Pakko kirjottaa jonnekin, saada purkautua. Mun tilanteesta olis helppo sanoo ilkeitä juttuja, ehkä, mutta en jaksa aatella sitä.
2 vuotta sitten seurustelin ihanan ihmisen kanssa, jonka kanssa mulla oli avoin ja mahtava suhde. Kaikkea varjosti mielenterveysongelmani, jotka alkoivat melko yllättäen (ongelmat kyteneet kauan). Oli vaikeita itsetunto-ongelmia liittyen lapsuuteen, ahdistusta sekä täydellisyysajattelua, joka johti lopulta koulusta poisjäämiseen ja jatkuviin sairaslomiin. Kaikenmoista tuli tehtyä ja osastollakin oltua. Pyrin koko ajan analysoimaan itseäni ja muiden/itseni tekemisiä, teen tätä vieläkin. Nää asiat johtivat eroomme, lopulta mies ei vain jaksanut. Ehdimme tämän entisen kanssa olemaan (vain) 2,5 vuotta, mutta nää vuodet olivat erittäin intensiivisiä, viimeinen vuosi yhdessä asuen.
Jouduin aivan tuuliajolle, elämä oli sekaisin. Muutin yksikseni. Sekoilin. Tukenani oli samantien eron jälkeen eräs ihminen menneisyydestä, joka rakasti minua ennestään ja hänen kanssaan olin, koska olin liian tuuliajolla ajatellakseni muuta. Hän vain oli siinä. Ajauduimme seurustelemaan, ajatukseni pyörivät useasti menneessä rakkaudessa, myös entiseni haikailee edelleen perääni.
Elämäni vain jatkui sekaisena, kuin ympäristö olisi päättänyt puolestani, välillä itse pyristelin väkisin irti menneestä päästäkseni eteenpäin. Kihloihin menin jokunen kuukausi eron jälkeen tämän menneisyyden ihmisen kanssa. Pian huomasin asuvani tämän miehen luona (vilja/metsätila) maalla. Eläinihmisenä meille muutti talliin hevosia ja elämä alkoi rakentua. Pian huomasin oirehtivani pahasti, vihasin kaikkea sitä uutta yhteisöllisyyttä, tuleva appi jatkuvasti tiellä (asuu 2km päässä), yksityisyyden tunne katosi, en uskaltanut/halunnut mennä ulos, koska en jaksanut törmätä appeen ja hänen juttuihinsa, kaipasin kaupunkiin välillä raastavan paljon. Sitä omaa yksityistä 'luukkua', omia arvoja, sääntöjä, ihmisiä, harrastuksia. Tunsin oloni valvotuksi, kuin olisin koko ajan tarkkailtavana. Mies ymmärtää ja on niin kovin pahoillaan, mutta ei osaa asiaa auttaa tarpeeksi, ja ei häneltä sellaista voi vaatiakaan.
N. 1,5 vuoden jälkeen tulin raskaaksi (tää on tämä kohta, josta varmaan kuulen, että olis pitänyt pitää huolta tietyistä asioista, ihan sama, ku sille ei nyt mitään enää voi). Mies oli hyvin onnellinen asiasta, oli kuumeillut kauan. Itsellä meni aikaa tottua ajatukseen, hormonit hyrräsivät ja kävin terapiassa edelleen menneisyyteni vuoksi. Mietin aborttia, koska pelkäsin ja olin melko varma, etten rakasta miestä oikealla tavalla. En kumminkaan pystynyt aborttia toteuttamaan, neuvolalääkärin kanssa juttelin, sekä kävin kriisikeskustelussa. Lääkäri oli mm. sitä mieltä, että näkee minussa täyttä potentiaalia äidiksi ja että selvästi olen asioita pohtinut ja oli iloinen, kun kuuli minun päättäneen, että vauva saa tulla. Alkuraskaus oli vaikea; voin todella pahoin ja olin rättiväsynyt.
