Yhteys harmaisiin

Moi!


Kokeilin ottaa yhteyttä harmaisiin, mutta en saanut. Kuului vain, että VALITSEMAANNE NUMEROON EI SAADA JUURI NYT YHTEYTTÄ. NUMERO ON KÄYTÖSSSÄ... Tai jotain.

Ehkä juon ton kolmannenkin kossun :D.

Golf Pallo kirjoitti:

Moi!


Kokeilin ottaa yhteyttä harmaisiin, mutta en saanut. Kuului vain, että VALITSEMAANNE NUMEROON EI SAADA JUURI NYT YHTEYTTÄ. NUMERO ON KÄYTÖSSSÄ... Tai jotain.

Ehkä juon ton kolmannenkin kossun :D.

ite olin just kattomassa tähtiä. viskilasi kädessä ja trollin musa kantautui korvakäytäviin soittimesta. Kyllä on hienoa :)

dean kirjoitti:

ite olin just kattomassa tähtiä. viskilasi kädessä ja trollin musa kantautui korvakäytäviin soittimesta. Kyllä on hienoa :)

Atlantis – ei ikinä, ei kuinkaan, ei missään

”Ei ole minkäänlaisia todisteita, jotka liittäisivät Atlantiksen olemassaolon mihinkään todelliseen paikkaan mihinkään maailman aikaan.”

Myytti yhdessä yössä mereen vajonneesta Atlantiksen valtavasta saaresta ja sen sivilisaatiosta on kiinnostanut monia arvovaltaisiakin henkilöitä vuosisatojen saatossa. Spekulaatioihin ovat osallistuneet mm. englantilainen filosofi ja valtiomies sir Francis Bacon (1561–1626) ja kongressiedustaja Ignatius Donnelly (1831–1901) Minnesotasta. Myytin ”isä” oli kreikkalainen filosofi Platon (427–347 eaa.), eräs länsimaisen ajattelun kehitykseen eniten vaikuttanut henkilö.

Atlantis-myytti esiintyy ensimmäisen kerran kahdessa Platonin dialogissa Timaios ja Kritias. Timaios, joka on pääosiltaan yliluonnollinen selonteko maailman luomisesta, onkin usein kuulunut hermetistien, uusgnostikoiden ja muiden okkultistien pyhien kirjojen kaanoniin. Kuuluisat meediot ja okkultistit ovat pitäneet legendaa Atlantiksesta ennustamisen kohteena. ”Nukkuva profeetta” Edgar Cayce (1877–1945) ennusti Atlantiksen löytyvän vuonna 1968 tai 1969. Venäläinen teosofi madame Helena Blavatsky (1831–1891) väitti viettäneensä seitsemän vuotta Tiibetissä suurten hinduopettajien kanssa, jotka olivat kertoneet hänelle myös Atlantiksen ja Lemurian hävinneistä sivilisaatioista. Useiden vuosien hiljaiselon jälkeen legenda Atlantiksesta on taas palannut kiihottamaan valtaväestön mielikuvitusta. Disneyn studioilta tuli vuonna 2001 ulos animaatio Atlantis – kadonnut kaupunki ja seuraavana vuonna jatko-osa Atlantis – Milon paluu. Kirjakauppojen hyllyistä voi löytää useita uusia, tätä uponnutta sivilisaatiota koskevia teoksia – sekä tärähtäneitä tulkintoja että kriittisiä arviointeja.

Rajatieteitä edustavat mm. seuraavat kirjat: Andrew Collins: Gateway to Atlantis; Colin Wilson ja Rand Flem-Ath: The Atlantis Blueprint; Herbie Brennan: Atlantis Enigma. Maanläheisempää ja skeptisempää näkökulmaa edustavat mm. seuraavat, suositeltavat kirjat: Richard Ellis: Imagining Atlantis; Kenneth Feder: Frauds, Myths and Mysteries: Science and Pseudoscience in Archeology.

Ellisin kirja on lähes ensyklopediamainen selonteko Atlantikseen liittyvistä spekulaatioista. Se on huomionarvoinen johtuen kriittisestä, läpeensä tutkitusta lähestymisestään ja pitää sisällään kaikki Atlantiksen myyttiä käsitelleet henkilöt ja hypoteesit – jopa modernin scifin ja pop-kulttuurin visiot kyseisestä mereen hävinneestä maailmasta. Federin kirjassa on loistava luku, jossa käydään ytimekkäästi läpi kaikki keskeiset todisteet Atlantiksen olemassaolosta – tai siis todisteiden puuttuminen.

Faktaa ja fiktiota
Loputon – nyt jo yli 2000 vuotta vanha – kysymys on, onko Platonin selonteko Atlantiksesta kuvaus todellisesta sivilisaatiosta, joka upposi aaltoihin vai onko se vain houkutteleva satu, joka syntyi Ateenan filosofin mielikuvituksessa.

Atlantiksen legendasta onkin tehtävissä kolme mahdollista tulkintaa:

Selonteko on täyttä faktaa;
Selonteko on sekoitus faktaa ja fiktiota;
Selonteko on kokonaan fiktiota.
Kaikki tiedemiehet ja jopa useimmat Atlantikseen höynähtäneetkin ovat heittäneet ensimmäisen tulkinnan romukoppaan. Valitettavasti nämä höynähtäneet ja useat tiedemiehetkin ovat samaa mieltä toisen tulkinnan kanssa. Ongelma uskottaessa siihen, että selonteko Atlantiksesta on sekoitus faktaa ja fiktiota on se, että jokainen yksityiskohta, joka on jätetty huomioimatta Platonin kuvaamasta Atlantiksesta, jotta se sopisi tulkintaan, heikentää edellytyksiä selvittää kysymystä, oliko Atlantis todella olemassa.

Kirjastonhoitaja Rand Flem-Athin mukaan Atlantis on itse asiassa Antarktis. Sveitsiläinen geo-arkeologi Eberhard Zangger (s. 1958) taas olettaa, että Atlantis oli yhtä kuin muinainen Troija. Mutta kuten äsken mainitsin, mitä enemmän Platonin Atlantiksesta esittämiä aikamäärityksiä, sijainteja ja muita detaljeja vaihdetaan sitä vähemmän jää jäljelle todisteita siitä, mikä on totuus Atlantiksesta.

Ne tiedemiehet, jotka ovat luopuneet ajatuksesta, että Atlantiksen legendan takana olisi yhtään faktaa, väittävät usein, että kertoessaan Atlantiksesta Platon itse asiassa kuvaili epämääräisesti Aigeianmerellä Santorinilla 1500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua tapahtunutta tuhoaa – mutta muuten hänen selontekonsa on fiktiivinen. Kuitenkin kaikki todisteet osoittavat, että Platonin kuvaus Atlantiksesta on epäilyksettä täysin fiktionaalinen; utopistinen myytti, joka on kyhätty kokoon havainnollistamaan eloisasti Platonin poliittista filosofiaa.

Voimme luopua kaikista Atlantiksen legendan selityksiä ja lähteitä koskevista keskusteluista toteuttamalla skeptikko Ray Hymanin (s. 1928) ohjetta ”varmista ensin, että selitystä tarvitaan, ennen kuin yrität selittää mysteeriä”.

Atlantiksesta puhuttaessa useimmat ihmiset tiedostavat pinnallisesti, että kyseinen nimi viittaa johonkin muinaiseen sivilisaatioon, joka tuhoutui luonnononnettomuudessa ja hävisi veden alle. Tuskin kukaan kuitenkaan tietää Atlantiksen myytin alkuperää, yksityiskohtia ja kontekstia. Siksi meidän täytyy ensiksi tutkia tarkasti kaikki kyseiset seikat ja selvittää tarkkaan, mitä asioita Platon väittää tekstissään faktaksi. Sitten Atlantis-dialogeja täytyy tutkia kirjallisten lähteittensä kontekstissa – jatkona Platonin teokselle Valtio. Näin uskon meidän lopulta pääsevän juuri sellaiseen, paikkansapitävään tulokseen, jonka Atlantiksen legenda ansaitsee.

Legendan alkuperä
Kuten edellä mainittiin, Atlantis mainitaan ensimmäisen kerran kahdessa Platonin kirjoittamassa dialogissa Timaios ja Kritias. Ennen Platonia ei mistään kirjallisuudesta löydy minkäänlaisia viitteitä kyseiseen sivilisaatioon – ei myöskään muinaisen Kreikan myyttisistä perinteistä.

Höynähtäneet, jotka olettavat Atlantiksen tarun olevan jonkinlainen aarrekartta, jonka avulla voi löytää mereen vajonneen valtion, saavat usein lisäuskoa bisnesmiehestä arkeologiksi kääntyneestä saksalaisesta Heinrich Schliemannista (1822–1890). Hän löysi Homeroksen Iliaan eeppisessä runossa mainitun Troijan rauniot Turkista vuonna 1872. Ennen löytöä suurin osa tiedeyhteisöstä oli sitä mieltä, että Ilias on runollinen mestariteos, joka perustuu pelkästään myytteihin ja mielikuvitukseen – Troijaa ei koskaan ollut oikeasti olemassa. Schliemann kuitenkin otti Iliaan yhtä todesta kuin fundementalistikristityt Raamatun, ja oli vakuuttunut siitä, että Troija oli todellakin sijainnut jossakin Turkin lounaiskulmassa. Tutkittuaan Iliaan geologisia kuvauksia ja tarkkailtuaan maastonmuodostusta Turkissa hän vakuuttui, että Troija sijaitsee Hissarlik-nimisen kukkulan alla (paikkaa oli ensimmäisen kerran ehdottanut Charles MacLaren (1782–1866) vuonna 1822). Schliemann teki kukkulalla arkeologisia kaivauksia ja löysi – ei ainoastaan yhtä Troijaa, vaan useita. Hissarlikissa on jäänteitä seitsemästä erillisestä kaupungista, joista vanhimmat ovat 3000–2000 -luvulta ennen ajanlaskumme alkua.

Schliemannin arkeologinen löytö, joka varmisti Homeroksen kuvaaman Troijan sodan olevan totta, on inspiroiva esimerkki siitä, kuinka myös järkevä maallikko voi edistää merkittävästi tieteellistä tutkimusta. Valitettavaa on, että Schliemann toimii usein esikuvana omaan maailmaansa eristäytyneille Atlantiksen etsijöille, jotka saavat turhaa toivoa hänen menestyksestään.

Homeroksen Troijalla ja Platonin Atlantiksella on kuitenkin merkittäviä eroja. Ilmeisin on se, että Troijan rauniot löydettiin sieltä, missä Homeros sanoi niiden olevan. Ilias ja sen sankarit ovat myös osa kreikkalaisessa taiteessa ja kulttuurissa esiintynyttä myyttistä traditiota. Vanhasta savikeramiikasta on löydetty kohtauksia Troijan sodasta ja kuvauksia sellaisista Homeroksen sankareista kuten Akilles, Ajax ja Odysseus. Myös vanhat legendat ja uskonnolliset myytit viittaavat kyseisiin henkilöihin. Lisäksi Platonin ajan kreikkalaiset tunnistivat useat Iliaassa mainitut paikat.

On myös olemassa pitävä todiste siitä, että Iliaalla ja myös toisella Homeroksen teoksella Odysseuksella on syvät juuret menneisyydessä. Milman Parry (1902–1935) analysoi vuonna 1930 Homeroksen runojen rakennetta ja vertasi sitä Serbien suulliseen runoperinteeseen. Osoittautui, että Ilias on perinteisistä fraaseista riisuttua suullista runoutta, joka on periytynyt kreikkalaisten bardien eli runonlaulajien sukupolvesta toiseen.

