet tai unessapysyminen on kovin hankalaa. Esim. meillä oli melatoniini kuin taivaan lahja aikanaan, pääsin minäkin nukkumaan ensimmäisen kerran v uosiin kun lapsi nukkui.
Aspergeriin on olemassa kuntoutusta ja sitä enemmän siitä on hyötyä, mitä nuorempana se voidaan aloittaa. Siksi nuo AS-lasten hoitoon pääsyn estämiset psykiatrisilta klinikoilta, huostaanotot ja hoidotta jättämiset ovat niin järkyttäviä. Kyllä AS-lapsi voi esim. ohjatussa ryhmässä oppia pois sosiaalisista ongelmistaan,k ei siihen ole geeniperinnöllisyys mitenkään esteenä.
Ja koska Asperger tarvitsee tunne-elämän kehityksen hitauden takia sitä tuttua ja turvallista aikuista rinnalleen päivittäin paljon pitempään kuin muut lapset, ovat heidän huostaanottonsa suorastaan anteeksiantamattomia, kun ne tehdään hyvistä perheistä.
Kun lapseni huostaanottoasia annettiin lastensuojelun valmisteltavaksi, meidän täytyi ensin tutustua sossujen kanssa, koska meillä ei ollut ollut mitään kontaktia heihin ennen. Sossut eivät löytäneet kotioloista perusteita huostaanottoon, mutta päädyttiin ns. hoidolliseen sijoitukseen. Huostaanotto se on yhtä kaikki kuin muutkin. Ja sijaishuolto ei tunne käsitettä "huostaanotto ilman perusteita".
http://www.autismiliitto.fi/?1_m=811&s=5
U U T I S E T / A J A N K O H T A I S TA
Koulutus: "Autismin kirjon nuori, aikuisuuden haasteet ja mahdollisuudet"
:::::::::::::::::::::::::::::::
U U T I S E T / A J A N K O H T A I S TA
Palveluneuvonta
Liitto tarjoaa palveluneuvontaa arkisin klo 12-15. Soita numeroon (09) 7742 7721.
_______________________________
Kyllä ne taitavat olla sinulla ne pojan tulevaisuuden avaimet kädessäsi! Toivotaan että voimia ja jaksamista riittää mutta että saisitte tarvittavaa apua ja tukea koko perhe.
vastata sinulle.
Pojalle olisi varmasti olemassa jossain jokin hyvä paikka, joka häntä saattaisi auttaa, mutta missä? Lastensuojelulaitosten kauniisiin mainoslauseisiin ei kannata uskoa, sinun pitäisi päästä käymään muutamassa paikassa tai onko jotain tiettyä suunniteltu? Jos pääset paikan päälle, ehkä hoitoalan ammattilaisena osaat luodata ilmapiiriä, mille se vaikuttaa.
Mutta ikävä kyllä varoituksen sana noista paikoista on paikallaan. Monesti mainoslauseista huolimatta psykiatrista hoitoa antava laitos voi osoittautua sellaiseksi, että henkilökunnassa ei ole yhtä ainoaa psykiatrian ammattilaista, eikä sosiaalipuolen koulutus riitä ymmärtämään ja auttamaan nuoria heidän mahdollisissa ongelmissaan. Se riittää tasan tarkkaan rajojen laittamiseen ja sekin monta kertaa tapahtuu hyvin autoritäärisesti, lapsen ihmisarvoa kunnioittamatta.
Autismipiirteisiin kuuluu yleensä tunne-elämän tai muuta kehitysviivästymää, onko lapsesi kohdalla kyse tällaisesta? Onko hän normaalia riippuvaisempi sinusta vielä tuon ikäisenä? Jos on, niin en pysty kyllä sijoitusta suosittelemaan. Olen kanssasi samaa mieltä, että sairaalajakso olisi parempi vaihtoehto ainakin kuin huostaanotto.
Vanhempien väsymistä käytetään usein huostaanottoperusteena tuollaisessa tilanteessa. Mitä mieltä itse olet ihan rehellisesti sanottuna? Jaksatko ja pystytkö laittamaan lapselle kotona sellaiset rajat, että hänet saadaan pysähtymään väärille teille lähtemisestä? Jos lapsi on asunut tähän asti isänsä luona, niin eikö kannattaisi kokeilla sinun luonasi asumista ensin.
Tietysti asialle pitäisi olla myös sisarusten hyväksyntä, koska heiltäkin vaadittaisiin venymistä siihen, että veli vie varmaan ainakin alussa aikaasi pois heiltä entiseen tilanteeseen verrattuna. Muuttuisiko pojan koulu ja kaveripiiri luoksesi muuton myötä?
Asia on tosiaan vaikea, mutta en itse tiedä yhtään sellaista nuorisokotia, jota kenellekään voisin suositella. Koska olet itse psykiatrian puolen ammattilainen, yrittäisin saada lääkärin uskomaan, että jaksat ainakin kokeilla lapsen kanssa, ennen mitään rankempia vanhemmista erottamisia.
Ihan vain tiedoksi sinulle, että vaikka lääkärit eivät tuossa vaiheessa syyllistäisi vanhempia, niin se tehdään kuitenkin laitoksessa, jossa kaikki huostaanottovanhemmat asetetaan suurin piirtein samalle viivalle. Tapaamisrajoitukset ovat ankaruudessaan yllättää sinut, sekä muutkin laitoksen käytännöt, eikä siinä vaiheessa ole mitään merkitystä, hyväksyykö vanhempi niitä vai ei.
olen toki huolissani omasta jaksamisesta mutta minä olen aina ollut ainut tuki pojalle. Viimeisen vuoden on asunut isänsä kanssa..molemmat sitä halusivat..ja metsään meni. Jos poika sijoitetaan nuorisokotiin on kyse vapaaehtoisesta huostaanotosta (huoltajuus säilyy) tai avohuollon tukitoimenpiteestä (jos poika siihen suostuu) eli ei missään nimessä pysyvästä ratkaisusta. Mutta itsekin olen huolissani siitä, että vaikka henkiläkunta olisi ammattitaitoista jne niin laitostumisen vaara tuossa on. Ja kun nuori on paikassa, jossa on monia ongelmanuoria.. pelkään että tulee uudenlaisia ongelmia. Tunnen monia ihmisiä jotka ovat nuorisokodissa asuneet. eipä ole hyvin elämä kohdellut aikuisenakaan... Mutta toki he ovat viettäneet lähes koko lapsuutensa sijoitettuna, mun pojan tapauksessa kyseessä olisi lyhytaikainen sijoitus. Mutta silti... koen olevani ihan ok ja kykenevä huoltaja! Ja sitä ei sosiaalipuolikaan epäile. Mutta silti tässä mietitään olisiko pojan parempi hetken muualla.