Omat vanhempani liikuttuivat kyyneliin kuullessaan tulevasta lapsenlapsesta. Tulevat appivanhemmat (ja muu miehen suku) suhtautui maltillisemmin, kumminkin tukien. Raskaus eteni, 16. vkolla pahoinvointi äkkiä loppui. Alkoi eheytymisen aika. Voin todella hyvin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Onneani ei kukaan voinut olla huomaamatta. Tunsin rakentaneeni tunnesiteen omaan sisälläkasvavaan ihmeeseeni. Ystäväpiirissäni oli entuudestaan äitejä, heihin välit lähenivät entisestään ja tukiverkosto on minulla laaja, josta olen kiitollinen ja onnellinen. Rakensimme miehen kanssa pesäämme innolla, teimme vähän pientä pintaremonttia ja vähitellen talomme täyttyi pinnasängystä, hoitopöydästä yms. "Mammailin" jatkuvasti netissä ja tapasin paljon ystäviä sekä puuhailin hevosien kanssa jaksamisen mukaan. Pohdin äitiyttä paljon ja millaisen mallin lapselleni haluan antaa.
Odotus alkoi 31. vkolta lähtien tuntua entistä raskaammalta ja vaivat lisääntyivät. Silloin alkoi muuttua henkinen hyvinvointikin. Menneisyyden samat ajatukset alkoivat pyöriä mielessä, lisäksi tunsin/tunnen, että minulta odotetaan mahdottomia mieheni suvun puolesta, pitäisi olla esiliina päällä pullantuoksuisena pirtsakkana puuhaileva emäntä ja pyörittää arkea taitavasti ja pitää paikat putipuhtaana. Olemme asioista puhuneet ja he tietävät, millainen olen (en siis perinteisen emännän stereotypia), mutta ajatuksilleni en voi mitään, kun tällainen tunne on. Mm. siivousaputarjoukset tuntuvat ilkeiltä vihjailuilta, että olen alempiarvoinen ja että meillä on likaista. Koti ei tunnu kodilta, tämä on mieheni vanhempien (ent.) koti, jossa olen vain vierailija. Kaipaan omaa rauhaa ja ennenkaikkea omaa vapautta(olen hyvin itsenäinen). Tuntuu, että ympäristö vaatii mahdottomia, enkä tiedä kuvittelenko vai onko kaikki todellista. Riittämättömyyden tunteita on ja en tunne luottavani itseeni kovinkaan paljon loppujen lopuksi. Huomaan täydellisyysajatteluni, mutta en osaa muuttaa asioita, vaikka puhunua asioista olen yrittänyt. Itken joka päivä, pienestäkin asiasta. Osan aikaa olen kiukkuinen ja tunnen aivan käsittämätöntä vihaa miestä/tän sukua kohtaan ja katkerana mietin kuinka toisin asiat voisivat olla. Huomaan aika ajoin syyyttäväni miestä kaikesta, naputan asioista, pienistäkin. Mies on avuton oloni edessä ja alkaa itsekin murtua, tahtoisi niin paljon, että minulla olisi paremmin. Minä olen niin väsynyt ja tuntuu, että helpompi olisi vain se lopullinen ratkaisu, joka päättäisi kaiken. Tunnen suunnatonta häpeää ajatusteni vuoksi, en pysty näitä ajatuksia jakamaan kuin vuodatuksen ja itkukohtausten aikana miehelle, joka toistelee surkena kuinka ei osaa auttaa. Kulissit on osattava ympäristön takia pitää pystyssä, se kuluttaa ja väsyttää. En tunne enää samanlaista iloa vauvasta ja se pelottaa. Huono omatunto ja syyllisyys ovat jokapäiväinen tuttu; miten tällainen stressi vaikuttaa pieneen. Kuitenkin haluan rakastaa pientä ja iloita hänestä, hän on lahja, jota haluan suojella. Joka päivä yritän tsempata itseäni ottamaan itseäni niskasta kiinni, mutta mielialat muuttuvat liikaa jatkuvasti, itsen hallitseminen on aivan mahdotonta. Iloisiakin hetkiä on, en ole