Itkettää edelleen

2v, enkä voi laittaa isän ja vaarin kuvia edes näkösälle, halaus.

koen ja kolme vuotta aikaa ja ollaan saman ikäisiäkin.

Kyllä muistot pyörii ajatuksissa silloin tällöin ja menetyshän se omaan elämään on. Ei varmaan moni sellainen tiedä kuka ei ole lähiomaistaan menettänyt miten pitkä prosessi se on hyväksyä tapahtunut. Täytyy myöntää, että olo on, että idyllinen perhemalli on rikottu ja haaksirikkoutunut. Jotenkin sitä tuntee vastuun kasvaneen ja olonsa 5-vuotta vanhemmaksi tapahtuneen johdosta.

Elämä on tälläistä, johon menetyksetkin kuuluu ja iloja pitää löytyä. Pitää ajatella näin, että toisille on tapahtunut vielä pahempaa ja itse menettänyt hyväksyttävien elinkaarien mukaan isän ja elämä jatkuu.

...se kertoo tunteistasi ja kaipauksestasi.
Suru kestää jokaisella oman aikansa, ei sitä kukaan toinen voi kertoa ,että silloin ja silloin on ohi.
Ei se ole koskaan ohi se vain muuttaa muotoaan, tilalle löytää kiitollisuutta ja muuta.
Ei kaipaus ja ikävöinti ole itsekkyyttä vaan rakkautta, niin uskon.

Itketään se kuuluu elämään,
yhdessä itkeminen lohduttaa.
Voimii siulle

isäsi ikävöinti ei ole itsekästä! Hän kasvatti Sinut rakkaudella/rakastamaan myös itseään...

Ei ole olemassa yleistä suruaikaa millekään asialle!

Sure rauhassa ja itke pois pahaa oloasi - olet kaiken keskellä onnekas, sillä osaat rakastaa.

Hyvää jatkoa Sinulle :)

Suru ja itku ei koskaan ole itsekästä.Kyllä ne on maailman luonnollisin tapa ilmaista tunteita.
Ilman itkua suru vain pitkittyy.Olen tukenut erästä äitiä jo viisi vuotta joka menetti aikuisen poikansa oman käden kautta.Huumeiden yliannostukseen.
Tarkoitukselliseen.Kyllä tuollaisesta kokemuksesta edes jotenkin irottautuminen,on pitkä ja vaikea prosessi.Ei surulle voi laskea aikaa tai surun syyhyn vaikuttaa.On asioita joiden kanssa pitää oppia elämään.Luotettava tukihenkilö on tärkeä
ja luottamuksllinen suhde häneen. Surua ei voi
toiselle siirtää,mutta sen voi jakaa ja siitä voi puhua.Siitä alkaa se toipumis prosessi.On joku vieressä,tukena ja kuuntelee.Luottamus on tärkeää että rohkenee jakaa surunsa.Yksilöidä se ja jakaa osiin.Silloin toinen paremmin ymmärtää ja voi
olla tukena.
Voimia ja positiivisuutta sinulle.En sano että pian kaikki on hyvin,se olisi epäreilua.Mutta kun jaksat ja etsit voimia itsestäsi,uskon että
toipuminen alkaa.

Tiettävästi Meksikossa on aina isot juhlat ja mukavaa musiikkia kun joku poistuu keskuudestamme.
Me huudamme täällä sitä sun tätä avuksi, kiukuttelemme niille sun näille.
Isäni kuoli 1989, äiti kuolee kohta, 84-vuotias.
Molempien kanssa olen puhunut ja käynyt kaiken mahdollisen läpi. Isän haudalle on siten helppo mennä. jos kukaan ei näe, niin höpöttelen kaikenlaista.
Suren puolestasi että sinulla on vaikeaa, mutta annan myös neuvon joka saattaa auttaa. Puhu asiat valmiiksi niille jotka ehkä jälkeesi jäävät. Se on silloin heille helpompaa.
Ja sitten loppukevennys:
Isäsi on ehkä nyt paikassa jossa hän ihmettelee "kauhiast!" Koko paikka täynnä vauvoja, nuoria ja vanhuksia. Jokunen hassu siltä väliltä.