Kauan yksin oltuaan ihminen alkaa lopultakin pitää yksinäisyydestä, yksinäisistä ja rauhallisista illoista. Voi pohtia kaikenlaisia asioita, kirjoittaa runon tai novellin, ehkä katsoa hyvän elokuvan. Ne rauhaisat, synkät, tunnelmalliset syysillat ovat niitä parhaita. Ehkä sellaisena iltana katsoo hyvän romanttisen ranskalaiselokuvan, tai lukee oikein hyvän kirjan joka koskettaa niin että saa vuodatettua muutaman kyyneleen, itkemisestäkin saa nautintoa. Mikä onkaan kauniimpaa kuin kyynelten vuodattaminen? Tuskin mikään, syvät tunteet ovat niin kauniita.
Yksinäisyyteen sopeutuu hyvin
Firestarter13
81375
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä yksinäisyyteen ja yksinolemiseen voi sopeutua ja siitä voi jopa nauttia niin kauan kunnes TARVITSEE APUA! Itsenäisen ja terveen ihmisen on helppoa yksin tulla ja mennä ja hoidella asioitaan... mutta, mutta kun olet esim. fyysisesti sairas tai vaikkapa masentunut niin, ettet kykene sängystä nousemaan ja/tai ruokaa laittamaan, niin siinä on vitsit vähissä... ....
...kirjoitan, että tietysti sinun toteamus on täysin hyvä! Tällä aloittajalla ja minunkin tarkoitus varmaan oli puhua vähän siitä muusta, ikäänkuin vapaaehtoisestikin yksikseen jäämisestä ja olemisesta sekä vielä oppia siitä nauttimaankin. Huomaa, että 'ikäänkuin', sillä onhan synnyt syvät tälläkin ilmiöllä, arvaat. Mutta itse hyväksymisen tiestä olen rauhaa ja iloa löytänyt - tästä ittekseen olosta.
Tietty, jokainen ottaa huomioon, että voi tulla tilanne, että "tarvitsee apua", kuten kirjoitat! Tuo tilanne on sitten kyllä toisemmanlaisen keskustelun ja ideoinnin kohta, kyllä!
Tiedänhän minäkin nuo masentuneena makaamaan jäämisen päivät, jolloin ei pysty tekemään mitään; ei peseytymään, pukemaan, ruokaa laittamaan, tv ajankuluna, yäk, pelkkä hömppä; radio parempi.
Niin, jos ruoka on vielä kaupassa, niin, hmmm? Olen kuitenkin tässä vuosien varrella tähänkin tilanteeseen pyrkinyt varautumaan: omalla kohdallani se menee niin, että aina on säilykeruokaa ja jotakin hyvin säilyvää mehua. Kun on lisäksi puuroaineksia, niin puuroa voi keitellä ja syödä sitä mehun kanssa iloisesti (semmoinenkin Marlin tiivistemehu säilyy iät ajat jääkaapissa, näitä hätäpäiviä varten). Oletan siis, että maitotuotteet meiltä kaikilta miltei ekana loppuvat. Monet, monet muutkin ruokatarvikkeet voivat olla viiksossa näitä hätäpäiviä varten, sen jokainen tietänee hyvinkin.
Sitten kun, jos tilanne jatkuu pahana, niin pitää olla 'takataskussa' joitakin puhelinumeroita, joihin tässä vaikeassa tilanteessa voi soittaa ja pyytää apua. Sellainen kannattaa hiukan suunnitella myös etukäteen, että mihin ja kenelle voisi soitella avunpyyntöä. Tämä taas riippu monestakin asiasta, mitä ja ketä kukin löytää. Sairauskohtauksen tullessa pahasti, soitto 112 ja sitä rataa. - Kannattaisi aina oppia tuntemaan edes yksi ihminen naapurustosta ja pitää hänen numeronsa tällaista voittamatonta tilannetta varten. Sellainen ihminen, jonka kanssa "hyvää päivää" nähdessäni muutoinkin menee mukavasti ja lämpimästi. Hätä ei lue lakia. Riippuu tosi paljon, mikä sairaus iskee.
Pari tolkutonta masennusäivää ehkä haluaakin olla näyttämättä liiemmälti itseään muille, siis vaatii tiettyä luottamusta. Nuo pari päivää kestää kyllä (rauhassa selvitellä päätään, sillä masennukseen joutumisellakin on joskus jokin tehtävä?!), kun pitää semmoisia ruokatarvikkeita, kuten sanottu. - Lisään vielä, että vanha kunnon hernesoppapurkki, nami-nami. Myös tonnikalaa ja riisiä aina kaapissa. Ei vaadi ruuan"laittoa", kun hernekeitosta vedellä jatkettuna saa ison sopan - kahdeksi päiväksi. Myös aina kuivaleipiä varastossa; ne maistuu namilta hernesopan kanssa, kun oikein on nälkä.