jatkuvasti maassa, pystyn nauramaan ja hymyilemään, käymään ulkona ja ystävien luona. Perusolo on kuitenkin epävarma, ahdistunut ja epätoivoinen. Muutaman kerran olen nähnyt unia, että minun ei anneta hoitaa vauvaani tai jos häntä hoidan, minua ei katsota hyvällä ja arvostellaan. Mielessäni pyörii kauhukuvia, että mitä jos pimahdan ja teen omalle pienelleni jotakin! Kerran jopa näin siitä unta, että näin kävi vahingossa. Itkin puoli päivää, kun unta muistelin. Tuntuu, että pitäisiköhän minun vain luovuttaa ja kertoa, etten uskalla omaa vauvaani hoitaa, jos jotakin tapahtuu. Haluaisin uskaltaa tottakai! Hoitoapua ympärilläni on paljon ja miehellä halua osallistua. Kumminkin tunnen jatkuvasti olevani ypöyksin. En enää tiedä mitä tehdä, ajattelen asioita jatkuvasti ja yritän miettiä kuinka tahtoisin parantaa oloani, vauvani vuoksi. Ja jaksamiseni, että voisin iloita aidosti hetkistä lapseni kanssa. Ne ovat kumminkin ikimuistoisia hetkiä.
Pyydän anteeksi pitkää vuodatusta, tuntui, että minun vain täytyi kirjoittaa. Voisiko elämä joskus hymyillä minullekin... Sitä en tiedä, mutta sydämeni niin kovin tahtoisi kaiken järjestyvän. Nyt menossa rv 35 ja olen aivan hukassa tunteitteni kanssa.
2 vuotta sitten seurustelin ihanan ihmisen kanssa, jonka kanssa mulla oli avoin ja mahtava suhde. Kaikkea varjosti mielenterveysongelmani, jotka alkoivat melko yllättäen (ongelmat kyteneet kauan). Oli vaikeita itsetunto-ongelmia liittyen lapsuuteen, ahdistusta sekä täydellisyysajattelua, joka johti lopulta koulusta poisjäämiseen ja jatkuviin sairaslomiin. Kaikenmoista tuli tehtyä ja osastollakin oltua. Pyrin koko ajan analysoimaan itseäni ja muiden/itseni tekemisiä, teen tätä vieläkin. Nää asiat johtivat eroomme, lopulta mies ei vain jaksanut. Ehdimme tämän entisen kanssa olemaan (vain) 2,5 vuotta, mutta nää vuodet olivat erittäin intensiivisiä, viimeinen vuosi yhdessä asuen.
Jouduin aivan tuuliajolle, elämä oli sekaisin. Muutin yksikseni. Sekoilin. Tukenani oli samantien eron jälkeen eräs ihminen menneisyydestä, joka rakasti minua ennestään ja hänen kanssaan olin, koska olin liian tuuliajolla ajatellakseni muuta. Hän vain oli siinä. Ajauduimme seurustelemaan, ajatukseni pyörivät useasti menneessä rakkaudessa, myös entiseni haikailee edelleen perääni.
Elämäni vain jatkui sekaisena, kuin ympäristö olisi päättänyt puolestani, välillä itse pyristelin väkisin irti menneestä päästäkseni eteenpäin. Kihloihin menin jokunen kuukausi eron jälkeen tämän menneisyyden ihmisen kanssa. Pian huomasin asuvani tämän miehen luona (vilja/metsätila) maalla. Eläinihmisenä meille muutti talliin hevosia ja elämä alkoi rakentua. Pian huomasin oirehtivani pahasti, vihasin kaikkea sitä uutta yhteisöllisyyttä, tuleva appi jatkuvasti tiellä (asuu 2km päässä), yksityisyyden tunne katosi, en uskaltanut/halunnut mennä ulos, koska en jaksanut törmätä appeen ja hänen juttuihinsa, kaipasin kaupunkiin välillä raastavan paljon. Sitä omaa yksityistä 'luukkua', omia arvoja, sääntöjä, ihmisiä, harrastuksia. Tunsin oloni valvotuksi, kuin olisin koko ajan tarkkailtavana. Mies ymmärtää ja on niin kovin pahoillaan, mutta ei osaa asiaa auttaa tarpeeksi, ja ei häneltä sellaista voi vaatiakaan.