Kiireellinen huostaanotto tehtiin koska poika ei suostunut menemään poliisin saattamana kotiinsa, eikä putka ollut asiallinen paikka. Ja itse asun satojen kilsojen päässä.
Poika tarvitsee huomattavasti enemmän aikuista ohjaamaan, asettamaat rajat jne kuin ns normaali 15v. Hän kykynsä käsittää syy-seuraus suhteita on puutteellinen, sosiaaliset taidot heikot, helposti ns vietävissä..eli pelko on että huonossa seurassa lähtee vaikka mihin mukaan että saisi hyväksynnän.
Mitään tiettyä sijoituspaikkaa ei ole mietitty. On nyt eräässä lastenkodissa väliaikaisesti ns vierihoito-osastolla eli ei muiden nuorten joukossa. Mutta se hoito loppuu lauantaina. Kyseinen nuorisokoti ei tule kysymykseen monestakaan syystä. Ja jos sijoitetaan niin tarkoitus olisi lähemmäs minua, koska mun luokse hän joka tapauksessa muuttaa..ennemmin tai myöhemmin.
Varmasti hyviäkin nuorisokoteja on, mutta kun tässä pitäisi tehdä päätöksiä niin hirveen nopeasti! Ja missä sitten on tilaa... Muutokset ovat pojalle erityisen vaikeita. ja siksi nyt pitäisikin pyrkiä tekemään päätös joka ei olisi ihan lyhytaikainen. Eli huolettaa että jos otan luokseni eikä siitä tulekaan mitään... tai että sijoitetaan nyt paikkaan jossa on tilaa, vaikkei olisi tarkoituksenmukainen paikka juuri tämänkaltaiselle nuorelle. Pää tässä hajoo!
neurologisten ongelmien lapsista, itse olen AS-lapseni omaishoitaja nykyisin. Nuo piirteet sopivat häneenkin, eikä sijoitus näille lapsille ole todellakaan paras mahdollinen vaihtoehto. Kokemusta nimittäin on siitäkin ja vaikka en nyt halua maalailla piruja seinille huostaanoton suhteen, mutta silti sanon, että ota lapsi luoksesi. Jos ei onnistu - ja voimia se tulee vaatimaan joka tapauksessa - niin sitten on aikaa harkita tilannetta paremmin uudelleen.
luoksesi. Ei kukaan vieras pysty lastasi yhtä paljon rakastamaan kuin sinä. Laitoksissa ei edes kiinnosta. Lapsesi on vain tapaus muiden joukossa.
Yritä kaikin tavoin vahvistaa lapsesi itsetuntoa ja kasvattaa sitä terveeseen suuntaan. Kuten jo aienmmin sanoin, älä tuomitse ja lyö häntä lyttyyn, vaan kannusta ajattelemaan omilla aivoillaan, omaksi parhaakseen ja olemaan itsevarmempi.
Kerro kaikin tavoin, että hän on hieno persoona, jonka ei kannata olla toisten vietäsissä.
äkkinäistä huostaanottoa, on tiedotusvälineiden luoma kuva iskostettu syvälle ihmisten alitajuntaan. Jos poika siirretään nuorisokotiin, saat huomata jopa hyvinkin läheisten ihmisten katseessa epäilyn häivää kyvykkyydestäsi vanhemmuuteen, tämän on saanut moni vanhempi kokea.
Eikä laitoksen vakuutteluun vanhemman kanssa yhteistyössä tapahtuvasta hoidosta kannata luottaa puolen sanan vertaa. Kyllä vanhempaa saatetaan kuunnella, mutta laitoksen käytäntöihin sillä ei ole mitään merkitystä.
Miten kestäisit sen, että saat tietää, miten paha olla poikasi sijoituspaikassa on, mutta hän ei silloinkaan saa edes soittaa sinulle? Kännykät takavarikoidaan, omaa rahaa ei ole käytössä, ulkona liikkuminen voi olla kielletty tai hyvin rajoitettua, henkilökuntaa vastaan ei kannata pullikoida...
Ja kun huostaanottopaperit on allekirjoitettu, saat huomata olevasi laitoksen johtajien silmissä huostaanottoäiti siinä kuin tuhannet muutkin ja sinua kohdellaan sen mukaisesti. Ei sillä ole merkitystä, MIKSI lapsi on laitoksessa ja sinulle miinusta vielä siitäkin, että lapsi ei edes asunut luonasi kun prosessi käynnistyi. Jos tämä tuntuu uskomattomalle, niin voithan tietysti ottaa riskin ja kokeilla.
Tällä kokemuksella ja järjellä en itse antaisi lasta huostaanottoon missään nimessä!
että tässä sinun tapauksessasi pätee se ettei suutarin lapsella ole kenkiä!
Sanot olevasi alan ammattilainen psykiatrian puolella, mutta silti pähkäilet tällaisen asian kanssa vaikka kyse on sinun omasta lapsestasi!
Ei normaali vanhempi tarvitse pohtia lapsensa kohdalla sijoittaako kotiin vaiko jonnekin muualle, lapsen paikka on oman vanhempansa luona.
