Kautta menneiden vuosieni kovin usein muistan kokeneeni tilanteen jossa itken silmiä päästäni jonkin asian takia, tai olen silmittömän raivostunut. (Aika usein yleensä on jopa käynyt niin että ensin itken ja sitten raivostun.) Samaan aikaan kun ikäänkuin pinnalla oleva minuuteni voihkii jotain "maailmanlopun" asiaa, on jokin osa minussa ollut tyyni ja täysin välinpitämätön koko tilannetta kohtaan.
Onkohan kyseessä vain pahemman luokan mielenhäiriö ja omasta itsestä etääntyminen, vai onko tuo tyyni ja häiriintymätön osa minua se todellinen Itse, josta ihminen lähtee loitontumaan heti syntymänsä hetkellä ryhtyessään kehittämään minuutta toimintansa välineeksi? Mieluummin tietysti ajattelisin jälkimmäisellä tavalla.
Kokemusteni ja kokoon kyhäämäni näkemyksen perusteella uskon energian kierrätykseen, ja siksipä koen että jokainen elävä olento elää monta elämää, joista jokaista varten tarvitaan uusi fyysinen ruumis. Ihmisen tapauksessa tarvitaan myös uusi persoona. Eläimistä en ole varma. Niiden yksilöllisyys voi olla täysin ihmisen omaa kuvitelmaa... Onhan oma lemmikki kovin helppo inhimillistää. Tai ehkäpä on olemassa poikkeuseläimiä.
No, asiaan. Tämän persoonan kautta eläessä voi olla 100 % varma ettei mitään kuolemattomuutta ole olemassakaan, että joku kaunis päivä kaikki päättyy ikuisiksi ajoiksi. Sitä persoonaa ei tule enää koskaan toiste. Se on vain yksi Itsen "projektio" aineeseen, yksi taho sen lukemattomista puolista, jotka varmasti kattavat kaikki koettavissa olevat mahdollisuudet.
Tämän varmasti moni tiedostaa tavalla tai toisella, ja pyrkii joko kaikin tavoin pönkittämään minäänsä (mikä on tuhoon tuomittu yritys) tai etsiytymään Itsensä yhteyteen. Jotkut käsittävät tämän väärin jonkinlaiseksi jumalan etsinnäksi tai gurun tarpeeksi. Mitään Itsen ulkopuolistahan ei periaatteessa tarvita... oikeasti.
Itseen liittymisessä ei ole kysymys siitä että hyvän ja pahan välillä olisi olemassa jokin taistelu, joka hyvän on voitettava. Itseään etsiessään voi unohtaa koko naurettavan dualiteetin, sillä Itse ei ole oikeastaan "yhtään mitään" inhimillisillä arvoilla mitattuna, koska se ei ole persoona. Se ei ole nainen tai mies, vanha tai nuori... Tai sitten se on yhtäaikaa kaikki.
Se kuinka pysyvä tai kuolematon Itse on lopulta on, onkin sitten semmoinen asia etten siitä hirveä edes lähteä jossittelemaan sitä tahi tätä. Mutta minua eniten kiinnostaakin unohtaa iäti ruikuttava, mäkättävä, mariseva ja uhoava MINÄ, jotta voin liittyä edes hetkeksi sen Itsen seuraan joka on aina vaitonaisena seurannut kaikkea tätä inhimillistä pelleilyä sivusta...
(Minusta tämä pohdiskelu sopii hyvin tälle osastolle, koskapa idän uskonnot ovat filosofisempia ja enemmän MIELTÄ koskevia kuin juutalais-islamislais-roomalais-kristilliset tunneperäiset vouhotus-uskonnot...)
Onkohan kyseessä vain pahemman luokan mielenhäiriö ja omasta itsestä etääntyminen, vai onko tuo tyyni ja häiriintymätön osa minua se todellinen Itse, josta ihminen lähtee loitontumaan heti syntymänsä hetkellä ryhtyessään kehittämään minuutta toimintansa välineeksi? Mieluummin tietysti ajattelisin jälkimmäisellä tavalla.