N. 1,5 vuoden jälkeen tulin raskaaksi (tää on tämä kohta, josta varmaan kuulen, että olis pitänyt pitää huolta tietyistä asioista, ihan sama, ku sille ei nyt mitään enää voi). Mies oli hyvin onnellinen asiasta, oli kuumeillut kauan. Itsellä meni aikaa tottua ajatukseen, hormonit hyrräsivät ja kävin terapiassa edelleen menneisyyteni vuoksi. Mietin aborttia, koska pelkäsin ja olin melko varma, etten rakasta miestä oikealla tavalla. En kumminkaan pystynyt aborttia toteuttamaan, neuvolalääkärin kanssa juttelin, sekä kävin kriisikeskustelussa. Lääkäri oli mm. sitä mieltä, että näkee minussa täyttä potentiaalia äidiksi ja että selvästi olen asioita pohtinut ja oli iloinen, kun kuuli minun päättäneen, että vauva saa tulla. Alkuraskaus oli vaikea; voin todella pahoin ja olin rättiväsynyt.
Omat vanhempani liikuttuivat kyyneliin kuullessaan tulevasta lapsenlapsesta. Tulevat appivanhemmat (ja muu miehen suku) suhtautui maltillisemmin, kumminkin tukien. Raskaus eteni, 16. vkolla pahoinvointi äkkiä loppui. Alkoi eheytymisen aika. Voin todella hyvin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Onneani ei kukaan voinut olla huomaamatta. Tunsin rakentaneeni tunnesiteen omaan sisälläkasvavaan ihmeeseeni. Ystäväpiirissäni oli entuudestaan äitejä, heihin välit lähenivät entisestään ja tukiverkosto on minulla laaja, josta olen kiitollinen ja onnellinen. Rakensimme miehen kanssa pesäämme innolla, teimme vähän pientä pintaremonttia ja vähitellen talomme täyttyi pinnasängystä, hoitopöydästä yms. "Mammailin" jatkuvasti netissä ja tapasin paljon ystäviä sekä puuhailin hevosien kanssa jaksamisen mukaan. Pohdin äitiyttä paljon ja millaisen mallin lapselleni haluan antaa.
Odotus alkoi 31. vkolta lähtien tuntua entistä raskaammalta ja vaivat lisääntyivät. Silloin alkoi muuttua henkinen hyvinvointikin. Menneisyyden samat ajatukset alkoivat pyöriä mielessä, lisäksi tunsin/tunnen, että minulta odotetaan mahdottomia mieheni suvun puolesta, pitäisi olla esiliina päällä pullantuoksuisena pirtsakkana puuhaileva emäntä ja pyörittää arkea taitavasti ja pitää paikat putipuhtaana. Olemme asioista puhuneet ja he tietävät, millainen olen (en siis perinteisen emännän stereotypia), mutta ajatuksilleni en voi mitään, kun tällainen tunne on. Mm. siivousaputarjoukset tuntuvat ilkeiltä vihjailuilta, että olen alempiarvoinen ja että meillä on likaista. Koti ei tunnu kodilta, tämä on mieheni vanhempien (ent.) koti, jossa olen vain vierailija. Kaipaan omaa rauhaa ja ennenkaikkea omaa vapautta(olen hyvin itsenäinen). Tuntuu, että ympäristö vaatii mahdottomia, enkä tiedä kuvittelenko vai onko kaikki todellista. Riittämättömyyden tunteita on ja en tunne luottavani itseeni kovinkaan paljon loppujen lopuksi. Huomaan täydellisyysajatteluni, mutta en osaa muuttaa asioita, vaikka puhunua asioista olen yrittänyt. Itken joka päivä, pienestäkin asiasta. Osan aikaa olen kiukkuinen ja tunnen aivan käsittämätöntä vihaa miestä/tän sukua kohtaan ja katkerana mietin kuinka toisin asiat voisivat