Meinasitko oikeasti päästä kuin koira veräjästä ajattelemalla omaa napaasi ja hyvinvointiasi ja lykkäämällä ei niin helpon lapsesi laitoshoitoon tai sijoitukseen?Varsinkin kun sanot olevasi ainoa tuki pojallesi!
Häpeä. Ihan oikeasti häpeä. Emme me vanhemmat voi valita lapsiemme ominaisuuksia vaan meidän tulee rakastaa ja tukea heitä oli tilanne mikä tahansa.
Puhu poikasi kanssa. Kerro tilanne tarkasti, ja kysy hänen mielipidettään asiasta. Tee kuitenkin selväksi, että jos hän tulee kotiin, hänen täytyy yrittää parhaansa mukaan elää niin, että ottaa toisetkin huomioon eikö aiheuttaa ongelmia. Niinhän me vanhemmat yleensä puhumme lapsillemme.
Lapsi on hukassa jo nyt, joten mitä vaikuttaa hänen elämäänsä se, että hänen tukenaan ollut äiti ei otakaan häntä kotiin.
Mutta on ammattimaista myös äitinä miettiä vaihtoehtoja mikä olisi parasta lapselle.
Miten kukaan äiti voi edes miettiä tuollaista? Käsittämätöntä! Tottakai otat lapsen itsellesi ja tuet ja rakastat häntä! Vaikeuksia on varmasti lapsella, jota oma äitikään ei huoli!
tuon ammatillisuuden, kun on sentään omasta lapsestasi kysymys.
Ammatillisuus kuuluu suunnattavaksi vieraisiin ihmisiin.
Käypäs lukemassa tuolta sijaripalstalta kirjoitus
"poliisit veivät, loma loppui" ja siitä Iisakki-nimimerkin tän päivän kirjotus sij.huoltopaikkojen tasosta. Siinä on sulle totuutta päätöksesi tueksi.
Kun nyt viesteissä vastataan asiaan vain huostaanoton näkökulmasta....onko kenelläkään kokemusta siitä, että sijoitus tehdään avohuollon tukitoimenpiteenä? Eli silloin ei tehdä minkäänlaista huostaanottoa.
ja sen takia sanonkin, etten antaisi edes avohuollon sijoitukseen, ellei olisi sellainen tilanne, että on täysin PAKKO. Meillä oli nuorimies rauhoittumassa nuorisokodissa muutaman kuukauden ajan. Nuorisokoti "lupasi" tuhat hyvää ja sata kaunista, ja lupaukseksi ne vain jäivätkin. Tosin itse oltiin tuossa vaiheessa aika tuhannen lopussa pojan touhujen kanssa, joten se lepotauko oli kyllä itsellekkin paikallaan. Ne tulokset eivät kuitenkaan olleet lainkaan sitä mitä sieltä kuvitelttiin saavan.
Meillä poika on nyt jo 19-vuotias ja en ole häntä vielä kotoa päästänyt muuttamaan sen takia, että totesin hänen tarvitsevan hieman pidemmälle opastusta elämään ja tällä hetkellä näyttääkin sille, että kyllä pojasta tulee normaali ja tasapainoinen aikuinen, kaiken mahdottoman ja mahdollisen jälkeen.
Voimia sinulle ja usko siihen, että pojastasi kasvaa vielä mitä upein aikuinen!
katkeroituneet ihmiset, joten kovin positiivisia kokemuksia et täältä saa, vaikka sellaisiakin kokemuksia varmasti on. Ehkä tiedonlähteitä kannattaisi etsiä uusia.
Pyydä sosiaalitoimelta mahdollisuutta käydä tutustumassa paikoissa,joihin sijoitusta voisi suunnitella. Se, että käyt tutustumassa paikassa, ei sido teitä mihinkään.
että viranomaiset eivät toimi lakiemme mukaisesti ja lapsiperheille tarjottava apu ja tuki
on pelkkää huostaanottoa lastensuojeluviranomaisten tarjoamien
korvapalveluiden jälkeen.
Katkeraksi tai lähinnä vihaiseksi saa se
että viranomaiset
joiden pitäisi toimia kansalaistensa apuna, tukena ja hoitaa virkatehtäviään lain mukaisesti
että heille näyttää tulleen pääasiaksi omissa virkatoimissaan
kuinka kukakin taho parhaiten ja nokkelimmin
pystyy kiertämään maamme lakeja!
Se että AS- ja Autismi -lapsia ja -nuoria huostaanottojen kautta sijoitetaan sijaishuollon laitoksiin tai perheisiin
ei ole todellakaan se oikeanlainen
apu ja tuki mitä perheet tarvitsevat tai haluavat.
Sijoitus ei poista lapsen tai nuoren
avun ja tuen, kuntoutuksen ja terapian
tarvetta, päinvastoin.
Omista vanhemmistaan ja tutusta ympäristöstä erottaminen
vie lopunkin selviytymisen ja kasvamisen mahdollisuuden lapselta ja nuorelta.
Ilman yhteiskunnan taholta annettavaa
apua ja tukea jääneiden lasten ja nuorten huostaanottaminen
ei ole oikea ja lainmukainen ratkaisu
vai onko sinusta.
samaa on tuolla ketjun alkupuolella ehdotettu jo aikaisemmin.
perusteella. Asiat kohdallani hyvin. Mitenköhän olisi jos oliisn elänyt esim.nuorisokodissa. En puolustele murkkujen alkohilinkäyttöä, mutta hiukan ihmettelen, jos eka kännistä napsahtaa huostaanotto. Suomi on näköjään rikas maa, jos tälläiseen varaan.
"autistiset piirteet" -diagnoosi?
Masennusoireinen käytöshäiriö on ihan selkeästi psykiatrian puolelta, mutta onko tuo autismi-dg:nkin psykiatriselta?
Nimittäin jos poika ei ole ollut laajassa neurologisessa arviossa, ei silloin myös neurologista diagnoosia ole virallisesti tutkittu, eikä asetettu.
että hyvien perheiden kohdalla ei neurologian puolella ehdoteta koskaan huostaanottoa ratkaisuksi lapsen ongelmiin!