Kokemusteni ja kokoon kyhäämäni näkemyksen perusteella uskon energian kierrätykseen, ja siksipä koen että jokainen elävä olento elää monta elämää, joista jokaista varten tarvitaan uusi fyysinen ruumis. Ihmisen tapauksessa tarvitaan myös uusi persoona. Eläimistä en ole varma. Niiden yksilöllisyys voi olla täysin ihmisen omaa kuvitelmaa... Onhan oma lemmikki kovin helppo inhimillistää. Tai ehkäpä on olemassa poikkeuseläimiä.
No, asiaan. Tämän persoonan kautta eläessä voi olla 100 % varma ettei mitään kuolemattomuutta ole olemassakaan, että joku kaunis päivä kaikki päättyy ikuisiksi ajoiksi. Sitä persoonaa ei tule enää koskaan toiste. Se on vain yksi Itsen "projektio" aineeseen, yksi taho sen lukemattomista puolista, jotka varmasti kattavat kaikki koettavissa olevat mahdollisuudet.
Tämän varmasti moni tiedostaa tavalla tai toisella, ja pyrkii joko kaikin tavoin pönkittämään minäänsä (mikä on tuhoon tuomittu yritys) tai etsiytymään Itsensä yhteyteen. Jotkut käsittävät tämän väärin jonkinlaiseksi jumalan etsinnäksi tai gurun tarpeeksi. Mitään Itsen ulkopuolistahan ei periaatteessa tarvita... oikeasti.
Itseen liittymisessä ei ole kysymys siitä että hyvän ja pahan välillä olisi olemassa jokin taistelu, joka hyvän on voitettava. Itseään etsiessään voi unohtaa koko naurettavan dualiteetin, sillä Itse ei ole oikeastaan "yhtään mitään" inhimillisillä arvoilla mitattuna, koska se ei ole persoona. Se ei ole nainen tai mies, vanha tai nuori... Tai sitten se on yhtäaikaa kaikki.
Se kuinka pysyvä tai kuolematon Itse on lopulta on, onkin sitten semmoinen asia etten siitä hirveä edes lähteä jossittelemaan sitä tahi tätä. Mutta minua eniten kiinnostaakin unohtaa iäti ruikuttava, mäkättävä, mariseva ja uhoava MINÄ, jotta voin liittyä edes hetkeksi sen Itsen seuraan joka on aina vaitonaisena seurannut kaikkea tätä inhimillistä pelleilyä sivusta...
(Minusta tämä pohdiskelu sopii hyvin tälle osastolle, koskapa idän uskonnot ovat filosofisempia ja enemmän MIELTÄ koskevia kuin juutalais-islamislais-roomalais-kristilliset tunneperäiset vouhotus-uskonnot...)
Vastaukset 29
Vanhimmat
"Olevaisissa ei ole itseä", kirjoitti joku muinainen.
Tämä on totta - itseen rajoittunut "minä" on mielen luoma harha.
Joku muu on varmasti eri mieltä, minä tätä, "minä".
Voi olla että "Itse" edustaa vain minulle sitä samaa mitä jotkut toiset kutsuvat vaikkapa monadiksi, atmaniksi(?) tms. Itse mieluiten (taas, heh) käytän mahdollisimman suomenkielisiä käsitteitä jos mahdollista. - Toisaalta taas minulla on tietysti hieman itsepäinen tarve kehitellä omaa terminologiaani, jossa on aina vaikeutena että ehkäpä kukaan muu ei tule koskaan ajattelemaan näitä asioita näillä termeillä...
