olotila ihan ku ei pääsis yli ollenkaan siitä että lapsi asuu sij.perheessä.Aina iltasin rupee ahdistaa
niin paljon et tulee paniikkikohtauksia.Kerran viikossa saa vaan soittaa ja kerran kk nähdä,
Mut se mikä on kyllä väärin että kerran viikossa
saa lähettää s-postiakin.Tähän ei totu,eikä kait sen oo tarkotuskaan olla niin.Onks kellään muilla teillä ahdistavaa olotilaa siitä että lapsi on kotoa pois?
nyt on menny jo 9kk siitä kun lapsi otettiin huostaan.
niin paljon et tulee paniikkikohtauksia.Kerran viikossa saa vaan soittaa ja kerran kk nähdä,
Mut se mikä on kyllä väärin että kerran viikossa
saa lähettää s-postiakin.Tähän ei totu,eikä kait sen oo tarkotuskaan olla niin.Onks kellään muilla teillä ahdistavaa olotilaa siitä että lapsi on kotoa pois?
nyt on menny jo 9kk siitä kun lapsi otettiin huostaan.
Vastaukset 26
Vanhimmat
mistä ja miksi nuo rajoitukset yhteydenpidolle?
Oletko jotenkin häiriköinyt?
Haitannut sij.perheen elämää liiallisilla soitteluilla päivittäin?
Oletko käyttäytynyt puhelimessa siten, että lapsesi siitä ahdistuu?
Oletko muutoin ollut vaaraksi sij. perheelle, uhkaillut tai käyttäytynyt tökerösti?
Meillä ei ole ollut koskaan mitään rajoituksia.
Soittaa on saanut, milloin on halunnut ja tapaamiset on aina järjestyneet silloin kun vanhemmat ovat halunneet.
Kerran oli mielessä, että pitäiskö laittaa rajoituksia, kun kauheessa kännissä lasten isä raivosi mulle puhelimessa ja haukkui lapsilleen minua. Kuitenkin riitti huomautus siitä, ettei kännissä sais soitella.
Humalassa vielä senkin jälkeen soittelivat, mutta koska olivat asiallisia, ei ollut syytä asiaan puuttua.
En ole koskaan kokenut vanhempien soittelua häiritseväksi, pikemminkin sen, että eivät ole aina soittaneet, vaikka ovat luvanneet.
aina kun bio haluaa? Ovatko kaikki lapsenne sijoitettu omastanne paikkakunnastanne?
Vai onko teille sattunut biovanhemmat, jotka eivät ole niin aktiivisia?
Jos lapsi on sijoitettu vaikka 200 kilometrin päästä, oletko vienyt häntä vaikka joka päivä kotiin käymään jos bio on halunnut? Entä jos toisen lapsen äiti haluaa myöskin nähdä? Kuka häntä on vienyt tapaamiseen? Miehesi?
Miten normaalia perhe-elämää vietetään kaiken tuon rinnalla? Koska terapiat hoidetaan, entä muut harrastukset tai palaverit?
Mitä enemmän luen kirjoituksiasi, sitä vakuuttuneemmaksi tulen, ettet ole sijari. Sinä et tiedä sijarin arjesta yhtään mitään.
Olet varmaankin bio joka yrität saada toisia bioja ihmettelemään, et onpa kiva sijari, tuollaisen haluaisin omalle lapsellenikin.
On vain niin, että realiteetit on otettava huomioon!
kuitenkin olen ollut sijari jo yli 15 vuotta.
No, totta kai joku tolkku täytyy olla.
Sanoin siksi, että meillä on järjestetty tapaamiset silloin kun vanhemmat ovat toivoneet, eli meillä todella vanhemmat eivät ole olleet mitenkään aktiivisia, siksi juuri onkin pyritty heti reagoimaan ja mahdollistamaan tapaamiset, kun ovat olleet tapaamishaluisia ja kunnossa.
Kuitenkin olisin ollut valmis huomattavasti tiheämpiin tapaamisiin.
Harvoin itse olemme vieneet lapsia tapaamisiin ja kaikki lapsemme ovat samalta paikkakunnalta reilun 100 kilometrin päässä meiltä.
Aluksi lapset olivat kotilomilla ja vanhemmat etupäässä hakivat lapset ja toivat. Joskus harvoin veimme koko porukan sinne toiselle paikkakunnalle ja sovimme yhden tapaamispaikan kaikille, josta sitten sukulaiset hakivat omansa ja sama takastultaessa toisinpäin.