Platonin Timaios ja Kritias eivät taas ole traditionaalisia. Hänen dialoginsa ovat aivan omalaatuistaan proosaa. Atlantista ei mainitse kukaan muu ennen Platonia, eikä Atlantis ole koskaan ollut osa laajempaa keraamisen taiteen, runouden, kirjallisten vihjeiden, paikallisten legendojen tai monumentaalisen arkkitehtuurin perinneketjua. Ei ole olemassa minkäänlaisia todisteita, että tarut Atlantiksesta olisivat periytyneet sukupolvesta toiseen jo ennen Platonin aikaa.

Yksityiskohdat ja konteksti
Platon teoksista on laadittu kronologia, joka perustuu tyylillisiin ja muihin seikkoihin. Filosofin viimeiset dialogit olivat Valtio, Timaios ja Kritias. Viimeiset kaksi teosta on nimetty niiden kirjan henkilöiden mukaan, joilla on tärkein osa dialogeissa. Vaikka kutsunkin dialogeihin osallistujia kirjan henkilöiksi, on syytä huomata, että he kuitenkin olivat todellisia Platonin ja Sokrateen aikalaisia.

Timaiokseen Platon on tallettanut Sokrateen, Kritiaksen, Hermokrateen ja Timaioksen välisen keskustelun. Sokrateen edellisen päivän puheen pääaiheena on ollut valtio – minkä laatuinen ja millaisten miesten muodostama sen parhaimmillaan pitäisi olla. Nyt kolmen muun miehen tehtävänä on on antaa omat selontekonsa valtiosta Sokrateelle. Timaios kuvailee maailman luomista, mutta vasta sen jälkeen, kun Kritias on kertonut Atlantiksen tarinan, jonka hän väittää kuulleensa kymmenvuotiaana isoisänsä Kritias vanhemman kertomana runonesityskilpailussa Ateenassa – Aparaturia-juhlan sinä päivänä, jota kutsutaan nimellä Kureotis, nuorukaisten päivä. Apaturian viimeisenä päivänä vauvat, nuoret miehet ja vasta naimisiin menneet vaimot liitettiin jäseniksi eri yhteisöihin. Palaan myöhemmin siihen, miten tärkeä tämä Aparaturia-juhlan riitti oli Atlantiksen legendan kannalta.

Keskustelu jatkuu Kritias-teoksessa, jossa Kritias täydentää kertomustaan Atlantiksesta kuvailemalla yksityiskohtia yhteisön alkuperästä, maantieteellisistä seikoista ja kulttuurista. Kertomus kuitenkin jää Platonin kuoleman takia kesken; filosofi ei koskaan ehtinyt saada valmiiksi myöskään Hermokrateen dialogia.

Timaioksessa Kritias kertoo, että hänen isoisänsä kuuli tarinan Atlantiksesta omalta isältään, Dropideelta. Dropides vuorostaan kuuli tarinan kunnoitetulta runoilijalta ja valtiomieheltä Solonilta. Tämä oli kuullut tarinan paikallisilta papeilta matkoillaan Egyptissä. He kertoivat Solonille, että Ateenan historia yltää kauemmaksi kuin yksikään ateenalainen muistaa ja että kaupunki kävi sotaa Atlantista vastaan tuhansia vuosia sitten.

Jopa Solonin elinaikana egyptiläinen sivilisaatio oli 2000 vuotta vanha, joten tämä osa kertomuksesta olisi voinut olla totta. Mutta kun papit väittivät, että sota käytiin 8000 vuotta ennen Solonin aikaa, siis noin 9000 vuotta ennen ajanlaskuamme, alkavat hälytyspillit viheltää. Tältä ajalta arkeologit eivät nimittäin ole toistaiseksi löytäneet minkäänlaisia todisteita korkeakulttuurisivilisaatioista Välimeren alueella, tai mistään muualtakaan maailmasta.

Platonin Atlantis-kirjoitukset ovat kaksiselitteisiä: ne selvästi sijoittavat Atlantiksen olemassaolon noin vuoteen 10000 ennen ajanlaskumme alkua ja väittävät egyptiläisten pappien pitäneen historiankirjoja Atlantiksesta jo 8000 vuotta ennen kuin Solon kuuli tarinan. Koska 11000 vuotta sitten ei ollut egyptiläistä kirjoitusta, egyptiläisiä pappeja tai edes egyptiläistä sivilisaatioita, täytyy tarinan Atlantiksesta olla peräisin itseltään Platonilta. Vaikka argumentti egyptiläisistä papeista olisikin totta, niin kuinka luotettava heidän kertomansa tarina olisi? Kyseessä olisi tuhansia vuosia vanha kuulopuhe: 1) Papit kertovat Solonille legendasta; 2) Solon kertoo Dropideelle; 3) Dropides kertoo pojalleen, vanhemmalle Kritiakselle; 4) Kritias kertoo kymmenvuotiaalle lapsenlapselleen Kritiakselle; 5) Nuorempi Kritias, aikuiseksi kasvaneena miehenä, kertoo tarinan Sokrateelle ja hänen vierailleen puolifiktiivisessä dialogissa, jonka Platon kirjoittaa muistiin. Legenda Atlantiksesta – jos uskoo Platonin aikamääritystä – on melko pitkä ollakseen luotettava kertomus kaukaisesta menneisyydestä.

Vuonna 1969 kreikkalainen seismologi Angelos Galanopoulos esitti ensimmäisenä oletuksen, että katastrofaalinen tulivuorenpurkaus vulkaanisella Santorinin saarella 1500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua toimi lähteenä Platonin Atlantikselle. Onhan Santorini puoleksi uponnut mereen, ja katastrofissa hautautunut kaupunki – Akroti – löydettiin vuonna 1967 kreikkalaisen arkeologin Spyridon Marinatosin (1901–1974) toimesta. Jotta Galanapulosin tulkinta osuisi yksiin Atlantiksen kertomuksen kanssa, hän valitettavasti väitti Santorinin tulivuorenpurkauksen tapahtuma-ajankohdan olleen Platonin kirjassa väärin. Galanopuolos väitti, että Atlantis (Santorini) upposi mereen 900 vuotta, eikä 9000 vuotta ennen Solonia. Vuosilukukujen sadat ja tuhannet menivät hänen mukaansa Platonilta sekaisin seurauksena virheestä, joka johtui egyptiläisten ja kreikkalaisten välisistä komminikaatio-ongelmista.

Hieno teoria, mutta silti jäljelle jää tosiasia, etteivät egyptologit ole koskaan löytäneet minkäänlaisia egyptiläisiä kirjoituksia, jotka kertoisivat Atlantiksesta – oli se olemassa koska tahansa ja missä tahansa. Lisäksi Galanopoulos astui ansaan, josta mainitsin aikaisemmin: hän muutti osan Platonin esittämästä Atlantiksen määritelmästä todistaakseen ”Atlantiksen” olleen olemassa. Pitämällä Atlantista Santorinina Galanopoulos ryhtyi sormeilemaan Platonin ilmoittamaa paikkaa ja aikaa kyseenalaistamatta sitä oliko Platonin tai hänen Atlantistaan ikinä edes olemassakaan.

Kirjassaan Richard Ellis lainaa osuvasti edesmennyttä skeptikkoystäväämme L. Sprague de Campia (1907–2000): ”Et voi muuttaa kaikkia Platonin kertomuksen yksityiskohtia ja väittää kertomusta yhä samaksi. Se on niin kuin väittäisi, että kuningas Arthur oli itse asiassa Kleopatra. Täytyy vaihtaa ainoastaan sukupuoli, kansallisuus, aikakausi, tempperamentti, moraaliset arvot ja muut yksityiskohdat, niin samanlaisuus on ilmiselvää.”

Kritias esitti Atlantiksen varsin selkeästi; hän oli tarkka myös sen sijainnista valtameressä Herakleen pylväiden ulkopuolella (suomentanut A.M. Anttila):

[24 e] … Sillä kirjoitettu on, että teidän valtionne pysäytti kerran mahtavan sotajoukon, joka oli lähtenyt kaukaa Atlantin valtamereltä ja röyhkeästi hyökännyt koko Euroopan ja Aasian kimppuun. Tuon mainitun valtameren yli saattoi näet siihen aikaan purjehtia. Sen salmen edessä, joita te kutsutte Herakleen pylväiksi, oli näet saari, yhtä suuri kuin Libya ja Aasia yhteensä, ja sen ajan matkustajat saattoivat mennä siitä toisille saarille ja niiltä edelleen mannermaalle, joka ympäröi tuota varsinaista valtamerta. Sillä koko mainitun
[25 a] salmen tämänpuoleinen alue on kuin satama, johon johtaa ahdas tuloväylä. Sen toisella puolella on tuo valtameri, ja maata sen ympärillä kehässä voi varsinaisessa mielessä kutsua mannermaaksi. Tällä Atlantis-saarella hallitsi suuri ja ihmeellinen kuninkaiden liittokunta, joka piti vallassaan koko saarta ja lisäksi monia muita saaria ja osaa manner-
[25 b] maasta. Sen lisäksi he hallitsivat vielä Libyan alueita salmen tällä puolen aina Egyptin rajoille saakka ja Eurooppaa Etruriaan asti. Tämä voimavaransa yhteen liittänyt valtakunta yritti nyt yhdellä ainoalla suurhyökkäyksellä orjuuttaa sekä teidän maanne että meidän ja lisäksi kaiken salmen tällä puolen sijaitsevan maan.
Väite Atlantiksen sijainnista on kohtalaisen tarkka. Satama, johon johtaa ahdas tuloväylä (Herakleen pylväät) on Välimeren alue. Atlantis sijaitsee Gibraltarinsalmen takana kaukana Atlantin valtamerellä. Tiedemiehet, kuten J. V. Luce ovat Galanopoulosin kanssa samaa mieltä siitä, että Atlantiksen legenda kertoo Akrotinin tuhosta Santorinilla. Vuonna 1992 Eberhard Zangger Saksan arkeologisesta instituutista Ateenassa esitti teorian, että Atlantis oli itse asiassa Troija, joka – kuten aikaisemmin on jo todettu – sijaitsi lounaisessa Turkissa. Vaatii aikamoista mielikuvitusta väittää, että tarina suuresta saaresta Atlantin valtameressä kertoo todellisuudessa pienestä saaresta Aigeianmeressä tai linnoituksesta muinaisessa Turkissa. Tällaistakin tutkimusta kuitenkin rahoitetaan. Richard Ellisin mukaan Stanfordin yliopisto ja Saksan arkeologinen instituutti tukivat Zanggerin työtä vuosina 1984–1988.

Atlantikseen todella höyrähtäneet ovat kuitenkin syyllisiä vieläkin suurempiin ”rikoksiin”, sillä he tulkitsevat kuvauksen saaresta Herakleen pylväiden takana vieläkin väljemmin. He saattavat sijoittaa Atlantiksen lähes minne tahansa maapallolla. Rand Flem-Ath sijoittaa Atlantiksen Antarktikselle. John M. Allen kirjassaan Atlantis: The Andes Solution sijoittaa Atlantiksen nykypäivän Boliviaan, Poopoo-järveen uponneelle vulkaaniselle saarelle. Tästä teoriasta löytää lisätietoja osoitteesta http://www.geocities.com/webatlantis/.