"Itse" ehkä kuulostaa kovin ihmismäiseltä. Minulle on loppumaton mysteeri, kuinka ihmismäinen on se Jokin jonka arvelen, luulen ja uskon vaikuttavan näiden hetkellisten persoonallistumiemme takana (melko piilossa tietysti, koska persoona ei halua tavata Itseä). Ehkäpä se ei olekaan niin kovin ihmismäinen tai inhimillinenkään, kuin haluaisimme ihmisinä uskoa... En minä pidä JUMALAakaan (joka on minulle vain könttänimitys kaikelle olemassaolevalle) ihmismäisenä, senpuoleen.
Kuinka harhanomainen "minä" sitten todella lienee? Kovin konreettiseltahan se heti tuntuu, kun pitäisi muuttaa tapojaan! Silti esim. unissa voi aivan luontevasti olla kuka tahansa ja mitä tahansa. En muista olenko koskaan ollut eläin (päiväunta lukuunottamatta), mutta ihmishahmojen lukuisat eri roolit ovat tulleet tutuiksi.
Tuli tästä mieleeni, että ovathan itämaiset uskonnot paitsi mieli-keskeisempiä, usein myös paljon kehokeskeisempiä kuin länsimaiset uskonnot.
Joo. Länsimaiset uskonnot ovat itse asiassa ihan totaalista kuraa... :-)
Ne eivät kosketa sen enempää mieltä kuin kehoakaan. Pitäisi vaan kovasti uskoa johonkin, vaikka järki sanoo jotain ihan muuta ja kehokin vaatii lähinnä vain ruokaa ja seksiä. Lopputulos: Kansakunta täynnä pelkkiä syntisiä kelvottomia jumalan hylkäämiä roistoja, joita on helppo syyllistää ja alistaa.
:Agwé:
Sanot:"Länsimaiset uskonnot ovat..." ; "Asiat ovat...", sen sijaan että sanoisit :"Olen itse ajatellut...", "Minulle oikeimmalta tuntuu..." jne.
Välität oman mielesi epätäydellisten havaintojen varaan rakentuvia (tämänhetkisiä) kuvia ikään kuin ne olisivat "muuttumattomia totuuksia" kaikille. Miksi ?
Se on tyylivalinta. Minulla on nähdäkseni kaksi mahdollista kirjallista tyylivalintaa, joista toinen on hyvä ja toinen ei. Ne ovat nämä:
1) Olen tässä vähän mietiskellyt erästä juttua josta en paljoa tiedä, ja vaikken nyt siitä siis paljoa vielä tiedäkään ja omat kokemukseni siitä ovat tietysti rajalliset niinkuin aina inhimillinen tieto on rajoittunutta, niin vaikka nyt saatankin olla ihan täysin väärässäkin ja onhan jokaisella oikeus omaan mielipiteeseensäkin ja ollaanhan kaikki ystäviä siitä huolimatta että keskustellaan, niin minun vaatimaton henkilökohtainen oma mielipiteeni jota useimmiten kannatan vaikken aina olekaan samaa mieltä edes itseni kanssa, tuntuu juuri nyt parhaalta sanoa, että on lämmintä on koska aurinko paistaa.
Tai vaihtoehtoisesti:
2) On lämmintä koska Aurinko paistaa.
Olen valinnut vaihtoehdon 2...
:Agwé:
että vastaisit juuri noin :)
"Luulen että minun olisi nyt ehkä - siis minun eikä kenenkään muun - niin en ole tietenkään varma, mutta otaksuisin olevani oikeutettu, vain ja ainoastaan omalta kohdaltani, korostan, toivottaa hyvää yötä.
PS. En ehkä toivottanut hyvää yötä oikeaan aikaan, mutta hetki hyvänyöntoivotukselleni olikin henkilökohtaisesti oikeaksi kokemani hetki toivottaa hyvää yötä kaikille. Aijai, toisella puolella palloa eri vuorokaudenaikaa elävät loukkaantuivat nyt varmasti - ei, kyllä valitsemani hetki oli sittenkin väärä....Perun hyvänyöntoivotukseni."
Tarvitseeko asiaa välttämättä esittää yllä kuvatulla tavalla, jos haluaa esiintyä jonain muuna kuin "absoluuttisen totuuden haltijana" ?