olla. Huomaan aika ajoin syyyttäväni miestä kaikesta, naputan asioista, pienistäkin. Mies on avuton oloni edessä ja alkaa itsekin murtua, tahtoisi niin paljon, että minulla olisi paremmin. Minä olen niin väsynyt ja tuntuu, että helpompi olisi vain se lopullinen ratkaisu, joka päättäisi kaiken. Tunnen suunnatonta häpeää ajatusteni vuoksi, en pysty näitä ajatuksia jakamaan kuin vuodatuksen ja itkukohtausten aikana miehelle, joka toistelee surkena kuinka ei osaa auttaa. Kulissit on osattava ympäristön takia pitää pystyssä, se kuluttaa ja väsyttää. En tunne enää samanlaista iloa vauvasta ja se pelottaa. Huono omatunto ja syyllisyys ovat jokapäiväinen tuttu; miten tällainen stressi vaikuttaa pieneen. Kuitenkin haluan rakastaa pientä ja iloita hänestä, hän on lahja, jota haluan suojella. Joka päivä yritän tsempata itseäni ottamaan itseäni niskasta kiinni, mutta mielialat muuttuvat liikaa jatkuvasti, itsen hallitseminen on aivan mahdotonta. Iloisiakin hetkiä on, en ole jatkuvasti maassa, pystyn nauramaan ja hymyilemään, käymään ulkona ja ystävien luona. Perusolo on kuitenkin epävarma, ahdistunut ja epätoivoinen. Muutaman kerran olen nähnyt unia, että minun ei anneta hoitaa vauvaani tai jos häntä hoidan, minua ei katsota hyvällä ja arvostellaan. Mielessäni pyörii kauhukuvia, että mitä jos pimahdan ja teen omalle pienelleni jotakin! Kerran jopa näin siitä unta, että näin kävi vahingossa. Itkin puoli päivää, kun unta muistelin. Tuntuu, että pitäisiköhän minun vain luovuttaa ja kertoa, etten uskalla omaa vauvaani hoitaa, jos jotakin tapahtuu. Haluaisin uskaltaa tottakai! Hoitoapua ympärilläni on paljon ja miehellä halua osallistua. Kumminkin tunnen jatkuvasti olevani ypöyksin. En enää tiedä mitä tehdä, ajattelen asioita jatkuvasti ja yritän miettiä kuinka tahtoisin parantaa oloani, vauvani vuoksi. Ja jaksamiseni, että voisin iloita aidosti hetkistä lapseni kanssa. Ne ovat kumminkin ikimuistoisia hetkiä.
Pyydän anteeksi pitkää vuodatusta, tuntui, että minun vain täytyi kirjoittaa. Voisiko elämä joskus hymyillä minullekin... Sitä en tiedä, mutta sydämeni niin kovin tahtoisi kaiken järjestyvän. Nyt menossa rv 35 ja olen aivan hukassa tunteitteni kanssa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
haluan sanoa sulle, että sinussa on kirjailija-ainesta. Tekstisi oli hyvin kasassa ja jäsennelty, se oli mielenkiintoista ja helppoa lukea.
Itse en pysty samaan, joten suonet sen anteeksi.
Tossa tuli mieleen, että osa noista asoista on siis aivan todellisia "ongelmia".
Pienellä maaseutualueella on ne omat tapansa ja siellä ollaan vähän kuin yhtä perhettä kaikki.
Siitä on sitten seurauksena sekä hyvää, että pahaa.
Toisaalta ei joudu olemaan yksin ja apua aina saatavilla, toisaalta taas itsenäiseen elämään tottuneesta saattaa tuntua ahdistavalta, kun ei oikeesti koskaan saa olla yksin ja päättää omista asioistaan, kun sitä pakkoapua ollaan jatkuvasti tarjoamassa.
Sun pitää ymmärtää, että olet tavallaan nyt aivan eri kulttuurissa, kuin kaupungissa.
