Niin, minulla on ongelmia mieheni kanssa. Hänestä ei oikein ota selvää mitä hän haluaa. Testin näytettyä plussaa hän alkoi heti painostamaan minua aborttiin. Hän kuitenkin sanoo että jää minun luokseni, oli päätökseni sitten mikä tahansa.
Hän on hyvin epävarma "isyyden taidoista" kun ei ole koskaan lapsia hoitanut. (Miten ihmeessä hän muka voisi olla jo nyt valmis isä?) Hän stressa jatkuvasti taloudellisista asioista (joka on ymmärrettävää).Hän valittaa ja vikisee kaikesta kun asiat eivät mene hyvin (hänen mielestään). Olen parhaimpani mukaan yrittänyt tukea, rakastaa ja ymmärtä miestäni.
Olen sanonut hänelle että on parempi että hän lähtee pois kuin jäisi "kitumaan" lapsen isäksi vain ollakseen minun lähelläni. Mutta ei. Hän haluaa silti jäädä, vain minun vuoksi. Sanoo rakastavansa minua niin paljon ettei voi minua hylätä.
Pelkään että tästä syntyy sellainen soppa että hän vain roikkuu nurkissa tyhjän panttina eikä auta lapsen hoidossa yhtään. Haluaa olla minun kanssa mutta lapsesta viis. En ikinä voisi jättää lasta hänen vahdittavaksi kun ei hän sen perään yhtään katsoisi.
Onko teillä kokeneilla isä-henkilöillä kokemusta tällaisesta tilanteesta? Päätyykö se tosiaan niin kuin jo arvaan? En voi enkä halua pakottaa miestäni pitäämään lapsista, mutta voiko mieheni mieli muuttua radikaalisti jossain vaiheessa?
Kertokaa tarinoitanne kun teistä tuli vanhempia! Pelottaako lapsen saanti isää tosiaan paljon enemän kuin äitiä?
Hän on hyvin epävarma "isyyden taidoista" kun ei ole koskaan lapsia hoitanut. (Miten ihmeessä hän muka voisi olla jo nyt valmis isä?) Hän stressa jatkuvasti taloudellisista asioista (joka on ymmärrettävää).Hän valittaa ja vikisee kaikesta kun asiat eivät mene hyvin (hänen mielestään). Olen parhaimpani mukaan yrittänyt tukea, rakastaa ja ymmärtä miestäni.
Olen sanonut hänelle että on parempi että hän lähtee pois kuin jäisi "kitumaan" lapsen isäksi vain ollakseen minun lähelläni. Mutta ei. Hän haluaa silti jäädä, vain minun vuoksi. Sanoo rakastavansa minua niin paljon ettei voi minua hylätä.
Pelkään että tästä syntyy sellainen soppa että hän vain roikkuu nurkissa tyhjän panttina eikä auta lapsen hoidossa yhtään. Haluaa olla minun kanssa mutta lapsesta viis. En ikinä voisi jättää lasta hänen vahdittavaksi kun ei hän sen perään yhtään katsoisi.
Onko teillä kokeneilla isä-henkilöillä kokemusta tällaisesta tilanteesta? Päätyykö se tosiaan niin kuin jo arvaan? En voi enkä halua pakottaa miestäni pitäämään lapsista, mutta voiko mieheni mieli muuttua radikaalisti jossain vaiheessa?
Kertokaa tarinoitanne kun teistä tuli vanhempia! Pelottaako lapsen saanti isää tosiaan paljon enemän kuin äitiä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Voi olla ett sun miehestä nyt tuntuu ettei ole valmis isäksi, mut sitten kun lapsi syntyy voi ajatukset muuttua. Mä en ite kokenut olevani valmis isäksi enkä lasta halunnut, mut asiat muuttu loppujen lopuksi. Jossain vaiheessa mä vaan tajusin, et mä olen pojan isä, haluaisin tai en. Lisäks mulla oli olosuhteet muutenkin tosi huonot ja nyt koko vastuu pojasta on yksin mulla. Voin vakuuttaa ett jos näkisit/tapaisit mut niin tuskin uskoisit et mulla on lapsi ja nykyään koen olevani ihan ok isä.