Myöhemmin lasten kasvettua ovat menneet itsekseen bussilla ja toisessa päässä on sitten joku ollut vastassa.
Alussa myös vanhemmat kävi vain täällä meillä tapaamassa, jos eivät pystyneet ottamaan kotiinsa.
Alussa niitä tapaamisia oli todella useamminkin, sitten taas pitkä väli, ettei kuulunut mitään ja nyt taas on vähän piristynyt.
Täytyy vielä sanoa se, että nää meidän lasten vanhemmat ovat olleet siinä mielessä hyvin meidätkin huomioonottavia, että ovat hyvin kohteliaasti aina kysyneet miten meille sopii jne.
Silloin kun jousto on molemminpuolista, tekee myös mieli olla joustava, vai mitä?
Tähän viiteentoista vuoteen mahtuu kyllä kaikenlaista, etten ihan kaikkia enää edes muista, mutta pääasiallisesti tapaamisten kanssa ei ole koskaan mitään rajoituksia tarvittu. Ei myöskään puheluiden suhteen.
Vanhemmille olen kertonut lasten aikataulut, mihin aikaan ovat syömässä ja milloin ovat jo nukkumassa.
Sillä vanhemmat ovat sitten osanneet ajoittaa soittonsa niin, että tietävät lasten oleva kotona, mutta ei vielä nukkumassa.
suoltamaan, kun jollakin on tosiaan lapsiakin kohtaan sydän paikallaan ja ymmärtää asioita lasten vanhempiekin näkökulmasta!
Vai ei Amalia muka olisi sen takia sijari ollenkaan! Mene itseesi noine mielipiteinesi!
Taidat kuulua niihin sijareihin, joiden mielestä palstan taso pari vuotta sitten oli kohdallaan...
vanhemmilla ei ollut kirjoituksissakaan mitään oikeuksia, oli vain sijareiden oikeudet ja jatkuva haukkuminen vanhempia kohtaan, mitään muuta ei ollut olemassakaan.
Oletko sinä sitten sijari, joka ei pysty samaan kuin Amalia, ja epäilet siksi Amalian kirjoituksia?
Ei meilläkään ole ollut mitään rajoituksia sijoittujen lasten vanhemmille, tilaa riittää ja muutenkin porukkaa kulkee sisään ja ulos, lasten kavereita ja sukua riittää. Mitä tässä avoimuudessa ja asenteessa on vaikea ymmärtää? Kun lasten (sjoitettujen ja omien) kanssa eläminen on elämäntapa, ei asioiden järjestäminen ole hankalaa, jos niin vain haluaa tehdä.
Toki asioista voi tehdä vaikeita ja esteitä ja hankaluuksia keksiä yhdelle jos toiselle asialle. Meillä lapset käyvät koulua 10 km päässä, ja koska koulukuljetuksia ei ole, kuljetan lapsia koulun ja kodin väliä, joskus mittariin tulee yli 100 kilsaa päivässä. Tämä nyt vain on minun hommaani tässä elämän vaiheessa. Sopimalla asioita voin koukata hakemassa ja viemässä lapsia tarpeen mukaan. Talossa tällä hetkellä 7 lasta, joista jokaisella harrastus tai pari. Organisointi kunniaan niin hommat sujuvat.
Toki jos joku asuisi 200 km päässä, sellaisen matkan ajaminen ei ole järkevää. Toisaalta 9-vuotias tyttäreni matkusti bussilla tuon mittaisen matkan tässä kesällä yksinkin, joten eipä tuo matkakaan olisi mahdottomuus.
Totta kai realiteetit on otettava huomioon, mutta ei niiden ole pakko estää elämistä ja asioita voi järjestellä ja sumplia jos vain löytyy halua. Siitä se on useimmiten kiinni.
Jos asioista itsepintaisesti ajattelee, että 'ei onnistu', 'mahdotonta', 'ei käy', niin eipä se sitten taatusti onnistukaan. Vaatii tahtoa ja halua. Kuten Amalialla.
lasta ja tämän vanhempia kohtaan pidetään jotenkin outona! Ja ilmeisesti vihamielinen ja kiero asenne olisi sitten normaalia noiden sijaishuoltoon sopimattomien tyyppien mielestä.
että juoppojen lapset jne
meillä ei sitä ja meillä ei tätä
ja mulle kun ei sovi niin ei sovi muillekaan
meillä toimitaan näin ja muita ei oteta huomioon
lapset eivät asioista päätä ja vielä vähemmän lapsen hulttioluuserivanhemmat
asenne ratkaisee
mutta sellainen asenne pitäisi olla jo este
siinä vaiheessa kun sijaisperhettä valitaan
eli vastuu on valitsijoilla
sekä myös näillä valvovilla lastensuojeluviranomaisilla
sijaisperheessä tapahtuu sosku vain sanoi,että
se on OIKEIN hyvä sijaisperhe vaikka sieltä jo 3 lasta oli siirretty muualle.Sitten vuosien kuluttua myönsivät että lapseni on pian siirrettä pois.