Jos Atlantis ja sen hävinnyt sivilisaatio – todellinen tai kuviteltu – sijoitetaan jonnekin muualle kuin Atlanttiin, täytyy jättää huomioimatta avainosa Platonin kuvauksesta (suomentanut A.M. Anttila):

[25 d] … Mutta sitten myöhemmin, yhden ainoan hirvittävän päivän ja yön kuluessa, syntyi tavattoman ankaria maanjäristyksiä ja puhkesi vedenpaisumus; maa nieli yhtäkkiä koko teidän sotajoukkonne, ja samalla Atlantis-saari vajosi meren syvyyteen ja katosi näkyvistä. Sen vuoksi meri on vielä nytkin tuolla kohtaa purjehduskelvoton ja mahdoton tutkittavaksi, sillä lieju, jonka saari vajotessaan jätti jälkeensä, on esteenä.
Etelämanner ja Poopoo-järvi tuskin ovat kuvauksen mukaisia purjehduskelvottomia liejuisia alueita Atlantin valtameressä. Minkä tahansa mahdollisen Atlantiksen olemassaoloa esittävän todisteen voima riippuu siitä, että pysytään kuvauksessa, erityisesti Platonin sellaisessa. Hän kertoo Atlantiksesta selkeästi, ja niin kauan kuin ei löydetä 11000 vuotta vanhaa suurta uponnutta saarta raunioineen ja muinaisine merenkulkusivilisaatioineen, skeptikot voivat turvallisesti olettaa, että Atlantista ei ikinä ole ollut olemassa.

Platonin motiivit
Platonin dialogit esittävät hänen filosofiaansa ja niissä on joitakin ominaisia piirteitä. Yksi piirre on epätavallisten, tosiksi väitetyiden tarinoiden käyttö, joiden avulla Platon saattoi esittää ideansa eloisasti.

Esimerkiksi Gorgias-teoksen lopussa Sokrates kertoo tarinan Autuaiden saarista ja Tartaroksesta, kreikkalaisen version taivaasta ja helvetistä (suomentanut Pentti Saarikoski):

[523 a] Kuuntele niin saat kuulla – aloittaakseni kuten tarinankertojat – hyvin kauniin tarinan, jota sinä luultavasti pidät satuna mutta minä tosikertomuksena. Tarkoitukseni on kertoa sinulle totuus.
Valtio-teoksen lopussa Sokrates kertoo tarinan pamfylialaisesta sankarista Eristä, joka kaatui taistelussa, mutta heräsi polttoroviolla eloon ja kuvasi, mitä oli kuoleman tuolla puolen nähnyt (suomentanut Marja Itkonen-Kaila):

[621 b,c] … Näin siis, Glaukon, sekin tarina pelastui joutumasta hukkaan. Jos uskomme siihen, se voi pelastaa meidätkin, ja silloin pääsemme hyvin ylittämään Lethen virran ja sielumme säästyy saastumattomana.
Platon käyttää ”todellisten”, hämmästyttävien tarinoiden välinettä myös muissa dialogeissaan, mukaanlukien Menon ja Lait. Timaios, kuten aikaisemmin mainittiin, on jatkoa Valtiolle, Platonin pääteokselle, joka kertoo ideaalivaltiosta ja sen hallitsemisen luonteesta. Kun Platon kertoo, kuinka ideaalivaltio ja sen kansalaisuus tulisi muodostaa, hän myös esittää keinoja nuorison kasvatukseen. Yksi työkalu on käyttää täysin keksittyjä tarinoita, jotka esitetään nuorisolle todellisena historiana (suomentanut Marja Itkonen-Kaila):

[376 d] … No niin, nyt ryhdymme tarinoimaan niin kuin sadun-
[377 a] kertojat, kaikessa rauhassa, ja alamme kasvattaa näitä miehiä. … Ja aloitamme kasvatuksen runotarten taiteilla, urheilun vuoro on myöhemmin, eikö totta? … Ja taiteisiin kuuluvat myös kertomukset? … Kertomuksia on kahta lajia, todenperäisiä ja valheellisia. … Ja kasvatuksessa tulee käyttää näitä molempia, ensin kuitenkin valheellisia, niinhän? … No, tiedät kai, että alku on tärkein jokaisessa työssä,
[377 b] mutta varsinkin kun on kyseessä nuori ja taipuisa olento. Silloin häntä on helpoin muovailla ja silloin häneen painautuu se leima, jolla hänet tahdotaan merkitä.
Myöhemmin Platon kirjoittaa samassa teoksessa:

[414 b,c] … Jokin aika sitten puhuimme välttämättömyyden sanelemista valheista. Millähän tavoin me nyt voisimme saada itse hallitsijat tai edes muut valtiomme kansalaiset uskomaan erään tällaisen kauniin valheen? … Tällaista on tapahtunut ennen monin paikoin, niin ainakin runoilijat sanovat, ja monet uskovat heitä. Mutta meidän päivinämme tällaista ei ole sattunut ja tuskin enää sattuukaan, niin että tulee olemaan täysi työ saada ihmiset uskomaan tähän.
Kuten itävaltalainen filosofi Karl Popper (1902–1994) huomioi ensimmäisessä osassa kaksiosaisessa kirjassaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, Platon näkee legendat ihmisen alkuperästä, moraalisesta urheudesta ja suurista saavutuksista sosiaalisesti käytännöllisinä, tahdotun maailmankatsomuksen mieleen iskostavina työkaluina – jaloina valheina.

Kritiaksen Timaios-teoksessa Sokrateelle ja hänen vierailleen kertoma tarina Atlantiksesta on erityinen monestakin syystä. Ensiksikin Kritias oli Platonin ”isosetä”. Hän oli myöskin yksi ”kolmestakymmenestä tyrannista”. (Ateenaan spartalaisen sotapäällikön Lysandroksen ateenalaisista saavuttaman voiton (404 eaa.) jälkeen asetettu brutaalia hirmuhallintoa harjoittanut johto, jonka Trasybulos syöksi vallasta jo seuraavana vuonna ja palautti demokraattisen hallintomuodon.) Hän oli antidemokraatti ja esispartalainen. Platonin Valtiossa esitetty ideaaliyhteiskunta ei ollut sattumalta sekä antidemokraattinen että merkittävästi samankaltainen kuin Sparta. Myös Kritias esitti jo Valtiossa olleen doktriinin jalosta valheesta.

Popperin mukaan Platon olikin ensimmäinen, joka ylisti propagandistisia valheita, ja ”niiden tarkoitusta hän kuvasi voimakkailla säkeillä saarnaten viisaasta ja ovelasta miehestä, joka keksi uskonnon”.

Propagandana myytti Atlantiksesta kertoo enemmän itse ateenalaisista kuin mistään uponneesta sivilisaatiosta. Taru sijoittaa Ateenan historian syvälle menneisyyteen ja kuvaa kaupunkilaisia sankarillisessa taistelussa uhkaavaa Atlantiksen vihollista vastaan. Timaoiksessa Kritias vastaa Sokrateen pyyntöön kuvata tarkasti taistelua Ateenan puolesta seuraavasti (suomentanut A.M.Anttila):

[25 b,c] … Ja silloin, Solon, kaikille ihmisille kävi selväksi teidän valtiossanne piilevä hyveen ja urheuden voima, sillä valtionne oli kaikkia muita edellä jalossa rohkeudessa ja sotataidossa. Välillä se johti muita helleenejä, välillä sen oli pakko käydä sotaa yksin, kun muut luopuivat taistelusta. Suunnattomiin vaaroihin antautuen se voitti hyökkääjät ja pystytti voitonmerkin. Niin se pelasti orjuudesta ne, joita ei vielä ollut saatettu orjuuteen, ja meille kaikille muille, jotka asumme Herakleen rajamerkkien tällä puolen, se auliisti pelasti vapauden.
Kuten aikaisemmin mainitsin, Aparaturia-juhlat, jollaisissa Kritias kuuli Atlantis-tarinan isoisältään, ovat paljastavia. Vauvat, nuoret miehet ja vasta naimisiin menneet vaimot liitettiin juhlien päätteeksi jäseniksi eri yhteisöihin. Tilaisuudessa yhteisö ajoi seuraavan sukupolven sisään juuri sellaiseen kontekstiin, missä tarinoita valtiosta esitettiin koulutustarkoituksessa tosina. Huomioitavaa on myös tosiasia, että kyseessä oli kilpailu eeppisen runouden esittämisestä. Eeppinen runous oli Kreikassa klassinen väline, jonka avulla kerrottiin taruja kauan sitten tapahtuneista sankarillisista teoista.

Ei ole minkäänlaisia todisteita, jotka liittäisivät Atlantiksen olemassaolon mihinkään todelliseen paikkaan mihinkään maailman aikaan. Jos Atlantiksen tarina sisältää kuvauksia, jotka muistuttavat historiallisia tapahtumia, johtuu se siitä, että mikä tahansa fiktio vertautuu todellisiin kokemuksiin. Kaikki todisteet osoittavat, että kertomus Atlantiksesta oli yksi Platonin jaloista valheista: käyttökelpoista fiktiota, jota käytettiin esittämään asiaa, ei viittaamaan menneisyyteen.

Atlantis jatkaa ihmisten mielikuvituksen kiehtomista, koska taru tarjoaa toivoa, että jonakin päivänä paljastuvat hävinneet ihanteet tai ihmisen rajoittamattomat kyvyt – eivät pelkästään kuolleen sivilisaation rauniot. Väärennetylle kartalle piirretyn tuntemattoman maan tutkiminen jättää kuitenkin huomioimatta todellisen Atlantiksen: ihmisten ihanteiden löytämättömän maan.

Lähde: http://www.csicop.org/sb/2001-09/atlantis.html
Käännös: Risto K. Järvinen

Siis tarua vai totta ? :D.

Golf Pallo kirjoitti:

Atlantis – ei ikinä, ei kuinkaan, ei missään

”Ei ole minkäänlaisia todisteita, jotka liittäisivät Atlantiksen olemassaolon mihinkään todelliseen paikkaan mihinkään maailman aikaan.”

Myytti yhdessä yössä mereen vajonneesta Atlantiksen valtavasta saaresta ja sen sivilisaatiosta on kiinnostanut monia arvovaltaisiakin henkilöitä vuosisatojen saatossa. Spekulaatioihin ovat osallistuneet mm. englantilainen filosofi ja valtiomies sir Francis Bacon (1561–1626) ja kongressiedustaja Ignatius Donnelly (1831–1901) Minnesotasta. Myytin ”isä” oli kreikkalainen filosofi Platon (427–347 eaa.), eräs länsimaisen ajattelun kehitykseen eniten vaikuttanut henkilö.

Atlantis-myytti esiintyy ensimmäisen kerran kahdessa Platonin dialogissa Timaios ja Kritias. Timaios, joka on pääosiltaan yliluonnollinen selonteko maailman luomisesta, onkin usein kuulunut hermetistien, uusgnostikoiden ja muiden okkultistien pyhien kirjojen kaanoniin. Kuuluisat meediot ja okkultistit ovat pitäneet legendaa Atlantiksesta ennustamisen kohteena. ”Nukkuva profeetta” Edgar Cayce (1877–1945) ennusti Atlantiksen löytyvän vuonna 1968 tai 1969. Venäläinen teosofi madame Helena Blavatsky (1831–1891) väitti viettäneensä seitsemän vuotta Tiibetissä suurten hinduopettajien kanssa, jotka olivat kertoneet hänelle myös Atlantiksen ja Lemurian hävinneistä sivilisaatioista. Useiden vuosien hiljaiselon jälkeen legenda Atlantiksesta on taas palannut kiihottamaan valtaväestön mielikuvitusta. Disneyn studioilta tuli vuonna 2001 ulos animaatio Atlantis – kadonnut kaupunki ja seuraavana vuonna jatko-osa Atlantis – Milon paluu. Kirjakauppojen hyllyistä voi löytää useita uusia, tätä uponnutta sivilisaatiota koskevia teoksia – sekä tärähtäneitä tulkintoja että kriittisiä arviointeja.