- Kai tässä tuli itsestään selvyyttäkin nyt, mutta jollekin ehkä tukea. Eipä tätä palstaosiota (=mielenterveys) varmaan niinkään monet täydellisen "itsenäiset ja terveet ihmiset... joiden helppo yksin tulla ja mennä ja hoidella asioitaan" lue. Ei, kyllä täällä lukemassa on tämmöisiä siipirikkoja ja monin tavoin kipuisia, jotka me kaikki yritetään sumplia ja pärjäillä.
Kaikkea hyvää sinullekin ja toivon, että vahvistut ja että saat tasapainoa ja sopeutumistakin, minkä tarviit.
Itselleni ainakin tuollaiset illat ihan elinehto. Se, että voi antaa ajatusten vaellella vapaina, se että saa jotain perspektiiviä kaavoihin kangistuneen arkielämän järjettömyyteen… Ja sellaisten tunteiden käsittely, mitä ei voi missä vaan ihmisten keskellä ilmaista.
Mutta pitemmän päälle tuollainen on kyllä ihan yhtä kuolettavaa kuin jatkuva sosialisointi. Varsinkin jos ei lähde sieltä omasta huoneesta koskaan ulos minnekään. Kai sekin kertoo jotain, että ne hyvät kirjat ja leffat on kaikesta huolimatta ihmisten ihmisille tekemiä? Kaikenlaisista hiljaisuudessa syntyneistä oivalluksista on paljon enemmän iloa, jos niitä voi jakaa jonkun kanssa.
...että kyllä ihminen sopeutuu ja oppii tarvittavan. Siis kun puhutaan nyt tästä yksinään elämisestä. Jos niin on käynyt, ettei perhettä ole ympärillä eikä lähistöllä, niin saman olen oppinut helpotuksekseni tajuamaan, että hei, tämähän menee vuosi vuodelta paremmin ja paremmin! Minusta se helpottaa ja vapauttaa, tämä aloittajan tuumaaminen on just.
Kirjoitit: "Kauan yksin oltuaan ihminen alkaa lopultakin pitää yksinäisyydestä, yksinäisistä ja rauhallisista illoista." Minulle on käynyt samoin ja koen sen helpotuksena. Minun ei ole pakko koko ajan tarttua puhelimenkampeen soittaakseni jollekin ystävälle, tutulle vain saadakseni live-yhteyttä ihmiseen. Olen todella rauhoittunut tässä tilassa. Minusta se justiinsa on hyvä, että mielestäni suuntaudun kovastikin ulospäin tuolla pääkopassani, silti. En ole valahtanut itseni pohtimiseen ja tarkkailuun, vaan kyllä rakentavasti ajattelen muita ihmisia ja yleensäkin ajan ilmiöitä. Myös suren asioita, siis muitakin kuin omiani. Osaan myös nauraa itsekseni kotonani: vitsille, ns. pilakuvalle, sketsille tv:ssä, jollekin tekstille ja/tai keskustelulla täällä nettipalstoilla, radiosta kuulemalleni. Eikö teekin se hyvää, että saa naurettua. Niin ja Hauskat kotivideot -ohjelmassa on välillä kohtia, jotka saavat tunnetta liikkeelle. Kaikki sellainen on hyväksi ja minusta tämmöinen yksinään olija ei niinkään eroa vaikkapa tylsässä parisuhteessa elävältä (anteeksi nyt). Siis tunteita saattaa paljonkin liikkua ja niitä voi käytellä. Sitten kun uusi päivä koittaa, niin 'tunteiltuaan' jonkin ihmisen suhteen (positiivisesti), hän saa siitä sitten varmaan jotakin hyvää osakseen. Parhaassa tapauksessa ihan ihmisrakkautta. Olen huono saamaan itkemistä ulos, mutta silti tajuan, mitä tarkoitat, kun saat itkuakin liikkeelle vaikka elokuvan avulla.
Voisin ajatella, että sinä ap ja minä yhteensä saatamme pystyä tuntemaan erilaisia tunteita ja innostumaan/ kiinnostumaan asiaoista kuin sellainen ihminen joka elää tiiviisti toisen kanssa... En tiedä, kun en ole kokenut, mutta kuvittelen jotenkin. Toinen ihmonenhän voi omalla tunnetilallaan (vaikkapa tylyydellä, väsymyksellä jne.) vaikkapa latistaa näitä meidän tuntemia fiiliksiä.
Myös kulkeminen, meneminen/ vaelteleminen paikasta toiseen ulkosalla ja ostoksien katseleminen ja kaikenlainen kodin ulkopuolinen tominta menee jotenkin paremmin ihan omassa rauhassa. En kaipaa siihen ketään. Kun ja jos joskus olen kaverin kanssa asioilla, tilanne häiritsee minua todella; en oikein keskity mihinkään ja annankin sen toisen sitten vain 'johtaa' mitä ja minne. En keskity toisen kanssa, minulla ihan kuin järki ei juoksisi, saatika nuo tunteet ja fiilikset.