Se tehdään ainoastaan sellaisella psykiatrian klinikalla, jolla ei ole toimivaa yhteistyötä neurologian puolen kanssa. Oikean jatkohoidon valinnan pystyy näille lapsille tekemään vain neurologi tai neuropsykiatri. MUTTA, kun siihen tarvitaan ensin se laaja neurologinen tutkimus, että lapsen oirekuva varmistuu ja tiedetään, MIHIN asioihin hän sitä kuntoutusta tarvitsee.
Kun oikea dg varmistuu, myös julkiselta puolelta voi saada lähetteen esim. NeuroMentalin neuropsykiatriseen kuntoutukseen, mitä voin suositella. Sinne otetaan pieniä lapsia, mutta myös teinejä, joita autetaan myös opiskeluun ja ammatinvalintaan liittyvissä asioissa.
Huostaanotto on nimenomaan Asperger-lapselle vihoviimeinen toimenpide. Sääliksi käy niitä esim. päihdeperheistä tulevia Aspergereita, jotka huostaanotetaan ja sijaishuollon tieto-taito ei riitä heidän auttamiseensa. Monesti sijaisvanhemmat saattavat tehdä juuri sen verran, että dg hankitaan, jonka ansiosta myös sijaisvanhemman palkkio nousee. Mutta oikean kuntoutuksen hankkiminen jää tekemättä. Esim. analyyttinen psykoterapia ei ole näille lapsille sopivaa hoitoa, joskus jopa pahentaa lapsen tilannetta.
analyyttinen psykoterapia ei käsittääkseni sovi kenellekään ja se kuitenkin on julkisen psyk. puolen ainoa terapiamuoto ainakin omalla paikkakunnallani. Ja asun pk-seudulla. Maksusitoumusta yksityiselle kognitiiviseen terapiaan ei kuitenkaan saa.
Psykiatrian puolella se tehtiin pari vuotta sitte. Pkl-käynneillä tehtiin haastatteluja, kysymyksiä, havaintotehtäviä. Oli joku uus ns neuropsykologian vastaanottokokeilu tällä paikkakunnalla. Harmittelivat kun ei mitään testejä tehty 5 vuotta aiemmin jolloin poika oli osastojaksolla. Niin paljon olen aiheesta lukenut, keskustellut ja ennenkaikkea tunnen lapseni että en ole vakuuttunut testituloksen luotettavuudesta. Ja lääkäri nyt sitä mieltä, että tutkimuksia olisi ehkä syytä päivittää mutta avohoidon kautta pkl-käynneillä, ei tutkimusjaksolla. Huolestuttaa pojan jatko-opiskelut kun en tiedä kykeneekö esim normaaliin ammattikouluun, käy nyt normaalia peruskoulua ja ongelmia on. Mistä ihmeestä sais tukea, neuvoja, apua??
kognitiiviseen terapiaan, jonka Kela kustantaa. En tiedä, minkä verran annettiin armon käydä oikeudesta, kun lapsi oli joutunut kokemaan aiheettoman huostaanoton, pahoinpitelyn laitoksessa ym, mitä lastenkodin psykiatrisella "hoidolla" oli tarjottavanaan.
osastolle?
Tai voisiko edes psykiatrian puoli kirjoittaa sellaisen lausunnon, että erityisopetustunteja lisättäisiin koulussa?
Me emme saaneet psykiatrian puolelta muuta kuin tuon kertomani lähetteen lastenkodin psykiatriselle osastolle 2-vuotiseen hoitoon, joka onneksi loppui jo 3,5 kk:n jälkeen. Sen jälkeen meille kostoksi psykiatrian puoli sulki ovensa, meille ei ylilääkärin määräyksestä annettu mitään vastaanottoaikoja. Näin kuulema tehdään, jos tuon lääkärin määräämä jatkohoito jää kesken, vaikka se olisi miten epäonnistunutta tahansa. Kouluterv.hoito ja perheneuvola kehottivat vain ottamaan yhteyttä sairaalaan, jonne meitä ei siis huolittu.
Lapsi oli kuitenkin niin huonokuntoinen, että minun oli pakko tilata aika yksityiseltä puolelta, oli rahaa tai ei. Dg varmistui muutamassa kuukaudessa ja yksityinen (silloinen AS-Center, nykyisin NeuroMental) kirjoitti lähetteen sairaalan neurologian osastolle kuntoutussuunnitelman tekoa varten, siellä lapsi oli sisällä viikon. Ja sieltä saimme lähetteen NeuroMentalin kuntoutukseen Kelan kustantamana. Heiltä saaduista esitteistä luin tuon, mitä aiemmin jo kerroin, että NeuroMentalissa on laajaa neuropsykiatrista kuntoutusta myös teineille ja nuorille aikuisille.
Sairaalan neurol.osastolta saimme lausunnon myös opetusvirastoon lapsen erityisoppilaaksi asettamista varten. Hän on ns. integroituna tavalliseen luokkaopetukseen, sellaiseen luokkaan, jossa on jo koulunkäyntiavustaja opettajan lisäksi, oppilaita luokassa on 20. Ja tuo erityisoppilaslausunto antaa kuulema koululle lisärahoitusta järjestää enemmän erityisopetustunteja tavallisen luokkaopetuksen lisäksi.
Neurol.osastolta saimme siis yksityiselle puolle kuntoutuslähetteen, erityisoppilaslausunnon ja lisäksi NeuroMentalin kuntoutuksen alkua odotellessa pääsimme neurol.osaston AS-ryhmäterapian, jossa on 4 samanikäistä tyttöä ja 2 ohjaajaa. Tarkoitus on retkien, askartelun, leipomisen ja kaiken kivan yhdessä tekemisen ohella opetella sosiaalisia taitoja. Voin sanoa aivan samat sanat kuin sinäkin, että tämä kaikki olisi pitänyt saada jo 5 vuotta sitten. Kun olisi saanut edes reilun 2 vuotta sitten, niin olisimme säästyneet älyttömältä huostaanotolta ja päässeet siten monessa asiassa paljon helpommalla.