Rajatieteitä edustavat mm. seuraavat kirjat: Andrew Collins: Gateway to Atlantis; Colin Wilson ja Rand Flem-Ath: The Atlantis Blueprint; Herbie Brennan: Atlantis Enigma. Maanläheisempää ja skeptisempää näkökulmaa edustavat mm. seuraavat, suositeltavat kirjat: Richard Ellis: Imagining Atlantis; Kenneth Feder: Frauds, Myths and Mysteries: Science and Pseudoscience in Archeology.

Ellisin kirja on lähes ensyklopediamainen selonteko Atlantikseen liittyvistä spekulaatioista. Se on huomionarvoinen johtuen kriittisestä, läpeensä tutkitusta lähestymisestään ja pitää sisällään kaikki Atlantiksen myyttiä käsitelleet henkilöt ja hypoteesit – jopa modernin scifin ja pop-kulttuurin visiot kyseisestä mereen hävinneestä maailmasta. Federin kirjassa on loistava luku, jossa käydään ytimekkäästi läpi kaikki keskeiset todisteet Atlantiksen olemassaolosta – tai siis todisteiden puuttuminen.

Faktaa ja fiktiota
Loputon – nyt jo yli 2000 vuotta vanha – kysymys on, onko Platonin selonteko Atlantiksesta kuvaus todellisesta sivilisaatiosta, joka upposi aaltoihin vai onko se vain houkutteleva satu, joka syntyi Ateenan filosofin mielikuvituksessa.

Atlantiksen legendasta onkin tehtävissä kolme mahdollista tulkintaa:

Selonteko on täyttä faktaa;
Selonteko on sekoitus faktaa ja fiktiota;
Selonteko on kokonaan fiktiota.
Kaikki tiedemiehet ja jopa useimmat Atlantikseen höynähtäneetkin ovat heittäneet ensimmäisen tulkinnan romukoppaan. Valitettavasti nämä höynähtäneet ja useat tiedemiehetkin ovat samaa mieltä toisen tulkinnan kanssa. Ongelma uskottaessa siihen, että selonteko Atlantiksesta on sekoitus faktaa ja fiktiota on se, että jokainen yksityiskohta, joka on jätetty huomioimatta Platonin kuvaamasta Atlantiksesta, jotta se sopisi tulkintaan, heikentää edellytyksiä selvittää kysymystä, oliko Atlantis todella olemassa.

Kirjastonhoitaja Rand Flem-Athin mukaan Atlantis on itse asiassa Antarktis. Sveitsiläinen geo-arkeologi Eberhard Zangger (s. 1958) taas olettaa, että Atlantis oli yhtä kuin muinainen Troija. Mutta kuten äsken mainitsin, mitä enemmän Platonin Atlantiksesta esittämiä aikamäärityksiä, sijainteja ja muita detaljeja vaihdetaan sitä vähemmän jää jäljelle todisteita siitä, mikä on totuus Atlantiksesta.

Ne tiedemiehet, jotka ovat luopuneet ajatuksesta, että Atlantiksen legendan takana olisi yhtään faktaa, väittävät usein, että kertoessaan Atlantiksesta Platon itse asiassa kuvaili epämääräisesti Aigeianmerellä Santorinilla 1500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua tapahtunutta tuhoaa – mutta muuten hänen selontekonsa on fiktiivinen. Kuitenkin kaikki todisteet osoittavat, että Platonin kuvaus Atlantiksesta on epäilyksettä täysin fiktionaalinen; utopistinen myytti, joka on kyhätty kokoon havainnollistamaan eloisasti Platonin poliittista filosofiaa.

Voimme luopua kaikista Atlantiksen legendan selityksiä ja lähteitä koskevista keskusteluista toteuttamalla skeptikko Ray Hymanin (s. 1928) ohjetta ”varmista ensin, että selitystä tarvitaan, ennen kuin yrität selittää mysteeriä”.

Atlantiksesta puhuttaessa useimmat ihmiset tiedostavat pinnallisesti, että kyseinen nimi viittaa johonkin muinaiseen sivilisaatioon, joka tuhoutui luonnononnettomuudessa ja hävisi veden alle. Tuskin kukaan kuitenkaan tietää Atlantiksen myytin alkuperää, yksityiskohtia ja kontekstia. Siksi meidän täytyy ensiksi tutkia tarkasti kaikki kyseiset seikat ja selvittää tarkkaan, mitä asioita Platon väittää tekstissään faktaksi. Sitten Atlantis-dialogeja täytyy tutkia kirjallisten lähteittensä kontekstissa – jatkona Platonin teokselle Valtio. Näin uskon meidän lopulta pääsevän juuri sellaiseen, paikkansapitävään tulokseen, jonka Atlantiksen legenda ansaitsee.

Legendan alkuperä
Kuten edellä mainittiin, Atlantis mainitaan ensimmäisen kerran kahdessa Platonin kirjoittamassa dialogissa Timaios ja Kritias. Ennen Platonia ei mistään kirjallisuudesta löydy minkäänlaisia viitteitä kyseiseen sivilisaatioon – ei myöskään muinaisen Kreikan myyttisistä perinteistä.

Höynähtäneet, jotka olettavat Atlantiksen tarun olevan jonkinlainen aarrekartta, jonka avulla voi löytää mereen vajonneen valtion, saavat usein lisäuskoa bisnesmiehestä arkeologiksi kääntyneestä saksalaisesta Heinrich Schliemannista (1822–1890). Hän löysi Homeroksen Iliaan eeppisessä runossa mainitun Troijan rauniot Turkista vuonna 1872. Ennen löytöä suurin osa tiedeyhteisöstä oli sitä mieltä, että Ilias on runollinen mestariteos, joka perustuu pelkästään myytteihin ja mielikuvitukseen – Troijaa ei koskaan ollut oikeasti olemassa. Schliemann kuitenkin otti Iliaan yhtä todesta kuin fundementalistikristityt Raamatun, ja oli vakuuttunut siitä, että Troija oli todellakin sijainnut jossakin Turkin lounaiskulmassa. Tutkittuaan Iliaan geologisia kuvauksia ja tarkkailtuaan maastonmuodostusta Turkissa hän vakuuttui, että Troija sijaitsee Hissarlik-nimisen kukkulan alla (paikkaa oli ensimmäisen kerran ehdottanut Charles MacLaren (1782–1866) vuonna 1822). Schliemann teki kukkulalla arkeologisia kaivauksia ja löysi – ei ainoastaan yhtä Troijaa, vaan useita. Hissarlikissa on jäänteitä seitsemästä erillisestä kaupungista, joista vanhimmat ovat 3000–2000 -luvulta ennen ajanlaskumme alkua.

Schliemannin arkeologinen löytö, joka varmisti Homeroksen kuvaaman Troijan sodan olevan totta, on inspiroiva esimerkki siitä, kuinka myös järkevä maallikko voi edistää merkittävästi tieteellistä tutkimusta. Valitettavaa on, että Schliemann toimii usein esikuvana omaan maailmaansa eristäytyneille Atlantiksen etsijöille, jotka saavat turhaa toivoa hänen menestyksestään.

Homeroksen Troijalla ja Platonin Atlantiksella on kuitenkin merkittäviä eroja. Ilmeisin on se, että Troijan rauniot löydettiin sieltä, missä Homeros sanoi niiden olevan. Ilias ja sen sankarit ovat myös osa kreikkalaisessa taiteessa ja kulttuurissa esiintynyttä myyttistä traditiota. Vanhasta savikeramiikasta on löydetty kohtauksia Troijan sodasta ja kuvauksia sellaisista Homeroksen sankareista kuten Akilles, Ajax ja Odysseus. Myös vanhat legendat ja uskonnolliset myytit viittaavat kyseisiin henkilöihin. Lisäksi Platonin ajan kreikkalaiset tunnistivat useat Iliaassa mainitut paikat.

On myös olemassa pitävä todiste siitä, että Iliaalla ja myös toisella Homeroksen teoksella Odysseuksella on syvät juuret menneisyydessä. Milman Parry (1902–1935) analysoi vuonna 1930 Homeroksen runojen rakennetta ja vertasi sitä Serbien suulliseen runoperinteeseen. Osoittautui, että Ilias on perinteisistä fraaseista riisuttua suullista runoutta, joka on periytynyt kreikkalaisten bardien eli runonlaulajien sukupolvesta toiseen.

Platonin Timaios ja Kritias eivät taas ole traditionaalisia. Hänen dialoginsa ovat aivan omalaatuistaan proosaa. Atlantista ei mainitse kukaan muu ennen Platonia, eikä Atlantis ole koskaan ollut osa laajempaa keraamisen taiteen, runouden, kirjallisten vihjeiden, paikallisten legendojen tai monumentaalisen arkkitehtuurin perinneketjua. Ei ole olemassa minkäänlaisia todisteita, että tarut Atlantiksesta olisivat periytyneet sukupolvesta toiseen jo ennen Platonin aikaa.

Yksityiskohdat ja konteksti
Platon teoksista on laadittu kronologia, joka perustuu tyylillisiin ja muihin seikkoihin. Filosofin viimeiset dialogit olivat Valtio, Timaios ja Kritias. Viimeiset kaksi teosta on nimetty niiden kirjan henkilöiden mukaan, joilla on tärkein osa dialogeissa. Vaikka kutsunkin dialogeihin osallistujia kirjan henkilöiksi, on syytä huomata, että he kuitenkin olivat todellisia Platonin ja Sokrateen aikalaisia.

Timaiokseen Platon on tallettanut Sokrateen, Kritiaksen, Hermokrateen ja Timaioksen välisen keskustelun. Sokrateen edellisen päivän puheen pääaiheena on ollut valtio – minkä laatuinen ja millaisten miesten muodostama sen parhaimmillaan pitäisi olla. Nyt kolmen muun miehen tehtävänä on on antaa omat selontekonsa valtiosta Sokrateelle. Timaios kuvailee maailman luomista, mutta vasta sen jälkeen, kun Kritias on kertonut Atlantiksen tarinan, jonka hän väittää kuulleensa kymmenvuotiaana isoisänsä Kritias vanhemman kertomana runonesityskilpailussa Ateenassa – Aparaturia-juhlan sinä päivänä, jota kutsutaan nimellä Kureotis, nuorukaisten päivä. Apaturian viimeisenä päivänä vauvat, nuoret miehet ja vasta naimisiin menneet vaimot liitettiin jäseniksi eri yhteisöihin. Palaan myöhemmin siihen, miten tärkeä tämä Aparaturia-juhlan riitti oli Atlantiksen legendan kannalta.

Keskustelu jatkuu Kritias-teoksessa, jossa Kritias täydentää kertomustaan Atlantiksesta kuvailemalla yksityiskohtia yhteisön alkuperästä, maantieteellisistä seikoista ja kulttuurista. Kertomus kuitenkin jää Platonin kuoleman takia kesken; filosofi ei koskaan ehtinyt saada valmiiksi myöskään Hermokrateen dialogia.