Minun mielestäni ei tarvitse.
Jos sanoisin :"Ei tarvitse", väittäisin tietäväni että koko maailma on takanani.
Ei kannata lukea kirjoituksiani otsa rypyssä. Katson olevani ennemmin pakinoitsija kuin tiedemies. Niinpä otan usein hiukan taiteellisia vapauksia ja oletan että lukijani osaavat itsekin ajatella asioita eivätkä ota tekstiäni minään pyhänä gospelina.
Enkä minä viitsi kaikkia viestejäni täyttää loputtomilla disclaimereilla tyyliin "tämä on vain minun vaatimaton mielipiteeni, jota teidän ei ole pakko uskoa jos ette halua" tai "Olen itse ajatellut..." tai "minusta tuntuu...".
Kai se nyt on aivan itsestäänselvää että minä olen itse ajatellut ja että minusta tuntuu ja että se mitä kirjoitan on minun näkemykseni. Kukas muukaan täällä näitä juttuja kirjoittaisi kuin minä?
:Agwé:
Tähän on vähän vaikea sanoa enää mitään... Menee raivopäiseksi nyökyttelyksi...
Oma ongelmansa on, kuinka paljon pitää suvaita kaikkea mahdollista. Viime aikoina olen löytänyt itsestäni yllättävän paljon suvaitsemattomuutta kaiken suvaitsemista kohtaan, koskapa olen fundeerannut että eihän siitä mitään tule jos kaikki vain nuolevat toistensa *köh*
Kai sitä ihmisellä on vielä oikeus kiinnostua tai olla kiinnostumatta mistäs lystää... Ettei tarvitse sentään tuuliviirinä pyöriä jotta kaikilla olisi kivaa. Kunnioittaa voi silti lähimmäistään ja hänen tarvettaan höynäyttää itseään - vaikkapa siten että jättää sen kirkon pystyyn pönöttämään vaikka siellä huuhaata paasataankin. :)
Totuudentorvenakin olen paljon yrittänyt olla Uskonto-osastolla, mutta on tainnut mennä enempi torveiluksi vain.
"Jos sanoisin :"Ei tarvitse", väittäisin tietäväni että koko maailma on takanani."
No minä en. Kyllä minä aivan varmasti muistan sitten erikseen mainita siitä, jos uskon koko maailman olevan jonkin väitteeni takana. Voit siis huoletta olettaa, etten koskaan väitä koko maailman olevan takanani taikka sanojeni edustavan Ylimmäistä Totuutta, PAITSI jos siitä erikseen mainitsen.
Tämähän on hyvä idea. Tästä lähtien keskustelenkin näin:
"Omenoita syömällä saa supervoimat. Koko maailma on tässä takanani ja tämä on ylin totuus." :-)
:Agwé:
Niin, minä täällä kammiossani vaikeroin ja eritän kuulan kokoisia tuskanhikikarpaloita ja pureksin rystysiäni lukiessani kirjoituksiasi :)
Tämä on tufkaa ja käfsimystä minulle ; silmäpussit mustuvat kuin eiliset banaanit ; yhä korkeampina aaltoilevat hieroglyfit otsallani, sillä näiden foorumien kirjoitukset ovat "pyhää gospelia" minulle.
Minä olen tosikko, kato.
:-)
Suvaitsemattomuus suvaitsemattomuutta kohtaan on myös suvaitsemattomuutta. Joten ne jotka aina vain suvaitsevat kaikkea, ovat kuitenkin suvaitsemattomia niitä kohtaan, jotka eivät ihan aina haluaisikaan suvaita kaikkea.
Mutta ei se mitään. Elämä on miekan terällä kävelemistä, niin tässäkin asiassa. Mutta se on oikeastaan ihan hauskaa, kun sen "oikein oivaltaa"...