Näinkin voi olla. Vaikka tämä näyttäisi omituiseltakin, niin tässä 'tilassa' ei ole paha olla. Nautin, kyllä. Kun kerran se nyt näin on. Sellainenkin hyöty on, että oikeasti vanhana sitten, niin on helpompi, kun on pakko olla yksin, ainakin enemmän. Myös näin käy jos tulisi jotenkin sairaaksi ja estyneeksi liikkumaan vapaasti kaupungilla. Siis tarkoitan, että yksikseen ns. vangiksi jääminen ei silloin olisi niin kauhea pudotus, kun tätä harjoitusta on jo näin paljon. On ihan löytynyt niksejä ja varmaan niitä monia voi todellisten esteiden tullessa myös käyttää.
Mitäs sanot tästä. Positiivinen puoli aiheesta "kun on niin yksinäistä", "kun minulla ei ole ketään". - Kestävyyttä vain ja ideat liikkeelle. Hyvää yötä.
myös 42v yksinäinen vaan ei enää häiritse tämä olotila on tottunut tähän.kotiin ei oikeestaan mitään yhteyttä eikä vieraita käy.joku pitää varmaan pimeänä mutta kun aikoinaan yritin olla seurallinen en kuitenkaan ilman alkomaholia oikein onnistunut. olihan se tietty hauskaa. olen ollut niinkuin kotosalla asuin olin aina jotenkin erillään vaikka olin seurassakin . tykkään tällä hetkellä yksinäisyydestä vaikka joskus kärsin siitä.silloin piti lähtee kuppia ottaa nyt ei tartte sitäkään
..onnekseni voin yhtyä mielipiteeseen, että yksinäisyyteen tottuu. Kun pärjää itsekseen on todella vapaa. Vapaus sopii luovalle ihmiselle, luovalla persoonalla on sekä suuremmat vaatimukset seuran suhteen ja suurempi tarve yksityisyyteen ja vapauteen esim. liikkua asioilla, tapahtumissa ja sen semmosta.
Olen kärsinyt ja ahdistunut monien erojen jälkeen yksinäisyydestä valtavasti, elämä ja valintani työn ja opiskelujen suhteen on erottanut minut udelleen ja uudelleen entisestä elämästä ja samalla entisistä ihmissuhteista.
Ahdistukseeni, joka on ajanut joskus paniikkiin asti, on johtunut käsittääkseni siitä, että koen tulleeni hylätyksi, minut on hylätty.
Syön mielialalääkettä, joten en voi arvioida mikä tilanne olisi ilman sitä, olisiko olotila näin siedettävä. Yksinäisyyteni tuntuu kohtalon sanelemalta ja toisaalta kyllä pelkään, että se jatkuu vanhuuteen asti. Silloin voipi olla, etten enää kestä.
Suon itselleni naukkailla punkkua, kun hermostuttaa ja kolkotuttaa, se toimii kohdallani ja on auttanut monien monien uhkaavien iltojen yli. Kaikille ei kai tätä voi suositella. Syyllistäminen ainakin on turhaa, kun pitää valita kahdesta huonosta vaihtoehdosta, tilapäinenkin helpotus on parempi.
Taidenäyttelyt tarjoavat perspektiiviä omaan käpertyneeseen oloon, maalaan myös itse, kun maalaan elän, kun kirjoitan runon, elän, kun opiskelen, elän.
Ensimmäistä kertaa en pelkää yksinäistä joulua. Tätä pidän jo suurena saavutuksena.
Minä olen aina ollut yksinäinen eikä nuorena vanhempani laskeneet minua käymään missään tarpeeksi, vaikka olin siskoksista aina se tunnollisin ja en koskaan tehnyt mitään väärää ja nyt kun olen täysi-ikäinen, ei kerta kaikkiaan huvita mennä enää minnekään, vaikka saa omista tekemisistä päättää. En halua nähdä enää ystävää enkä lähteä edes elokuviin tai juhliin. En mihinkään. Olen myös sairas ja uskon että minulla on lisäksi jonkinlainen persoonallisuushäiriö, koska en tykkää olla oikeastaan kenenkään seurassa ja olen salaileva kaikissa asioissa. Jyrkästi sisäänpäinkääntynyt. Enkä halua edes muuttua.
En halua seurustella. Ainoa tärkeä asia on koulu ja sairauteni.
tuo on todellakin totta.. jos taas on paljon menossa ja on tekemisissä kavereiden kanssa, yksin olo voi olla todella hermoja raastavaa. Lopulta siihen yksinäisyyteen sitten tottuu, näin on käymässä minulle vaikken niin haluaisi..