3 muuta sijaislasta jatkaa oloaan siellä?
Ei tosiaan ole tarkoituskaan, että totut olemaan erossa lapsestasi. Ei siinä nyt ole muuta keinoa, kuin yrittää saada lapsi mahd.pian takaisin.
Jos huosta on ollut aiheellinen ja tiedät syyt, niin nyt vain niitä syitä systemaattisesti poistamaan ja kotioloja rauhottamaan, että lapsi pääsee ensin lomille kotiin ja sitten lopullisesti.
Viimeistään nyt on aika ottaa itseä niskasta kiinni, jos siihen aihetta on ollut.
Ei auta itku markkinoilla. Oikein hyvä, ettet pysty lastasi unohtamaan, toivottavasti et koskaan unohdakaan ja ahdistus pakottaa sinut laittamaan asiat siihen malliin, et saat lapsen takaisin.
Tsemppiä sulle.
Mulla lapsi on ollut jo vuosia sijoitettuna. Ja joka ilta "syräntä kouraisee" tuska/kaipuu yms. Enää ei tule joka ilta itku, mutta määrätynlainen suru.
Myös meillä on sovittu, että minä saan soittaa kerran viikossa, mutta lapsikin on saanut soittaa kerran viikossa.
Nyt lapsi on jo niin iso, että hänellä on oma kännykkä. Laitan hyvän yön toivotuksen joka ilta, mutta edelleen noudatan aika tiukasti tätä soittosääntöä eli soitan vain kerran viikossa.
Toisaalta ymmärrän sen, että yhteydenottoja on rajoitettu. Lapsen on saatava mahdollisuus asettua sijoitukseen. Vaikka tuntuukin tosi raa´alta, että äiti/isä ei voi soittaa lapselle...mutta toisaalta: lapsen on päästävä kiinni siellä arkeen. Jos joka päivä vanhempi soittaa, ollaan jotenkin "repimässä haavoja auki". En tiedä, ymmärtääkö kukaan, mitä koetan sanoa, mutta näin se vaan on.
Muistan kun lapseni lähti sijoitukseen. Mietin, mitä "lohtua" lapselle saisin nukkumaanmenoon. Silloihan sitä tavallaan pysähtyy päivän hulinoissa. Tein itsestäni, lapsestani ja kotona olevasta lapsesta sellaisen valokuvajutun. Sovitiin lapsen kanssa, että hän katsoo sitä kuvaa joka ilta ja tavallaan me ollaan hänen luonaan. Tähän "viisas, murkkuiän kynnyksellä" oleva sijoitukseen lähteävä lapseni sanoi, että samahan se, missä sitä fyysisesti ollaan. Sydämessä rakkaat ovat aina mukana! Ja tätä lausetta koetan hokea myös itselleni usein.
Lapseni ollut huostassa monta vuotta.Kaipaamme toisiamme joka päivä.Lapsikin sanoo kun hänen on pakko olla siellä.Sanon ihan suoraan,että tämä on hirveintä mitä ihmisille voidaan tehdä,lapsen paras
on tästä kaukana.Joka päivä soitan,ja 2 kertaa/kk
viikonlopun lapsi kotona sekä lomaajat.
pidät yhteyksiä ja lapsi lomat kotona jne. niin mikä
teillä on esteenä, ettei lapsi voi muttaa kotiin?
Suomessa pitäisi olla, ainakin minun tietoni mukaan, 12.vuotiaalla oikeus omaan mielipiteeseen. Ei vaikuta sossun, perhekodin tai muunkaan sijoituspaikan hyypiöiden jänkytys. Onneksi lapsi osaa itse sanoa, mikä on se maailman paras paikka, ja kuka rakastaa kaikkein eniten. Jos nyt sattuu olemaan niin, että elämässä ei olekaan kaikki mennyt kriteerien mukaan, niin ymmärtääkseni siihenkin on joku sääntö, että miten pitää sossun auttaa. Se nyt tietysti on eri asia auttavatko.
muuhun apuun - siis edes paljon vähäisempäänkin jossa ei huostaanotosta tarvitsisi puhua mitään - niin tehdään pelkästään huostaanotto.