Vika ei siis ole sinussa, vaan heillä siellä on erilainen ajattelutapa ja elämän tyyli, kuin mihin olet kaupungissa tottunut. Vika ei siis ole myöskään heissä siellä maalla, he vain eivät muuta mallia edes tiedä.
Kaikella on siis puolensa ja puolensa. Sun on joko sopeuduttava siihen tyyliin, tai muutettava pois, et voi odottaa, että toiset muuttuisivat ssun mielen mukaisiksi. Eivät varmaan kuitenkaan mitään pahaa tarkoita, sinä vain koet, että tulevat ns. liikaa iholle, johon et ole tottunut.
Harmi, kun et enempää raottanut menneisyytesi verhoa, et vois päätellä minkä tyyppistä ongelmaa sulla on ollut esim. jo lapsuudesta.
Kuitenkin kuten olet itsekin huomannut, että raskauden eri vaiheissa myös mielialat ovat vaihdelleet paljon. Siinä on ne hormoonit taustalla. Tarkkailet ehkä liikaakin itseäsi ja sulla ei ole vahvin mahdollinen itsetunto, niin se saa sinut miettimään kaikkea pärjäämistäsi ja huoli lapsen kanssa pärjäämisestä on nyt suuri.
Se ahdistaa ja ehkä masentaakin. Se kuitenkin myös kuuluu asiaan. Todella monet esikoistaan odottavat miettivät samoja asioita. Onhan se lapsen saanti kaikille hyppy tuntemattomaan, eikä kukaan pysty etukäteen tietämään, miten tulee pärjäämään.
Vaikuttaisi kuitenkin, että sulla olis hyvät mahikset, kun mies on niin hyvin tukenasi nyt ja varmasti myös vauvan kanssa.
Jos tuntuu kovin epävarmalta ja sulle sitä apua tarjotaan, niin ota ihmeessä vastaan.
Pienen vauvan kanssa on usein väsyttävää ja on ihan hyvä, jos joku välillä ottaa vastuuta ja saat levättyä.
Älä siis leiki liian itsenäistä ja itsepäistä.
Anna ihmisten auttaa. Päätä kuitenkin itse missä raja menee, ettet koko itsenäisyyttäsi sen myötä menetä.
ilkeyksissäni, mutta se ei pidä paikkaansa.
Ensinnäkin voi olla, että olet sairas ja hoidon tarpeessa. Sitä en tietenkään pysty arvioimaan.
Kokeile kuitenkin vielä yhtä konstia, ennen kuin heität rukkaset naulaan:
Lakkaa tujottamasta omaan napaasi, vaikka se hienosti pömpöttääkin. Päätä tehdä tai edes sanoa joka päivä jotakin ystävällistä läheisillesi. Yritä ilahduttaa miestäsi hymyllä, kauniilla sanoilla tai vaikkapa hänen lempiruoallaan. Ole kohtelias miehesi sukulaisille. He ovat tulevan lapsesi tärkeät ja rakkaat isovanhemmat. He ovat myös sinulle korvaamattomana tukena ja turvana.
Tee valmiiksi kevyttä joulusiivousta, niin kotisikin alkaa tuntua enemmän omaltasi. Hanki lahjat ja kirjoita kortit nyt kun vielä ei ole vauvanhoitoa. Itse saat elämäsi ihanimman joululahjan!
Nyt sinun on aika asettaa lapsi ensi sijalle ja siirtyä itse edelliseen sukupolveen. Eikä tarvitse elää enempää kuin päivä kerrallaan.
Täydellisyydenhaaveista sen verran, että ne voit unohtaa. Olet kaukana täydellisestä kuten me jokainen. Mutta tiedätkö, että olet lapsesi mielestä vähän aikaa täydellinen äiti - ja aina ainoa äiti?
Hei.
Oletkos nyt mistäpäin?
Täytyy sanoa että tunsin aika paljon yhtymäkohtia kanssasi. Auttaisiko sinua jos saisit puhua, vaikka minulle?