Etkö voisi yrittää perustella vielä dg:n saamisen tärkeyttä esim. koulua varten siellä psykiatrian puolella? En tiedä olenko tässä oikeassa, mutta kun jotenkin tuntuu, että nuo psykiatrian puolen dg:t tekevät lapsesta vain koulun silmissä häirikön, ongelmaoppilaan, jolle ei muuta tukea tarjota kuin siirto ESY-luokkaan, joissa melkein automaattisesti tehdään sellainen HOJKS, että tärkeissäkin aineissa on vain supistettu opetussuunnitelma.
Ei kannata laittaa hanskoja naulaan, vaikka mitkään kuntoutussuunnitelmat eivät onnistuisikaan. AS-lapsen kanssa pääsee pitkälle, kun vain jaksaa ja on mahdollista antaa hänelle aikaa, aikaa ja aikaa. Tuskin kukaan muu lapsi tarvitsee niin paljon läheistä, rakastavaa ihmissuhdetta kuin AS-lapsi, hänelle on elinehto saada tuntea olevansa hyvä, rakastettu ja onnistunut edes joissain asioissa. He ovat vuosien mittaan saaneet niin paljon negatiivista palautetta omasta itsestään, että itsetunto on yleensä aika huono. Yksi tärkeimpiä 'kuntoutus'suunnitelmia onkin muistaa joka päivä listata vähintään 2-3 asiaa, joissa lapsi on sinä päivänä onnistunut ja suoriutunut hyvin.
Ehkä isän antama tuki ei onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla, koska lapsi ei halunnut palata sinne. Siis jälleen kerran teilläkin on äiti avainasemassa ja kotona on muitakin sisaruksia. Jos muut lapset voisivat ymmärtää sen, että varsinkin alussa veli tarvitsee aikaasi ja tukeasi enemmän ehkä kuin tulee jatkossa tarvitsemaan, ja toiset jäävät vähemmälle, sekä tietysti jos pystyt siihen itse venymään, se on varmasti korvaamattoman arvokasta aikaa pojallesi.
Oma lapseni on mahdottoman omaehtoinen, sanoisinko räjähtävän impulsiivinen ja hänellä on tunto-, maku-, haju- ja kuuloaistien yliherkkyyttä, mikä stressaa lasta koulupäivän aikana kovasti. Hän tulee helposti ärtyneeksi, eikä kiukkuisesti annetut vastaukset kaveripiirissä auta sosiaalisia suhteita ollenkaan. Päänsärkyä, vatsakipuja ja muita kipuja ja kolotuksia on usein. Monesti koulusta tultua menee aikaa kiukun ja harmin purkamiseen, sekä lapsen kuuntelemiseen niistä asioista, joista hän haluaa puhua - kysyä ei saa oikein mitään :( Vaikka orastavaa sosiaalisuutta on olemassa ja vaikka seuranpito jonkun kaverin kanssa joskus onnistuu miten hyvin tahansa, lapsi väsyy muutamassa tunnissa seurassa olemiseen ja haluaa lepoa, sekä ehkä hetken yksinäisyyttäkin.
Hän tarvitsee koko ajan ohjausta ajankäytössään, niin läksyjen teossa kuin arkiaskareissakin siitä yksinkertaisesta syystä, että tarkkaavaisuushäiriö jumittaa huomion jatkuvasti sen hetken tärkeän tekemisen kannalta epäolennaisiin asioihin, huoh. Siis äidin tarkkaavaisuus ei saa herpaantua hetkeksikään, muuten myöhästytään joka paikasta. Jos lapsi hermostuu äidin räksytykseen kellosta, voi ottaa avuksi munakellon käytön tai muuta vastaavaa.
Säännöt on oltava mahdollisimman yksinkertaiset ja selkeät ja niistä on pidettävä tiukasti kiinni. Läksyjen tekoon antaa vauhtia tietty palkitseminen, esim. pleikkaa ei saa avata ennen kuin läksyt on tehty ja reppu pakattu seuraavan aamun kaaoksen estämiseksi. Kavereille ei saa soittaa, ennen kuin vaatehuolto on hanskassa jne. Lapsi on vasta esimurkkuikäinen, varmaan teinin kanssa joutuu rangaistukset ja palkkiot suunnittelemaan ikätasoa vastaaviksi.
Välillä AS saa äidin harmaantumaan ja epätoivon partaalle ja sitten on niitä mahdottoman palkitsevia hetkiä kun lapsi osoittaa kiitollisuuttaan siitä vankkumattomana tukipylväänä olosta, jota hän tarvitsee enemmän kuin moni muu lapsi.
Vieläkin osuu silmään kysymyksesi "Mistä ihmeestä sais tukea, neuvoja, apua??"
En osaa tämän paremmin neuvoa, mutta se tuli vielä mieleen kun joku äiti kertoi, että hän avasi pankissa luotollisen käyttötilin, että sai privaattipuolen tutkimuskustannukset maksettua. Yksityinen puoli oli meillä ainoa tie oikean dg:n saamiseen, jotkut ovat onnistuneet helpommalla.
Toivon sydämestäni, että asiat teilläkin järjestyvät koko perheen parhaaksi. Huostaanotto ei mielestäni AS-lapsen kohdalla ole sopivaa apua, sillä sijaishuollon ammattitaito ei riitä heidän ymmärtämiseensä ja auttamiseensa. Olisi kiva, jos riittäisi, mutta kun ei niin ei. Lapsen käytös nähdään vain rajattoman kasvatuksen tuloksena, mistä ei ole kyse välttämättä ollenkaan. Pelkkä kova kuri tuhoaa AS-lapsen minuudesta loputkin ja hänestä saadaan nopeasti psykiatrinen potilas, mitä hän ei olisi alkuaan ollutkaan. En ole tavannut vanhempain tukiryhmissä tai missään yhtään Asperger-perhettä, että huostaanotto EI olisi huonontanut lapsen vointia.