Minä ajattelin että aika usealle miehelle varmaan käy noin. Rakastuu lapseensa myöhemmin.
No, minä en paljon ihmisiä arvostele ulkonäön perusteella. Ja hei, tuskin sinäkään uskoisit jos näkisit minut että olen todella raskaana, saati sitten minun mieheni jos näkisit :). Huhhuh.
Parasta mitä voisin miehelleni tehdä on vamraan se, etten painosta häntä mihinkään. Antaa itse tehdä valintansa, eikö?
En tiedä mitä lapsen isä ajatteli, kun raskaustesti näytti plussaa, yhdessä oli lapsi alulle laitettu, tosin minä halusin silloin lapsen.
Me emme keskustelleet asioista. Te sentään puhutte edes jotakin, sinnepäin asiaan liittyvää.
Ei hän juurikaan vauvan hoitoon osallistunut. Ei ymmärtänyt eikä tajunnut että tilanne on nyt muuttunut, kun talossa on pieni vauva. RAskausaikana jo olin aika yksin, hän ei kyennyt tai osannut asettua minun asemaani, miten kaikki muuttuu..
Hän heittelei kommentteja siitä miten minusta ei tule hyvää äitiä jne ja oli sitä mieltä sitten kun vauva oli maailmassa - en hermostunut vauvalle, me kaksi vain riitelimme ja minä huusin ja siksi olin huono äiti, kun olin niin äkkipikainen.
Toinenkin lapsi tehtiin. LApset ja koti oli minun vastuullani. Hän ei osallistunut mihinkään. Yritin, että hän katsoo lasten perään, ei siitä mitään tullut, sattui ihan vaarallisia tilanteita.
Hän ei koskaan kasvanut vanhemmuuteen.
Sitten kerran hän sanoi lauseen, jonka muitan vielä vuosikymmenten päästäkin, niin loukkaava se oli: pyysin häntä katsomaan edes tämän yhden kerran lasten perään saadakseni tehtyä rauhassa loppuun asti yhden tavallisen kotihomman. Hän vastasi:" itsepä sinä olet ne halunnutkin, minä en ole kumpastakaan halunnut"
Erosimme.
Ei hän hoitanut edes elatusmaksuja, ei ollut kovin kiinnostunut tapaamisasioista, mutta itki kyllä miten rakastaa lapsiaan ja haluaa tavata heitä.. jne.
Tiedän kyllä tapauksia, jossa nuori isä on kypsnyt isyyteen ja vanhemmuuteen sitten ajan kanssa ja kun lapsi on maailmassa. KAikkieivät kuitenkaan kasva vanhemmuuteen mukaan.
Toivottavasti teillä kuitenkin käy hyvin.
Mieti, onko hän todella valmis ja kypsä luopumaan omasta "vapaudestaan" perheensä, eli sinun ja lapsen hyväksi.
Jos olet epävarma hänen suhteensa, kerro se suoraan ja anna hänelle hetki aikaa miettiä asiaa ja painota vastauksen tarkeyttä teidän yhteisen tulevaisuuden takia.
Te kirjoitatte uuden elämän historiaa juuri nyt!
ei ollut kovin innoissaan vauvauutisesta.. mutta kun lapsi syntyi ja kasvoi tuli se rakkaaksi. Nyt lapsi on 3-vuotias ja meillä menee hyvin, isä rakastaa lastaan yli kaiken :)
Monta kertaa käy niin, että isä kiintyy lapseen kunnolla vasta, kun tämä alkaa olla muutakin kuin vain vauva.
Minulla on ollut vaikeaa tunkea itseäni äidin ja sylivauvan väliseen symbioosiin. Mutta kun tyttäret ovat kasvaneet, olen viettänyt heidän kanssaan lähes kaikki vapaahetket.
Rakastan tyttäriäni määrättömän paljon. Olisin hyvin onneton ihminen ilman lapsiani. Näin siis vaikka odotuksen ja sylivauvaiän päälle en valitettavasti juurikaan ole ymmärtänyt.