Olen täysin ventovieras sinulle, mutta minulla itselläni on nyt melkein 4 kk ikäinen tyttö. (Kaunis kuin mikä) Elämäni pitäisi olla hyvin, mutta silti ei niin aina ole. Itsekkin olen muuttanut suurkaupungista maalle ja täälläpähän kaipailen liikennevaloja. =)
Mutta hei, oikeasti jos haluat mailailla niin mun posti on [email protected]. (Tosi vanha osoite, sen takia tyhmä nimi)
Ja eipä meidän tarvitse aina mistään pahoista oloista hölpötellä, voidaan jutella myös ihanistakin asioista.
Terv. Pienen prinsessan äiti vm.84
Hei!
Sympatiseeraan tilannettasi, sillä olen itse muuttanut maalle pääkaupungista 1.5 v sitten ja minulla on pian 1 vuotias ihana lapsi. Pari viikkoa sitten tuli romahdus ja lähdin hakemaan apua: lääkäriin jossa itkin pahan oloni ulos ja sain lähetteen psykiatriselle polille - siellä olen käynyt nyt keskustelemassa ja saanut toivoa tulevaisuuteen ja odotan, että saan aloittaa oikean pitkäkestoisen terapian vuodenvaihteen jälkeen. Tilanteesi on korjattavissa!!! Se vaatii nyt vain sinulta aktiivisuutta ja tee se nyt eikä 15. päivä. Sinulla on suurta ymmärrystä elämästä ja pystyt hyötymään terapiasta todella paljon, ilman muuta kyseessä on menneisyyden jutut jotka pukkaa pintaan nyt lapsen tulon myötä. Se on luonnon tarkoitus että lapsellasi olisi hyvä olla, ne tulevat nyt esiin että ne käsittelisit. Minulla on hyvin paljon yhtymäkohtia kirjoituksesi kanssa joten todella uskon voivani auttaa sinua!!! Muistilista:
1. Sinulla on oikeus elää sellaista elämää kuin SINÄ haluat, vaikka eläisitkin siellä "muiden nurkissa" on muiden hyväksyttävä sinun läsnäolosi. Miehesi vaikuttaa ihan järkevältä, joten varmasti saat häneltä tähän tukea - vaikeaa se voi olla, mutta muista oma olemassaolon oikeutesi. Tilanne varmasti muuttuu kun lapsi syntyy, silloin sinun statuksesi vanhanaikaisessa yhteisössä muuttuu.
2. Hakeudu terapiaan, saat sitä varmasti koska olet tuleva äiti. Joudut odottamaan luult. sen 3kk että pääset aloittamaan terapian mutta se että hakeudut, murrat sisälläsi kynnyksen joka sinulle "pärjääjänä" on kasvanut. Uskalla olla heikko! Tiukkana analysoijana olet saattanut heivata omat tunteesi syrjään, ne odottavat että pääsevät esille. Huomaat sen kun pääset puhumaan asioistasi, miten mieluusti alkaisit puhua muusta kuin itsestäsi.
3. Vauva on kaikki kaikessa seuraavan vuoden ajan, toki sen jälkeenkin. Tarvitset paljon voimia, joten hae sitä kaikkialta mistä voit sitä saada. Edessä on valvomisia jne. joten jos et käy käsiksi itseesi nyt, tulee ne eteen ennemmin tai myöhemmin. Vauva tietää jo nyt, että olet masentunut ja kuuntelee itkusi ja kaikki naurusikin. Hän rakastaa sinua enemmän kuin ketään eikä vaadi sinulta mitään ihmetekoja, vain läsnäoloa äitinä, hellää hoivaa.
4. Muista, että hormonit säätelevät nyt elämääsi ja siksikin olet todella, todella herkillä. Nämä asiat varmasti tasoittuvat ajan myötä (kun lopetat imettämisen sitten joskus).
Toivon sinulle kaikkein parasta ja haluan tällä viestillä vain tukea, rohkaista sinua että pääsisit taakoistasi ja saisit elää IHANAA elämää, siirtää verhot syrjään ja saisit nauttia lapsestasi jonka syntymä tulee mullistamaan maailmasi.
Kaikkea rakkautta sinulle!!