Uskon, että asiat teidänkin kohdalla löytävät oikeat uomansa, vaikka välillä kieltämättä tosi neuvottomaksi itsensä tunteekin. Toivon sydämestäni, että kaikki järjestyy koko perheen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla!
Kiitos paljon kirjoituksestasi. Olen päättänyt että lastani ei huostaanoteta mutta nyt on paikallaan kunnon pysäyttäminen ja mahdollisuuksien miettiminen, tutkimukset jne. Eli kun nyt on tehty kiireellinen huostaanotto ja on 14vrk aikaa tehdä huostaanottopäätös niin sovin perusturvajohtajan kanssa ettei sitä tehdä vaan he tekevät maksusitoumuksen avohuollon tukitoimenpiteestä. Eli lapsi on nyt jonkin aikaa vielä siinä lastenkodissa johon hänen viikonloppuna yöllä toimitettiin. Mutta vain niin kauan että saadaan asiat (koulu, hoito, terapiat ym) järjestettyä täällä minun luonani. Asun siis satojen kilsojen päässä lapsen isästä ja pojan tämänhetkisestä kodista.
kappale kirjoituksessasi aukaisi minut tajuamaan oman ja lapseni kohtalon.
Kuljin hänen kanssaan hänen lapsuutensa läpi kuin suossa rämpien ilman, että kukaan olisi ojentanut auttavaa kättään.
Silloin ei vielä tiedetty adhd:stä, jotain mbd nimitystä oli alettu vasta kehitellä.
Vein hänet perheneuvolaan 5v, koska hän ei ollut totellut yhtään mitään vielä koskaan, yhtäkuin en saanut hänelle rajoja.
Perheneuvolasta sain väärän ohjeen laittaa lapselle selkeät rajat, yhtäkuin laittaa lapsi tottelemaan.
Tultiin siis saman asian kanssa ulos minkä kanssa oltiin sisäänkin menty.
Koitin vain kestää, uskoa ja toivoa. Sen verran vaistollani tein, että poistin kodista kaiken kirjavuuden, värikkään ja räikeän. Vähensin esineitä, poistin pyssyt ja agressiolelut, vaihdoin tapetit ja verhot yksivärisiin.
Huomasin sen muutoksen rauhoittavan häntä.
Jos olisin ymmärtänyt osoittaa hyväksyntää ja olisin ihan yksinkertaisesti lakannut vaatimasta häneltä sitä, mitä tavallinen äiti tavallisen lapsen kanssa olemiselta vaatii, olisin onnistunut äitinä.
Mutta ympäristön ja perheneuvolan ohjeistamana vaadin, ne vaatimusyritykset aiheutti epäonnistumisen tunteen, jolloin käyttäydyin vihaisesti/väkivaltaisesti. Ja tähän päätyy varmasti, niinkuin sinäkin sanoit, myös sijaishuolto, joiden mukavuus- ja kunnia-asia on saada hoidettavat lapset tottelemaan.
Nämä lapset tarvitsevat itsenäisen, pitkämielisen ja rakastavan äidin, joka ei ympäristön antamia vääriä ja vahingollisia ohjeita ja määräyksiä kuuntele, vaan vaistollaan toimivat lasta kohtaan myönteisesti ja lasta kuunnellen ja mukaillen. Näistä neurologisesti poikkeavista lapsista kun ei aivan tavallista voi saada, niin miksi heidän elämänsä olisi pilattava mahdottomilla yrityksillä, mattoon käärimisillä ja pakottamisilla. He ovat kilttejä, mutta eivät pysty tuomaan sitä näkyviin tavalliselle ihmiselle ymmärrettävällä tavalla. He yllättyvät muiden vihaisista reaktioista, koska he eivät tee pahaa, vaan muut tulkitsevat heidät väärin.
Tämä sitten johtaa iloisen erikoisen lapsen masennukseen, itsetunnon menetykseen, jopa itsemurhaan. Niinkuin sinäkin ajattelet heille käyvän.
kun otat oman lapsesi luoksesi.
Itsellä vastaavan tyyppinen tilanne..oikeastaan pahempikin,vaikka lapsella ei olekkaan diagnostisoitu mitään "erityistä"..
Lapseni isä ei vastaavassa tilanteessa ottanut omaa lastaan luokseen,koska se olisi ollut kuulema "liian rankkaa"
uudelle puolisolle ja hänellekkin..
Nyt lapseni menee avohuollon sijoituksena,vieraaseen pienryhmäkotiin ongelma kierteen "pysäytykseen".
Vuosia pyysin apua isältä kasvatus asioissa,ja että olisi useammin lasta luokseen ottanut,kun lapsi isää kaipasi..mutta eipä riittänyt isältä aikaa.
asioita olen vähän katkeranakin itsekin miettinyt näiden meidän kahden sijoitetun ADHD-lapsen kohdalla.
Kuinka väärää kohtelua he ovat saaneet, ihan kaikilta, koska heiltä on edellytetty asioita, joihin heillä EI ole kykyä.
Kuinka usein olenkaan heitä moittinut siitä, etteivät ole pitäneet sopimuksia ja unohtaneet aivan kaiken mitä olin heille opettanut.
Tosin nämä lapset oppivatkin kuitenkin jatkuvien toistojen avulla, myös ihan kohtalaista käytöstä, siis kodin ulkopuolella. Ovat olleet pidettyjä vierailijoita kavereiden kotona. Olen vanhemmilta kuullut, että osaavat tervehtiä, ovat kohteliaita muutenkin ja tietävät miten kylässä käyttäydytään.
Kotona on vain sitten otettu rennommin, mikä toisaalta on hyvä merkki, että en ole ollut liian ankara, koska kotona eivät ole mitenkään pingottaneet.