Ja sen jälkeen sijoituspaikassa vanhemmat saavat huomata, että heitä pidetään lapsen vihollisina, aivan sama, oliko kyseessä perhe tai laitos. Pahimmillaan sijaisperheet voivat olla yhtä pahoja paikkoja kuin laitoksetkin ja sijareiden asenne juuri niin kielteinen kaikkeen kuin Inkeri tässä ketjussa kuvasi.
Ikävä ei laannu, ennen kuin lapsi on takaisin kotona.
edellisessä sijaisp.kun he saivat tietää siitä
heittivät ins,epäilyn,joten purku kaatu siihen.
2v.meni tutk.todettiin aiheettomaksi.
Lapsi siirrettiin toiseen perheeseen,nyt en
ole yrittänyt purkua taitaisivat tehdä saman.
teki kaikkensa estääkseen tapaamiset,kirjeet,terrorisoi puhelut ymMonta vuotta jouduimme kestämään ennenkuin soskukin uskoi,ja
perhe vaihtui.
Ei ikävä lopu koskaan.
Aamut alkaa kirjeen kirjoituksella lapselle
päivä puhelun odottelulla milloin saa soitaa.
Päiviä laskemme jolloin lapsi tulee kotiin
sunnuntaisin jo haikeaa erota.Vuodesta toiseen samaa.
aiheettomaksi, niin miksei lasta yksintein kotiutettu, vaan vaihdettiin sij.perhettä?
Oletko minkälaisissa väleissä perheen kanssa?
Useimmat kuitenkin meistä on ihan mukavaa porukkaa ja ymmärtävät, jos normaalisti asioista juttelee.
Ei kannata kaikkia meikäläisiä karsastaa. Saattaisit hyvässä lykyssä saada sij.perheeltä jopa tukea purkuun. Yritä puhua heille avoimesti toiveestasi ja aikaisemmasta yrityksestäsi ja kuulostele heidän ajatuksiaa asiasta. Pitää vaan uskaltaa ottaa asiat puheeksi.
sairaalasta,kuin vasta asianajajalle josta aiheettomaksi
todettiin.Sos.johtaja myönsi ettei huostaan ole syytä enään ja kysyi jos lapsi olisi lukukauden loppuun koulussa.Tein virheen kun suostuin
eikä enään ollut varaa pitää asianajajaa.
Ekassa sijaispaikassa meillä ei ollut edes puhevälejä.
Nyt uudessa paikassa emme myöskään pahemmin juttele
mutta asiallisesti sen mitä puhumme.
Meillä nuorempi (vielä huostapaikassa oleva), on lomilla pääsääntöisesti joka toinen vkl. ja lomat.
Saan soittaa päivittäin (kiitos sijaisperheen).
Mutta sossu vaan pitää itsepäisesti kiinni omasta suunnitelmastaan, lapsen kotiutus ensivuonna ja sitä ennen minulle, vielä ns. äiti valmennus.
Ihan kun sitä äitiyttä ei olisi jo tässä takana.
Ja vaikka kuinka kaikki tahot todistaa päihteetytömyyteni, niin ei ei, lisää vaan todisteita.
Ja samaan aikaan lapsi oirehtii, masennusta, koska hänkään ei tajua, miksi ei voi asua, normaalissa kodissa.
On kuitenkin liian nuori hatkaamaan, kuten veljensä teki, kunnes kotiutettiin.
Sen sain nuoremman lupaamaan, että voi edes yöt nukkua.
Sehän tässä ikävintä onkin, että lapset kärsivät sossujen päätöksestä, vaikka sijaispaikassa menisikin hyvin, niin koti on aina koti ja jos siellä ei ole ongelmia,ei lapsi käsitä miksi ei voi siellä olla.
sen olen oppinut,ettei soskut vaihda päätöksiään,
ja että huostaanoton purku on melkeimpä mahdottomuus.
mun lapsi ollut nyt puolitoista vuotta huostassa
ja joka ilta itken kun nukkumaan menen.siihen ei vaan totu ikinä,että yks lapsista ei ole kotona.
siihen.Ikävä on aina.
siis miksi lapset joutuvat asumaan sijaisperheissä? miksi ne sinne laitetaan?
itse lastaan antaa huostaan.
että lapsi otettiin huostaan?