Timaioksessa Kritias kertoo, että hänen isoisänsä kuuli tarinan Atlantiksesta omalta isältään, Dropideelta. Dropides vuorostaan kuuli tarinan kunnoitetulta runoilijalta ja valtiomieheltä Solonilta. Tämä oli kuullut tarinan paikallisilta papeilta matkoillaan Egyptissä. He kertoivat Solonille, että Ateenan historia yltää kauemmaksi kuin yksikään ateenalainen muistaa ja että kaupunki kävi sotaa Atlantista vastaan tuhansia vuosia sitten.

Jopa Solonin elinaikana egyptiläinen sivilisaatio oli 2000 vuotta vanha, joten tämä osa kertomuksesta olisi voinut olla totta. Mutta kun papit väittivät, että sota käytiin 8000 vuotta ennen Solonin aikaa, siis noin 9000 vuotta ennen ajanlaskuamme, alkavat hälytyspillit viheltää. Tältä ajalta arkeologit eivät nimittäin ole toistaiseksi löytäneet minkäänlaisia todisteita korkeakulttuurisivilisaatioista Välimeren alueella, tai mistään muualtakaan maailmasta.

Platonin Atlantis-kirjoitukset ovat kaksiselitteisiä: ne selvästi sijoittavat Atlantiksen olemassaolon noin vuoteen 10000 ennen ajanlaskumme alkua ja väittävät egyptiläisten pappien pitäneen historiankirjoja Atlantiksesta jo 8000 vuotta ennen kuin Solon kuuli tarinan. Koska 11000 vuotta sitten ei ollut egyptiläistä kirjoitusta, egyptiläisiä pappeja tai edes egyptiläistä sivilisaatioita, täytyy tarinan Atlantiksesta olla peräisin itseltään Platonilta. Vaikka argumentti egyptiläisistä papeista olisikin totta, niin kuinka luotettava heidän kertomansa tarina olisi? Kyseessä olisi tuhansia vuosia vanha kuulopuhe: 1) Papit kertovat Solonille legendasta; 2) Solon kertoo Dropideelle; 3) Dropides kertoo pojalleen, vanhemmalle Kritiakselle; 4) Kritias kertoo kymmenvuotiaalle lapsenlapselleen Kritiakselle; 5) Nuorempi Kritias, aikuiseksi kasvaneena miehenä, kertoo tarinan Sokrateelle ja hänen vierailleen puolifiktiivisessä dialogissa, jonka Platon kirjoittaa muistiin. Legenda Atlantiksesta – jos uskoo Platonin aikamääritystä – on melko pitkä ollakseen luotettava kertomus kaukaisesta menneisyydestä.

Vuonna 1969 kreikkalainen seismologi Angelos Galanopoulos esitti ensimmäisenä oletuksen, että katastrofaalinen tulivuorenpurkaus vulkaanisella Santorinin saarella 1500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua toimi lähteenä Platonin Atlantikselle. Onhan Santorini puoleksi uponnut mereen, ja katastrofissa hautautunut kaupunki – Akroti – löydettiin vuonna 1967 kreikkalaisen arkeologin Spyridon Marinatosin (1901–1974) toimesta. Jotta Galanapulosin tulkinta osuisi yksiin Atlantiksen kertomuksen kanssa, hän valitettavasti väitti Santorinin tulivuorenpurkauksen tapahtuma-ajankohdan olleen Platonin kirjassa väärin. Galanopuolos väitti, että Atlantis (Santorini) upposi mereen 900 vuotta, eikä 9000 vuotta ennen Solonia. Vuosilukukujen sadat ja tuhannet menivät hänen mukaansa Platonilta sekaisin seurauksena virheestä, joka johtui egyptiläisten ja kreikkalaisten välisistä komminikaatio-ongelmista.

Hieno teoria, mutta silti jäljelle jää tosiasia, etteivät egyptologit ole koskaan löytäneet minkäänlaisia egyptiläisiä kirjoituksia, jotka kertoisivat Atlantiksesta – oli se olemassa koska tahansa ja missä tahansa. Lisäksi Galanopoulos astui ansaan, josta mainitsin aikaisemmin: hän muutti osan Platonin esittämästä Atlantiksen määritelmästä todistaakseen ”Atlantiksen” olleen olemassa. Pitämällä Atlantista Santorinina Galanopoulos ryhtyi sormeilemaan Platonin ilmoittamaa paikkaa ja aikaa kyseenalaistamatta sitä oliko Platonin tai hänen Atlantistaan ikinä edes olemassakaan.

Kirjassaan Richard Ellis lainaa osuvasti edesmennyttä skeptikkoystäväämme L. Sprague de Campia (1907–2000): ”Et voi muuttaa kaikkia Platonin kertomuksen yksityiskohtia ja väittää kertomusta yhä samaksi. Se on niin kuin väittäisi, että kuningas Arthur oli itse asiassa Kleopatra. Täytyy vaihtaa ainoastaan sukupuoli, kansallisuus, aikakausi, tempperamentti, moraaliset arvot ja muut yksityiskohdat, niin samanlaisuus on ilmiselvää.”

Kritias esitti Atlantiksen varsin selkeästi; hän oli tarkka myös sen sijainnista valtameressä Herakleen pylväiden ulkopuolella (suomentanut A.M. Anttila):

[24 e] … Sillä kirjoitettu on, että teidän valtionne pysäytti kerran mahtavan sotajoukon, joka oli lähtenyt kaukaa Atlantin valtamereltä ja röyhkeästi hyökännyt koko Euroopan ja Aasian kimppuun. Tuon mainitun valtameren yli saattoi näet siihen aikaan purjehtia. Sen salmen edessä, joita te kutsutte Herakleen pylväiksi, oli näet saari, yhtä suuri kuin Libya ja Aasia yhteensä, ja sen ajan matkustajat saattoivat mennä siitä toisille saarille ja niiltä edelleen mannermaalle, joka ympäröi tuota varsinaista valtamerta. Sillä koko mainitun
[25 a] salmen tämänpuoleinen alue on kuin satama, johon johtaa ahdas tuloväylä. Sen toisella puolella on tuo valtameri, ja maata sen ympärillä kehässä voi varsinaisessa mielessä kutsua mannermaaksi. Tällä Atlantis-saarella hallitsi suuri ja ihmeellinen kuninkaiden liittokunta, joka piti vallassaan koko saarta ja lisäksi monia muita saaria ja osaa manner-
[25 b] maasta. Sen lisäksi he hallitsivat vielä Libyan alueita salmen tällä puolen aina Egyptin rajoille saakka ja Eurooppaa Etruriaan asti. Tämä voimavaransa yhteen liittänyt valtakunta yritti nyt yhdellä ainoalla suurhyökkäyksellä orjuuttaa sekä teidän maanne että meidän ja lisäksi kaiken salmen tällä puolen sijaitsevan maan.
Väite Atlantiksen sijainnista on kohtalaisen tarkka. Satama, johon johtaa ahdas tuloväylä (Herakleen pylväät) on Välimeren alue. Atlantis sijaitsee Gibraltarinsalmen takana kaukana Atlantin valtamerellä. Tiedemiehet, kuten J. V. Luce ovat Galanopoulosin kanssa samaa mieltä siitä, että Atlantiksen legenda kertoo Akrotinin tuhosta Santorinilla. Vuonna 1992 Eberhard Zangger Saksan arkeologisesta instituutista Ateenassa esitti teorian, että Atlantis oli itse asiassa Troija, joka – kuten aikaisemmin on jo todettu – sijaitsi lounaisessa Turkissa. Vaatii aikamoista mielikuvitusta väittää, että tarina suuresta saaresta Atlantin valtameressä kertoo todellisuudessa pienestä saaresta Aigeianmeressä tai linnoituksesta muinaisessa Turkissa. Tällaistakin tutkimusta kuitenkin rahoitetaan. Richard Ellisin mukaan Stanfordin yliopisto ja Saksan arkeologinen instituutti tukivat Zanggerin työtä vuosina 1984–1988.

Atlantikseen todella höyrähtäneet ovat kuitenkin syyllisiä vieläkin suurempiin ”rikoksiin”, sillä he tulkitsevat kuvauksen saaresta Herakleen pylväiden takana vieläkin väljemmin. He saattavat sijoittaa Atlantiksen lähes minne tahansa maapallolla. Rand Flem-Ath sijoittaa Atlantiksen Antarktikselle. John M. Allen kirjassaan Atlantis: The Andes Solution sijoittaa Atlantiksen nykypäivän Boliviaan, Poopoo-järveen uponneelle vulkaaniselle saarelle. Tästä teoriasta löytää lisätietoja osoitteesta http://www.geocities.com/webatlantis/.

Jos Atlantis ja sen hävinnyt sivilisaatio – todellinen tai kuviteltu – sijoitetaan jonnekin muualle kuin Atlanttiin, täytyy jättää huomioimatta avainosa Platonin kuvauksesta (suomentanut A.M. Anttila):

[25 d] … Mutta sitten myöhemmin, yhden ainoan hirvittävän päivän ja yön kuluessa, syntyi tavattoman ankaria maanjäristyksiä ja puhkesi vedenpaisumus; maa nieli yhtäkkiä koko teidän sotajoukkonne, ja samalla Atlantis-saari vajosi meren syvyyteen ja katosi näkyvistä. Sen vuoksi meri on vielä nytkin tuolla kohtaa purjehduskelvoton ja mahdoton tutkittavaksi, sillä lieju, jonka saari vajotessaan jätti jälkeensä, on esteenä.
Etelämanner ja Poopoo-järvi tuskin ovat kuvauksen mukaisia purjehduskelvottomia liejuisia alueita Atlantin valtameressä. Minkä tahansa mahdollisen Atlantiksen olemassaoloa esittävän todisteen voima riippuu siitä, että pysytään kuvauksessa, erityisesti Platonin sellaisessa. Hän kertoo Atlantiksesta selkeästi, ja niin kauan kuin ei löydetä 11000 vuotta vanhaa suurta uponnutta saarta raunioineen ja muinaisine merenkulkusivilisaatioineen, skeptikot voivat turvallisesti olettaa, että Atlantista ei ikinä ole ollut olemassa.

Platonin motiivit
Platonin dialogit esittävät hänen filosofiaansa ja niissä on joitakin ominaisia piirteitä. Yksi piirre on epätavallisten, tosiksi väitetyiden tarinoiden käyttö, joiden avulla Platon saattoi esittää ideansa eloisasti.