Kuinka monet kerrat olen aivan turhaan lyönyt omaa päätäni seinään, tuijottanut peiliin ja etsinyt vikaa sieltä. Ihmetellyt, et mitä teen väärin, mikä minussa mättää, kun en saa mitään perille, kuten muiden lasten kanssa. Näitäkin lapsia oli pienenä tutkittu vaikka kuinka, mutta mitään vikaa ei löydetty.
Jos olisin itse ekakskii tiennyt enemmän ADHD:stä ja tokaks kun tiesin uskonut näkemääni ja itseeni, niin olisin voinut ponnekkaammin vaatia tutkimuksia.
Turhaan vuosia kulutettiin terapioissa, joista ei ollut mitään apua. Luonnollisesti sijoitetuilla lapsilla on myös muita ongelmia, joten ei voi tietää mikä mistäkin johtuu, aivojen toiminnasta tai taustasta ja sen jälkeen koetusta. Kuitenkin ihan maallikkonakin pystyin selvät ADHD-piirteetheissä näkemään, kun tiesin mitä ne on. Vuosia meidän kaikkien elämästä heitettiin hukkaan, kun ei oikeaa diagn. ollut.
Olisin osannut suhtautua aivan toisin kaikkeen tapahtuneeseen.
En olisi vaatinut niin paljon sen enempää itseltäni, kuin lapsiltakaan.
Minä myös karsin kaikki sellaset viedeot pois, missä oli kovaa menoa ja melskettä. Lisäksi karsin minimiin kaiken makean, mikä myös pikkusen näytti auttavan. Päivärutiinit oli erittäin tärkeät.
Jokainen päivä olisi pitänyt olla täysin samanlainen. Kaikki poikkeamat oli kauhistus, ainakin mulle. Lapset olivat aivan sekaisin.
Silloin, kun järjestellään jotain juhlaa, esim joulua tai muuta isompaa, että valmistellaan jo etukäteen joitakin päiviä ja niissä yleensä äidillä on kiire ja kädet täynnä tekemistä, niin silloin just lapset lähti meneen käsistä, että työtä tuli vain lisää ja se oli yhtä painajaista.
Nää lapset ei myös mitenkään osaa odottaa mitään, se on heille yhtä tuskaa. Vieläkin, vaikka ovat isoja, se joulupukin odotus on kauheeta.
En varmastikaan olisi palanut loppuun, jos olisin sen kaiken tiennyt, minkä nyt tiedän ja siten osannut suhtautua. Ei olisi myöskään opettajat voineet samalla tavoin lapsia syyllistää.
Kyllähän minä tiesin, kuinka paljon hyvää noissa lapsissa oli, sen rauhattoman käytöksen takana, että eivät ilkeyttään mitään tehneet. Sitä vain opettajat eivät halunneet nähdä ja uskoa.
Kasvattaminen on vaikeaa, kun ei kaikki näilläkään lapsilla johdu vain ADHD:stä, he ovat lapsia, kuten muutkin ja kokeilevat rajojaan ja lähtevät menemään aivan väärään suuntaan, jos ei viitoita sitä tietä heille kunnolla.
Onneksi edes nyt me kaikki tiedämme, missä vika on ja miten se on myös mahdollista "hoitaa".
Tulevaisuus on huomattavasti parempi lasten kannalta nyt kun tiedetään missä mennään ja tuskin enää joutuvat siitä asiasta esim. masentumaan.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
vaatimukset jo lapsesta lähtien on aika rankkaa,
pikkasenkaan jos poikkeaa normista on vaikeuksissa.
Voimia silloin tarvitaan erityisesti.
sen tärkeän pointin, jota yritin sanoa. Kiva!
Ja kokemuksesi ovat niin tuttuja minullekin. Myös tuossa alla oleva Amalian kirjoitus sisältää samoja tuttuja asioita. Ja tuo vuosien suossa rämpiminen lapsen asioissa on osuva sanavalinta.
Jo vauvana näin lapsessa normaalia suuremman riippuvuuden hoitajasta, mitä ihmettelin myös tuttaville. Kun normaalisti muutaman kuukauden ikäisestä on kivaa leikkiä 'äiti menee piiloon ja löytyy kukkuu' -leikkiä, ei tämä lapsi nähnyt siinä huumorin hiventäkään, vaan sai raivokohtauksen.
Myöhemmin olen täysin ymmärtänyt sen, mitä tuskaa lapselle olisi tarhassa olo ja AS-dg:n varmistutta ymmärsin myös, että hänellä olisi ollut oikeus avustajaan kaikki tarhavuodet. Kunpa olisin silloin omannut tämän hetkisen ymmärryksen, niin olisin vaihtanut paremman taloudellisen toimeentulon työttömyyteen ja lapsen kanssa kotona oloon. Lapsi oli muistaakseni n. 4 vuotias, kun luin kirjan Suomen ensimmäisestä julkisuuteen tulleesta AS-henkilöstä, Marcuksesta, jonka äiti oli kirjan kirjoittaja. Kysyin silloin hoitavalta psykiatrilta AS-mahdollisuutta, mutta se kiellettiin jyrkästi. Ja lapsen elämän eka dg oli Uhmakkuushäiriö, jonka tietysti psykan puolelta saimme. Kun kuvittelette pahinta mahdollista uhmaikäisen käytöstä, niin saatte jonkin tuntuman, mitä elämämämme oli päivästä päivään ja tunnista tuntiin vuosien ajan.
Ja psykiatria ei auta muuten kuin käskee laittamaan lapselle tiukat rajat, vaikka äiti-parka ei olisi muuta tehnytkään! Lisäksi lapsellani on jopa AS-lapseksi vaikeita ongelmia ruokaan liittyen, hänelle muodostui pari vuotiaana oma henkilökohtainen ruokavalio, muuta hän ei pysty syömään. Vuosia yritin saada lääkäreiltä edes henkistä tukea huoleeni ja ihmetykseeni tästä asiasta, mutta lääkärit eivät uskoneet minua, koska lapsi kehittyi fyysisesti hyvin. Niin kai kehittyi, kun jopa yötä myöten aloin lukea ravitsemusoppia, että osasin itse hankkia tarvittavat lisäravinteet, koska terveydenhoito ei antanut mitään tukea tässä asiassa.