Esimerkiksi Gorgias-teoksen lopussa Sokrates kertoo tarinan Autuaiden saarista ja Tartaroksesta, kreikkalaisen version taivaasta ja helvetistä (suomentanut Pentti Saarikoski):

[523 a] Kuuntele niin saat kuulla – aloittaakseni kuten tarinankertojat – hyvin kauniin tarinan, jota sinä luultavasti pidät satuna mutta minä tosikertomuksena. Tarkoitukseni on kertoa sinulle totuus.
Valtio-teoksen lopussa Sokrates kertoo tarinan pamfylialaisesta sankarista Eristä, joka kaatui taistelussa, mutta heräsi polttoroviolla eloon ja kuvasi, mitä oli kuoleman tuolla puolen nähnyt (suomentanut Marja Itkonen-Kaila):

[621 b,c] … Näin siis, Glaukon, sekin tarina pelastui joutumasta hukkaan. Jos uskomme siihen, se voi pelastaa meidätkin, ja silloin pääsemme hyvin ylittämään Lethen virran ja sielumme säästyy saastumattomana.
Platon käyttää ”todellisten”, hämmästyttävien tarinoiden välinettä myös muissa dialogeissaan, mukaanlukien Menon ja Lait. Timaios, kuten aikaisemmin mainittiin, on jatkoa Valtiolle, Platonin pääteokselle, joka kertoo ideaalivaltiosta ja sen hallitsemisen luonteesta. Kun Platon kertoo, kuinka ideaalivaltio ja sen kansalaisuus tulisi muodostaa, hän myös esittää keinoja nuorison kasvatukseen. Yksi työkalu on käyttää täysin keksittyjä tarinoita, jotka esitetään nuorisolle todellisena historiana (suomentanut Marja Itkonen-Kaila):

[376 d] … No niin, nyt ryhdymme tarinoimaan niin kuin sadun-
[377 a] kertojat, kaikessa rauhassa, ja alamme kasvattaa näitä miehiä. … Ja aloitamme kasvatuksen runotarten taiteilla, urheilun vuoro on myöhemmin, eikö totta? … Ja taiteisiin kuuluvat myös kertomukset? … Kertomuksia on kahta lajia, todenperäisiä ja valheellisia. … Ja kasvatuksessa tulee käyttää näitä molempia, ensin kuitenkin valheellisia, niinhän? … No, tiedät kai, että alku on tärkein jokaisessa työssä,
[377 b] mutta varsinkin kun on kyseessä nuori ja taipuisa olento. Silloin häntä on helpoin muovailla ja silloin häneen painautuu se leima, jolla hänet tahdotaan merkitä.
Myöhemmin Platon kirjoittaa samassa teoksessa:

[414 b,c] … Jokin aika sitten puhuimme välttämättömyyden sanelemista valheista. Millähän tavoin me nyt voisimme saada itse hallitsijat tai edes muut valtiomme kansalaiset uskomaan erään tällaisen kauniin valheen? … Tällaista on tapahtunut ennen monin paikoin, niin ainakin runoilijat sanovat, ja monet uskovat heitä. Mutta meidän päivinämme tällaista ei ole sattunut ja tuskin enää sattuukaan, niin että tulee olemaan täysi työ saada ihmiset uskomaan tähän.
Kuten itävaltalainen filosofi Karl Popper (1902–1994) huomioi ensimmäisessä osassa kaksiosaisessa kirjassaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, Platon näkee legendat ihmisen alkuperästä, moraalisesta urheudesta ja suurista saavutuksista sosiaalisesti käytännöllisinä, tahdotun maailmankatsomuksen mieleen iskostavina työkaluina – jaloina valheina.

Kritiaksen Timaios-teoksessa Sokrateelle ja hänen vierailleen kertoma tarina Atlantiksesta on erityinen monestakin syystä. Ensiksikin Kritias oli Platonin ”isosetä”. Hän oli myöskin yksi ”kolmestakymmenestä tyrannista”. (Ateenaan spartalaisen sotapäällikön Lysandroksen ateenalaisista saavuttaman voiton (404 eaa.) jälkeen asetettu brutaalia hirmuhallintoa harjoittanut johto, jonka Trasybulos syöksi vallasta jo seuraavana vuonna ja palautti demokraattisen hallintomuodon.) Hän oli antidemokraatti ja esispartalainen. Platonin Valtiossa esitetty ideaaliyhteiskunta ei ollut sattumalta sekä antidemokraattinen että merkittävästi samankaltainen kuin Sparta. Myös Kritias esitti jo Valtiossa olleen doktriinin jalosta valheesta.

Popperin mukaan Platon olikin ensimmäinen, joka ylisti propagandistisia valheita, ja ”niiden tarkoitusta hän kuvasi voimakkailla säkeillä saarnaten viisaasta ja ovelasta miehestä, joka keksi uskonnon”.

Propagandana myytti Atlantiksesta kertoo enemmän itse ateenalaisista kuin mistään uponneesta sivilisaatiosta. Taru sijoittaa Ateenan historian syvälle menneisyyteen ja kuvaa kaupunkilaisia sankarillisessa taistelussa uhkaavaa Atlantiksen vihollista vastaan. Timaoiksessa Kritias vastaa Sokrateen pyyntöön kuvata tarkasti taistelua Ateenan puolesta seuraavasti (suomentanut A.M.Anttila):

[25 b,c] … Ja silloin, Solon, kaikille ihmisille kävi selväksi teidän valtiossanne piilevä hyveen ja urheuden voima, sillä valtionne oli kaikkia muita edellä jalossa rohkeudessa ja sotataidossa. Välillä se johti muita helleenejä, välillä sen oli pakko käydä sotaa yksin, kun muut luopuivat taistelusta. Suunnattomiin vaaroihin antautuen se voitti hyökkääjät ja pystytti voitonmerkin. Niin se pelasti orjuudesta ne, joita ei vielä ollut saatettu orjuuteen, ja meille kaikille muille, jotka asumme Herakleen rajamerkkien tällä puolen, se auliisti pelasti vapauden.
Kuten aikaisemmin mainitsin, Aparaturia-juhlat, jollaisissa Kritias kuuli Atlantis-tarinan isoisältään, ovat paljastavia. Vauvat, nuoret miehet ja vasta naimisiin menneet vaimot liitettiin juhlien päätteeksi jäseniksi eri yhteisöihin. Tilaisuudessa yhteisö ajoi seuraavan sukupolven sisään juuri sellaiseen kontekstiin, missä tarinoita valtiosta esitettiin koulutustarkoituksessa tosina. Huomioitavaa on myös tosiasia, että kyseessä oli kilpailu eeppisen runouden esittämisestä. Eeppinen runous oli Kreikassa klassinen väline, jonka avulla kerrottiin taruja kauan sitten tapahtuneista sankarillisista teoista.

Ei ole minkäänlaisia todisteita, jotka liittäisivät Atlantiksen olemassaolon mihinkään todelliseen paikkaan mihinkään maailman aikaan. Jos Atlantiksen tarina sisältää kuvauksia, jotka muistuttavat historiallisia tapahtumia, johtuu se siitä, että mikä tahansa fiktio vertautuu todellisiin kokemuksiin. Kaikki todisteet osoittavat, että kertomus Atlantiksesta oli yksi Platonin jaloista valheista: käyttökelpoista fiktiota, jota käytettiin esittämään asiaa, ei viittaamaan menneisyyteen.

Atlantis jatkaa ihmisten mielikuvituksen kiehtomista, koska taru tarjoaa toivoa, että jonakin päivänä paljastuvat hävinneet ihanteet tai ihmisen rajoittamattomat kyvyt – eivät pelkästään kuolleen sivilisaation rauniot. Väärennetylle kartalle piirretyn tuntemattoman maan tutkiminen jättää kuitenkin huomioimatta todellisen Atlantiksen: ihmisten ihanteiden löytämättömän maan.

Lähde: http://www.csicop.org/sb/2001-09/atlantis.html
Käännös: Risto K. Järvinen

Siis tarua vai totta ? :D.

Moi!



Edgar Cayce

Edgar Cayce vuonna 1910.Edgar Cayce (18. maaliskuuta 1877 – 3. tammikuuta 1945) oli yhdysvaltalainen psyykikko ja parantaja. Häntä on kutsuttu myös Nukkuvaksi profeetaksi erään hänestä kertovan kirjan mukaan. Caycella oli kyky vaivuttaa itsensä eräänlaiseen transsitilaan, jossa hän vastasi hänelle esitettyihin kysymyksiin.

Caycen lukemukset

Caycen istunnoissa läsnä olleiden mukaan Caycelle avautui yhteys toisten ihmisten kehon sisälle sekä henkilöiden edellisten elämien tapahtumiin. Cayce käytti avustajaa kirjoittamaan muistiin näiden lukemuksiksi kutsuttujen hypnoosi-istuntojen aikana kertomansa hoito-ohjeet tai asiat, koska ei itse transsista herättyään muistanut puhumaansa. Caycen istuntoja kertyi hänen kuolemaansa saakka noin 15 000. Istunnoissaan hän puhui selvästi normaalilla puheella, eikä esimerkiksi runoilla tai arvoituksilla.

Cayce, joka oli syvästi uskova kristitty ja pyhäkoulun opettaja, suhtautui aluksi kykynsä käyttöön epäilevästi, koska hän ei tiennyt oliko kyseinen kyky jumalan vai paholaisen aikaansaannosta. Hänen lähimmät ystävänsä saivat kuitenkin taivuteltua hänet jatkamaan lukemuksia, ja auttamisesta tulikin sittemmin Caycelle elämäntyö. Voidakseen kertoa sairauden syyn, Caycen ei tarvinnut tietää sairastuneesta kuin pelkkä nimi ja osoite. Yleensä avun tarvitsijat lähettivätkin Caycelle pelkän kirjeen jossa kertoivat nimen, osoitteen sekä vaivan johon tarvitsivat apua.

Tieto Caycen toiminnasta laajeni ja yhteydenottoja tuli eri puolilta Yhdysvaltoja ja lopulta jopa Euroopasta saakka. Cayce antoi ohjeita sellaisiinkin sairauksiin, joiden kohdalla tuolloinen virallinen koululääketiede myönsi voimattomuutensa.

Kyseltäessä sairauksien perimmäisiä syitä Caycen puheessa alkoi esiintyä karmaan ja reinkarnaatioihin viittaavia mainintoja. Näissä lukemuksissa Cayce viittasi usein kysyjän edelliseen elämään Atlantiksella tai muinaisissa kulttuureissa.

Toisen maailmansodan syttyminen lisäsi yhteydenottojen määrää entisestään, ja liiallinen transsissa olo koituikin lopulta kohtalokkaaksi Caycen terveydelle. Tätä oli jopa ennustettu eräässä Caycea itseään koskevassa lukemuksessa.


Association for Research and Enlightenment
Yhdysvalloissa, Virginia Beachissa toimiva "Tutkimus- ja valistusyhdistys" A.R.E. (Association for Research and Enlightenment) on kansainvälisen Cayce-tiedotuksen keskus. Siellä säilytetään alkuperäisiä Caycen antamia lukemuksia, joita on numeroituna ja dokumentoituna yli 14 000 kappaletta. Caycelta ennustuksia ja ohjeita saaneita sekä hänet henkilökoh­taisesti tunteneita on vielä tänäkin päivänä elossa tuhansia. Alkuperäiset dokumentit ovat asiasta kiinnostuneiden tutkijoiden käytettävissä. Nykyään Edgar Cayce -tiedotustoimintaa on yli 40 maassa.


Mitäpä tuohon lisäämään :).

"Itse tajusin käyttää rukouksissani omaa vakavaa sairauttani hyväksi sillä tavalla, että lupasin jos minut parantavat, annan kehoni tai sieluni heidän käytettäväksi."

Tuo on hieman yliampuvaa. Totta, varo mitä toivot koska toivomuksesi kuullaan, samoin hieman kaikki kuulee toivomuksesi. Uharautumalla, ken tietää mihin uhrautuu. Riskipeliä tietämättömälle ja vielä tiedonkin jälkeen.

Uhrautuvalla lipeää toisen lajin armoille, kumartamaan jumaluuksille muistamatta että toiset lajit ovat yhdenvertaisia ja ihmisellä ns vapaa tahto. Vapaa tahto on muistutus ihmiselle, että koska tahansa voi sanoa EI ja ei ole ikuisia sopimuksia, vaan ihminen on saatu uskomaan että on MÄÄRÄAIKAISIA SOPIMUKSIA, vaikka kaikki on realiaikaita sopimusta.

Joka käyttää sairauttaan hyväkseen täytyy muistaa, että käytti sairauttaan tietoisesti hyväkseen, kunnes tietää mitä tekee.

Mitään ominaisuuttaan ei ole hyvä käyttää vastakkainasetteluun, puollustaakseen pyyntöä, pyyntö voi tuolloin tulla samassa muodossa todeksi kuin on tehty ja tekoaan puolustelemaan.

Hätä on voi olla todellinen sairaalla, jolloin ei pidä vähätellä avun pyyntöä, mutta pitääkö sairaan antaa kaikkensa muuhun kuin pyyntöönsä, ei kaikkeaan vaihtokauppaan.

Ei elämä ole vaihtokauppaa, ei rahaakaan käytetä kuin ihmisen uskotteluun, että raha on olemassa. Olen itse nähnyt kuinka asia toimivat ilman rahaakin, paikoissa missä ihmiset kävelevät sisälle ja käyttävät rahaa saadakseen samaa. Ketkä nuon tekevät, että antavat ihmisten luulla että raha on olemassan, ovat kaksinaamaisia ja pelkureita uskottelullaan.

Perusteet voivat olla eri, mutta hei täällä ei ole perusteltuja oikeuksia tällä hetkellä, koska annetutkin perustelut ovat vääriä, perusteluiden tarvekin tulee sanallisuuden kautta, koska ymmärrys on niin rajoittunutta sanallisuuden kautta. Maapallolta löytyy paikkoja, joissa juovuksissa olevia juotetaan, lammikossa olevia kastellaan ja ilman että raha vaihtaa omistajaa. Tuokin on vielä yksilön etämistä toimimasta, vaikka ihmisen mielestä mitä parasta asiaa.

Sillä katso, ansa joka on viritetty on kolminkertainen. Ensin uskotellaan että rahalla saa että rahalla saa täytyy itsensä myydä. Sitten kun tajuaa mikäli tajuaa koskaan ettei rahaa tarvita onkin jo myynyt itseään josta hävetys. Sanallisuus syvenee häpeällä jolloin sanallisuudesta tulee viimmeinen taisto ennen tahtoa. Mikäli tuon käy läpi itseään myymättä sanallisuudelle on käynyt läpi labyrintin jollaisesta ihmisellä ei ole käsitystä.

Seuraavaa lukiessa on todettava itselleen entäs sitten tai irroittaa asia hetkeksi itsestään, ettei asia tule itsesääliksi, tai häiritseväksi, koska on jo tapahtunut ja katse olan yli on turha.
Sairaudet ilmenevät energiakehossa ensin. Fyysinen olemus ilmentää mennyttä (mikäli missi, niin on jo edesmennyt missi).

Älä omista kipua tai anna kivun omistaa. Sairaus muistuttaa olemassa olostaan, ei sairautta tarvitse muistaa. Moni on parantunut kävellen metsään. Huomata voi ettei olekkaan hätää, että hätäkin on sanallisen ajattelun aikaan saamaa. Aivot ovat myös ruumiin suurin energian kuluttaja.

Kaikki on jo. Ilman harmaitakin ja rodut ovat tuosta koettaneet ihmiselle kertoa. Ihmisellä on jo kaikki.

Ruumiista irtautuminen ja Astraalimatkat


Astraalimatkat

Jotkut ihmiset ovat ilmeisesti kokeneet ns. astraalimatkan, jonka aikana mieli irtautuu ruumiista. Ilmiötä nimitetään ruumiin ulkopuoliseksi kokemukseksi tai englanninkielisistä sanoista lyhennettynä OBE:ksi.

Ruumiista irtautumisen aikana ihminen näkee ruumiinsa kuin toisen henkilön. Hänen henkensä näyttää siirtyneen “astraaliruumiiseen”. Kokemuksen sanotaan olevan miellyttävä - joskin melko kummallinen.

Kun fyysinen ruumis ei sido henkeä, liikkuminen voi tapahtua ajatuksen nopeudella. Astraaliruumis voi liikkua myös esteiden kuten seinien läpi. Jotkut uskovat että astraaliruumis on ihmisen sielu.

Useimmat OBE-ilmiöt ovat satunnaisia. niitä tapahtuu vaaratilanteissa kuten auto-onnettomuuksissa tai vakavan sairauden aikana. Joissakin tapauksissa irtautuminen on kuitenkin saatu aikaan tahdonvoimallakin.

Monet ihmiset kokevat ruumiista irtautumisen ollessaan hyvin väsyneitä tai juuri nukahtamassa. ilmiö käynnistynee siten että kyseinen ihminen näkee ruumiinsa makaavan vuoteella ja tuntee leijailevansa sen yläpuolella.

Astraalimatkaaja voi alkaa kuvitella, miltä henkiruumiissa liikkuminen tuntuu. Joskus hän huomaa voivansa kulkea esteiden läpi ja leijuvansa minne haluaa.

Usein selitetään, että astraalimatkaaja on yhteydessä fyysiseen ruumiiseensa hopealangalla, joka yhdistää kummankin ruumiin pään.
Ensin astraaliruumis leijuu fyysisen ruumiinsa päällä. Jätettyään vähitellen ruumiin, astraalimatkaaja voi seistä suorana, mutta aluksi hän huojuu puolelta toiselle. Joskus muut ihmiset voivat nähdä astraaliruumiin. Se voi näyttää kalpealta, aavemaiselta tai todellisen henkilön kaltaiselta.

Newyorkilainen taidemaalari Ingo Swann pystyy keskittymään ajatuksensa mihin tahansa jopa ulkoavaruudessa. Hänen harvinaislaatuinen kykynsä on sukua astraalimatkaamiselle. Swann rentoutuu ja keskittyy paikkaan, jossa hänen on pyydetty käyvän.

Vuonna 1974, kaksi viikkoa ennen kuin amerikkalainen avaruusluotain Mariner 10 kävi Merkuriuksella, Swann lähetti ajatuksensa tälle tuntemattomalle planeetalle. Marinerin myöhemmin maahan lähettämät raportit vahvistivat osan Swannin “näkemästä” oikeaksi. Esimerkiksi hän kertoi aivan oikein, että Merkuriuksella ilma on hyvin ohutta ja että planeetan ympärillä on kaunis aura.

Monet ruumiista irtautumiskokemukset näyttävät liittyvän astraalimatkaajan hengen pelastamiseen. Voimakkaiden tuskatilojen aikana ihmiset tuntevat joskus olevan irti ruumiistaan. Silloin he lakkaavat tuntemasta tuskaa ja voivat hallita vaarallisen tilanteen paremmin.
Jossain harvinaisissa tapauksissa muut ihmiset voivat nähdä astraaliruumiin. Seuraavan tarinan, jossa on astraalimatkaajalle varsin tyypillisiä piirteitä, on kertonut erään laivan kapteeni 1860-luvulla. Tässä tapauksessa matka tapahtui unen aikana:


Psyykkinen merimatka

Laivan ensimmäinen perämies Robert Bruce tapasi kerran kapteenin hytissä oudon muukalaisen, joka seisoi pöydän ääressä ja kirjoitti lokikirjaa. Bruce pelästyi, sillä kukaan ei ollut voinut nousta alukselle sen lähdettyä Liverpoolista.
Bruce kiirehti laivan kannelle kertomaan kertomaan tapahtuneesta kapteenille. Tämä kieltäytyi uskomasta häntä. Tarina tuntui mahdottomalta, mutta kun he katsoivat lokikirjaa, siihen oli kirjoitettu: “Kääntykää luoteeseen.”

Kapteeni epäili että kyseessä oli pila ja päätti selvittää, kuka oli kirjoittanut sanat. Hän käski kaikkien miehistöön kuuluvien kirjoittaa “Kääntäkää luoteeseen”. Kenelläkään heistä ei ollut samanlainen käsiala kuin se, jolla oli kirjoitettu lokikirjaan.

Robert Bruce uskoi varmasti nähneensä miehen, vaikka tätä ei enää aluksella näkynytkään. Kapteeni oli kummissaan ja päätti toimia oudon viestin mukaisesti. Kolmen tunnin kuluttua he näkivät jäälauttoihin juuttuneen aluksen.
Miehet lähtivät pelastusveneillä noutamaan eloonjääneitä, jotka olivat jo miltei luopuneet toivosta pelastumisensa suhteen. Bruce järkyttyi huomatessaan, että yksi pelastetuista merimiehistä oli sama jonka hän oli nähnyt kirjoittavan lokikirjaan.

Kapteeni pyysi näytteen miehen käsialasta ja kaikki hämmästyivät nähdessään, että se oli samanlaista kuin lokikirjassa. kun tapaus selitettiin muukalaiselle, tämä ei muistanut sanoja, vain sen, että oli vaipunut syvään uneen oudon tapahtuman aikoihin. Hän oli selvästi nähnyt unessa itsensä, pelastamaan tulleella aluksella. Unen alus osoittautui samaksi, jolle hänet todellisuudessa oli pelastettu.


Onko kellään kokemuksia astraali matkailusta? Näinkö humikset matkustavat? Onko astraali matkustus turvallista? Entä vakuutukset? Mitä pitää ottaa huomioon? Entä jos kaikki ei sujukkaan suunnitelmien mukaan?

Turvallista matkaa :D.

Golf Pallo kirjoitti:

Ruumiista irtautuminen ja Astraalimatkat


Astraalimatkat

Jotkut ihmiset ovat ilmeisesti kokeneet ns. astraalimatkan, jonka aikana mieli irtautuu ruumiista. Ilmiötä nimitetään ruumiin ulkopuoliseksi kokemukseksi tai englanninkielisistä sanoista lyhennettynä OBE:ksi.

Ruumiista irtautumisen aikana ihminen näkee ruumiinsa kuin toisen henkilön. Hänen henkensä näyttää siirtyneen “astraaliruumiiseen”. Kokemuksen sanotaan olevan miellyttävä - joskin melko kummallinen.

Kun fyysinen ruumis ei sido henkeä, liikkuminen voi tapahtua ajatuksen nopeudella. Astraaliruumis voi liikkua myös esteiden kuten seinien läpi. Jotkut uskovat että astraaliruumis on ihmisen sielu.

Useimmat OBE-ilmiöt ovat satunnaisia. niitä tapahtuu vaaratilanteissa kuten auto-onnettomuuksissa tai vakavan sairauden aikana. Joissakin tapauksissa irtautuminen on kuitenkin saatu aikaan tahdonvoimallakin.

Monet ihmiset kokevat ruumiista irtautumisen ollessaan hyvin väsyneitä tai juuri nukahtamassa. ilmiö käynnistynee siten että kyseinen ihminen näkee ruumiinsa makaavan vuoteella ja tuntee leijailevansa sen yläpuolella.

Astraalimatkaaja voi alkaa kuvitella, miltä henkiruumiissa liikkuminen tuntuu. Joskus hän huomaa voivansa kulkea esteiden läpi ja leijuvansa minne haluaa.