Vasta psykan osastolla 2:n kk:n tutkimusjakson aikana lääkärit näkivät, miten puutteellista lapsen kyky ruokailla on. Hänestä on kirjattukin mm. näin: "X suhtautuu ruokailuun kuin se olisi asia, joka ei mitenkään koske häntä." Lisääntynyt stressi tai tavallinen nuhakuume saa alkamaan täyden paaston, jolloin lapsi ei pysty syömään edes oman ruokavalionsa ruokia, toisin sanoen ei yhtään mitään kiinteää ruokaa. Ei siltikään, vaikka itkee välillä, miten nälkä on ja vatsaan koskee. Ja tuossa tilanteessa lääkärit vain toteavat, että: "Voi että ne lapset osaavat nirsoilla ruuasta välillä, ei siitä tarvitse noin kauheasti huolestua!" Ja puolitutuilta sai kuulla jatkuvasti, miten VARMASTI lapsi söisi, kun vain saisi HYVIN tehtyä kotiruokaa.
Psykan osastojaksolla uskottiin, kun näkivät tilanteen omin silmin. Mutta siellä asia kuitattiin siten, että lapsella oli muka psykoottinen suhde ruokaan. Vasta AS-dg:n varmistuttua asia on ymmärretty oikein. Nimittäin moniin neurol.oireyhtymiin liittyy erilaisia kehitysviivästymiä, tyypillistä on tunne-elämän hidas kypsyminen äitiin irrottautumisesta, mutta sitä voi olla myös fyysisessä kehityksessä ja lapsellani sitä on ruuansulatukseen liittyen. Hyvä esimerkki on lähisukulainen, joka pystyi aloittamaan tavallisen ruokailun vasta nuorena aikuisena.
Mutta voitte kuvitella ne tuskan ja itkun täyteiset valvotut yöt niinä vuosina, kun tukea ei tullut mistään ja lapseltani puuttui kyky niin elintärkeään toimintoon kuin syömiseen! Epätietoisuus on kamalaa ja kuluttavaa! Sydän syytää, vaikka järki sanoo, että olen tehnyt kaikkeni. Ja tuohon kun lisätään lapsen kaverisuhde ongelmat, jatkuvan mielettömän uhman riittävän vaatetuksen suhteen, tuntien yritykset saada illalla unta, suhteettoman voimakas riippuvuus äidistä, lapsenlikkojen perään on turha haikailla, koska kukaan muu ei kelpaa kuin äiti ja kaiken muun...
Kun kerroin tuolla ylempänä niistä palkitsevista hetkistä, kun lapsi vilpittömästi osoittaa kiitollisuutta äidin vankkumattomasta tuesta, niin hän tekee sen onnellisen tietämättömänä niistä hetkistä, kun äiti on jonkin 'päällä olevan tilanteen' takia käynyt viereisessä huoneessa puremassa välillä rystysiään ja itkeä pirauttamassa, kun oma jaksaminen on tuntunut ylivoimaiselta. Kun edes ympäristön jatkuva tuomio olisi jäänyt pois, se olisi auttanut äitiäkin jaksamaan paremmin, mutta meidän yhteiskunnassamme kaikkien on käyttäydyttävä saman kaavan mukaan, jos joku poikkeaa, on äiti kyvytön vanhemmuuteen.
Viime ja tämän talven 'kakku' on ollut ennakkoluuloinen uusi opettaja, jolle ei näytä menevän edes sairaalassa annettu tieto Aspergerista perille. Koulupsykologi myönsi minulle viime viikolla, että opettajan suhteettomat vaatimukset ja ennakkoluulot johtuvat varmaan osittain aikaisemmin tehdystä huostaanotosta. Siis minut virallisesti leimattiin epäkelvoksi kasvattajaksi huostaanotolla ja opettaja on ottanut oikeudekseen epäillä jatkuvasti kykyäni kasvatukseen. Toivottavasti tilanne helpottaa nyt kun olen saanut rehtorin ja koulupsykologin tuen ja luottamuksen puolelleni.
Tuon kirjoituksesi viimeisen kappaleen allekirjoitan isoilla kirjaimilla. Lapsi tarvitsee vaistollaan toimivan äidin tulkiksi niihin hänen mielestään käsittämättömiin sosiaalisiin tilanteisiin kun häntä ei ymmärretä tai hän itse tulkitsee toisten käytöksen väärin. Koulun jälkeen tätä tulkkausta joudutaan käymään joskus pitkäänkin. Ja nimenomaan oppimisen kautta nämä lapset oppivat, lapseni on edistynyt ihanasti viime vuosina monilla elämän alueilla. Monilta aikuisilta on saatu palautetta hänen kauniista käytöksestään sosiaalisissa tilanteissa, mutta vaikeuksiakin on edelleen ja kovasti.
Suurin huoleni on nyt hänen kouluoppimisensa, saadaanko kouluun tosiaan tukea riittävästi. Toivottavasti ja parempi tosiaan myöhään kuin ei milloinkaan.
Voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta nyt lähdemme kuorokonserttiin.
Varmasti päätöksesi huostaanotosta luopumisesta oli oikea. Tuli oikein onnellinen mieli lapsesi puolesta tuon päätöksen takia :)
Hei!
Olisin kiinnostunut kuulemaan kokemuksiasi NeuroMentalista. Netistä löysin, että Pirkanmaalla on kyseistä toimintaa. Millainen paikka se on ja soveltuisiko ehkä pitkään koulukiusatulle ja näin ollen erittäin heikosta itsetunnosta ja sosiaalisesta pelosta kärsivälle teinipojalleni? Poika oli lastenkodissa, koska ei käynyt koulua. Itse olen sitä mieltä,että hän tarvitsisi todella psykologin apua, ei huostaanottoa jatkossa...