Usein selitetään, että astraalimatkaaja on yhteydessä fyysiseen ruumiiseensa hopealangalla, joka yhdistää kummankin ruumiin pään.
Ensin astraaliruumis leijuu fyysisen ruumiinsa päällä. Jätettyään vähitellen ruumiin, astraalimatkaaja voi seistä suorana, mutta aluksi hän huojuu puolelta toiselle. Joskus muut ihmiset voivat nähdä astraaliruumiin. Se voi näyttää kalpealta, aavemaiselta tai todellisen henkilön kaltaiselta.

Newyorkilainen taidemaalari Ingo Swann pystyy keskittymään ajatuksensa mihin tahansa jopa ulkoavaruudessa. Hänen harvinaislaatuinen kykynsä on sukua astraalimatkaamiselle. Swann rentoutuu ja keskittyy paikkaan, jossa hänen on pyydetty käyvän.

Vuonna 1974, kaksi viikkoa ennen kuin amerikkalainen avaruusluotain Mariner 10 kävi Merkuriuksella, Swann lähetti ajatuksensa tälle tuntemattomalle planeetalle. Marinerin myöhemmin maahan lähettämät raportit vahvistivat osan Swannin “näkemästä” oikeaksi. Esimerkiksi hän kertoi aivan oikein, että Merkuriuksella ilma on hyvin ohutta ja että planeetan ympärillä on kaunis aura.

Monet ruumiista irtautumiskokemukset näyttävät liittyvän astraalimatkaajan hengen pelastamiseen. Voimakkaiden tuskatilojen aikana ihmiset tuntevat joskus olevan irti ruumiistaan. Silloin he lakkaavat tuntemasta tuskaa ja voivat hallita vaarallisen tilanteen paremmin.
Jossain harvinaisissa tapauksissa muut ihmiset voivat nähdä astraaliruumiin. Seuraavan tarinan, jossa on astraalimatkaajalle varsin tyypillisiä piirteitä, on kertonut erään laivan kapteeni 1860-luvulla. Tässä tapauksessa matka tapahtui unen aikana:


Psyykkinen merimatka

Laivan ensimmäinen perämies Robert Bruce tapasi kerran kapteenin hytissä oudon muukalaisen, joka seisoi pöydän ääressä ja kirjoitti lokikirjaa. Bruce pelästyi, sillä kukaan ei ollut voinut nousta alukselle sen lähdettyä Liverpoolista.
Bruce kiirehti laivan kannelle kertomaan kertomaan tapahtuneesta kapteenille. Tämä kieltäytyi uskomasta häntä. Tarina tuntui mahdottomalta, mutta kun he katsoivat lokikirjaa, siihen oli kirjoitettu: “Kääntykää luoteeseen.”

Kapteeni epäili että kyseessä oli pila ja päätti selvittää, kuka oli kirjoittanut sanat. Hän käski kaikkien miehistöön kuuluvien kirjoittaa “Kääntäkää luoteeseen”. Kenelläkään heistä ei ollut samanlainen käsiala kuin se, jolla oli kirjoitettu lokikirjaan.

Robert Bruce uskoi varmasti nähneensä miehen, vaikka tätä ei enää aluksella näkynytkään. Kapteeni oli kummissaan ja päätti toimia oudon viestin mukaisesti. Kolmen tunnin kuluttua he näkivät jäälauttoihin juuttuneen aluksen.
Miehet lähtivät pelastusveneillä noutamaan eloonjääneitä, jotka olivat jo miltei luopuneet toivosta pelastumisensa suhteen. Bruce järkyttyi huomatessaan, että yksi pelastetuista merimiehistä oli sama jonka hän oli nähnyt kirjoittavan lokikirjaan.

Kapteeni pyysi näytteen miehen käsialasta ja kaikki hämmästyivät nähdessään, että se oli samanlaista kuin lokikirjassa. kun tapaus selitettiin muukalaiselle, tämä ei muistanut sanoja, vain sen, että oli vaipunut syvään uneen oudon tapahtuman aikoihin. Hän oli selvästi nähnyt unessa itsensä, pelastamaan tulleella aluksella. Unen alus osoittautui samaksi, jolle hänet todellisuudessa oli pelastettu.


Onko kellään kokemuksia astraali matkailusta? Näinkö humikset matkustavat? Onko astraali matkustus turvallista? Entä vakuutukset? Mitä pitää ottaa huomioon? Entä jos kaikki ei sujukkaan suunnitelmien mukaan?

Turvallista matkaa :D.

vaan, mutta taitoni eivät riitä moiseen matkusteluun. Mielelläni kyllä sitä harrastaisin :)

Lähin ihmisen näköinen on ihmisen pahin alistaja. Asuus ihmisten keskellä.

Ihmisen näköisiä lajeja on kylläkin useita, eivät kuitenkaan elä ihmisen keskuudessa.

Golf Pallo kirjoitti:

Ruumiista irtautuminen ja Astraalimatkat


Astraalimatkat

Jotkut ihmiset ovat ilmeisesti kokeneet ns. astraalimatkan, jonka aikana mieli irtautuu ruumiista. Ilmiötä nimitetään ruumiin ulkopuoliseksi kokemukseksi tai englanninkielisistä sanoista lyhennettynä OBE:ksi.

Ruumiista irtautumisen aikana ihminen näkee ruumiinsa kuin toisen henkilön. Hänen henkensä näyttää siirtyneen “astraaliruumiiseen”. Kokemuksen sanotaan olevan miellyttävä - joskin melko kummallinen.

Kun fyysinen ruumis ei sido henkeä, liikkuminen voi tapahtua ajatuksen nopeudella. Astraaliruumis voi liikkua myös esteiden kuten seinien läpi. Jotkut uskovat että astraaliruumis on ihmisen sielu.

Useimmat OBE-ilmiöt ovat satunnaisia. niitä tapahtuu vaaratilanteissa kuten auto-onnettomuuksissa tai vakavan sairauden aikana. Joissakin tapauksissa irtautuminen on kuitenkin saatu aikaan tahdonvoimallakin.

Monet ihmiset kokevat ruumiista irtautumisen ollessaan hyvin väsyneitä tai juuri nukahtamassa. ilmiö käynnistynee siten että kyseinen ihminen näkee ruumiinsa makaavan vuoteella ja tuntee leijailevansa sen yläpuolella.

Astraalimatkaaja voi alkaa kuvitella, miltä henkiruumiissa liikkuminen tuntuu. Joskus hän huomaa voivansa kulkea esteiden läpi ja leijuvansa minne haluaa.

Usein selitetään, että astraalimatkaaja on yhteydessä fyysiseen ruumiiseensa hopealangalla, joka yhdistää kummankin ruumiin pään.
Ensin astraaliruumis leijuu fyysisen ruumiinsa päällä. Jätettyään vähitellen ruumiin, astraalimatkaaja voi seistä suorana, mutta aluksi hän huojuu puolelta toiselle. Joskus muut ihmiset voivat nähdä astraaliruumiin. Se voi näyttää kalpealta, aavemaiselta tai todellisen henkilön kaltaiselta.

Newyorkilainen taidemaalari Ingo Swann pystyy keskittymään ajatuksensa mihin tahansa jopa ulkoavaruudessa. Hänen harvinaislaatuinen kykynsä on sukua astraalimatkaamiselle. Swann rentoutuu ja keskittyy paikkaan, jossa hänen on pyydetty käyvän.

Vuonna 1974, kaksi viikkoa ennen kuin amerikkalainen avaruusluotain Mariner 10 kävi Merkuriuksella, Swann lähetti ajatuksensa tälle tuntemattomalle planeetalle. Marinerin myöhemmin maahan lähettämät raportit vahvistivat osan Swannin “näkemästä” oikeaksi. Esimerkiksi hän kertoi aivan oikein, että Merkuriuksella ilma on hyvin ohutta ja että planeetan ympärillä on kaunis aura.

Monet ruumiista irtautumiskokemukset näyttävät liittyvän astraalimatkaajan hengen pelastamiseen. Voimakkaiden tuskatilojen aikana ihmiset tuntevat joskus olevan irti ruumiistaan. Silloin he lakkaavat tuntemasta tuskaa ja voivat hallita vaarallisen tilanteen paremmin.
Jossain harvinaisissa tapauksissa muut ihmiset voivat nähdä astraaliruumiin. Seuraavan tarinan, jossa on astraalimatkaajalle varsin tyypillisiä piirteitä, on kertonut erään laivan kapteeni 1860-luvulla. Tässä tapauksessa matka tapahtui unen aikana:


Psyykkinen merimatka

Laivan ensimmäinen perämies Robert Bruce tapasi kerran kapteenin hytissä oudon muukalaisen, joka seisoi pöydän ääressä ja kirjoitti lokikirjaa. Bruce pelästyi, sillä kukaan ei ollut voinut nousta alukselle sen lähdettyä Liverpoolista.
Bruce kiirehti laivan kannelle kertomaan kertomaan tapahtuneesta kapteenille. Tämä kieltäytyi uskomasta häntä. Tarina tuntui mahdottomalta, mutta kun he katsoivat lokikirjaa, siihen oli kirjoitettu: “Kääntykää luoteeseen.”

Kapteeni epäili että kyseessä oli pila ja päätti selvittää, kuka oli kirjoittanut sanat. Hän käski kaikkien miehistöön kuuluvien kirjoittaa “Kääntäkää luoteeseen”. Kenelläkään heistä ei ollut samanlainen käsiala kuin se, jolla oli kirjoitettu lokikirjaan.

Robert Bruce uskoi varmasti nähneensä miehen, vaikka tätä ei enää aluksella näkynytkään. Kapteeni oli kummissaan ja päätti toimia oudon viestin mukaisesti. Kolmen tunnin kuluttua he näkivät jäälauttoihin juuttuneen aluksen.
Miehet lähtivät pelastusveneillä noutamaan eloonjääneitä, jotka olivat jo miltei luopuneet toivosta pelastumisensa suhteen. Bruce järkyttyi huomatessaan, että yksi pelastetuista merimiehistä oli sama jonka hän oli nähnyt kirjoittavan lokikirjaan.

Kapteeni pyysi näytteen miehen käsialasta ja kaikki hämmästyivät nähdessään, että se oli samanlaista kuin lokikirjassa. kun tapaus selitettiin muukalaiselle, tämä ei muistanut sanoja, vain sen, että oli vaipunut syvään uneen oudon tapahtuman aikoihin. Hän oli selvästi nähnyt unessa itsensä, pelastamaan tulleella aluksella. Unen alus osoittautui samaksi, jolle hänet todellisuudessa oli pelastettu.


Onko kellään kokemuksia astraali matkailusta? Näinkö humikset matkustavat? Onko astraali matkustus turvallista? Entä vakuutukset? Mitä pitää ottaa huomioon? Entä jos kaikki ei sujukkaan suunnitelmien mukaan?

Turvallista matkaa :D.

Robert Brucen mukana ollut matkaaja on tavallinen ihminen, jolle on kehittynyt matkustuskyky. Tällaisista auttajista kerrotaan kirjassa "Näkymättömiä auttajia". Kyky kuuluu ihan tavallisten ihmisten piiriin. Riittää että on hyvin auttamishaluinen ihan empimättä kaikissa tilanteissa - niin a vot se on mahdollista ja se voi kehittyä. Näkymätön auttaja voi näkyä hetken aikaa, niin kauan kuin tahdonvoimaa riittää näkymisen aikaansaamiseksi.

Enkelit ovat ET-olentoja. Tämä on fakta. Jeesus on Plejadeilta, joten on myös ET-olento.

Joo, mutta fiksummat menee sinisiin tai vaikka mustiin merelle.
Pölikset on pöliksiä.