Kyllä minäkin suvaitsen uskovaisten hömpötyksiä ainakin siinä määrin, että minun puolestani saavat uskoa mihin haluavat jos se vähentää heidän stressioireitaan ja JOS heidän uskonsa ei aiheuta haittaa muille ihmisille.
Uskonto-alueella olen katsonut itse parhaaksi olla yrittämättä liikaa... jos nyt sinne jaksa enää kirjoitella edes provosoidakseni. Alkaa oleen jo parhaat läpät heitetty. Muutama aika rivo juttu olisi vielä hihassa, mutta kun nuo hemmetin moderaattorit poistelevat niitä. Eivät tajua että niissä on minulla aina jokin oikeasti merkittävä idea takana.
:Agwé:
Huhhuh. Sun kannattaisi ehkä relata vähän. :-)
Ainiin. Minäkin olen muuten tosikko. Ehkäpä juuri se häiritsee sinua. Kaiken sen jälkeen mitä olen kirjoittanut olen lisäksi vielä tosissani! Kuinka minä oikein kehtaan! Täysin häpeämätöntä!!!
:Agwé:
Menen ja kiinnitän itseni nastalla lähimarketin ilmoitustauluun heti kun kauppa aamulla aukeaa. Yläpuolelleni kiinnitän lapun, johon viimeisillä voimillani tuherran :
"Viekää pois."
On tämä niin kovaa :-)
On minullakin ollut päiviä jolloin olisi tehnyt mieli hypätä suohon ja jäädä sinne.
Ja olen itsekin kyllä nettikirjoittajan urallani joutunut sellaisiin isojen poikien höykytyksiin, etten oikein osaa tuntea sääliä... Tämä ajattelu-business on kovaa hommaa jossa täytyy sietää kovaa kuumuutta.
Kuitenkin aika pitkälle pärjää vain olemalla oma typerä itsensä, ilman sen kummempaa teeskentelyä. Auttaa myös jos pitäytyy niissä aiheissa jotka itse parhaiten hallitsee, koska silloin voi koko ajan päteä ja olla tosi leveä ja kumota toisten väitteet helposti.
Jos vaikka osaat leipoa piirakoita, niin keskustelet vain ja ainoastaan piirakoiden leipomisesta ja aina kun joku esittää poikkeavan näkemuksen, huudat vain: "Hohhoo senkin aloittelija, etkö ole vielä ymmärtänyt että liian paljon sokeria kakkupohjassa saa puolukkasoseen maistumaan puisevalta! Hohhohhoo!".
Vai oletko nähnyt minun kirjoittavan yhtikäs mitään muualla kuin täällä Uskonto-alueella? Et, koska en kirjoita minnekään muualle alueelle. Suutari pysyy lestissään.
:Agwé:
Tarkkaileva tietoisuuden osa jota kuvailit kuulostaa juuri siltä mitä tulisikin kehittää. Lopputuloksena on se, että pystyt säilyttämään neutraalin tavan tarkastella itseäsi ja ympäristöäsi riippumatta voimakkaista tunnereaktioista, kuten viha, suru & rakkaus. Se on sitä ettet joudu omien tunteittesi vietäväksi, vaan mieluummin surffaat niillä taidokkaasti ja voitat tunteiden surffikilpailuja. Tuskinpa siis kysymys on psykopatiasta. :-)
Lisää vaan puita uuniin!
:Agwé:
. .
1:minä=muisti =aivojen looginen puoli!2:atman=maailmansielu=tajunta/tila=tajunnantila
aivojen kaaoottinen sattumanvarainen puoli=mielikuvitusmaailma=aivorunko=tunnepuoli
aivotutkijat kertoo lisää kunhan kerkiää.
Ei atman, sikäli mikäli se on se Itse jota minä yritän tässä tarkoittaa, ole mikään kaoottinen sattumanvarainen puoli eikä varsinkaan tunnepuoli. Se Itse jonka meditaatiossakin voi aistia, ei ole kaaoksen vallassa, eikä tunne pikkumaisia egoistisia tunteita.
Minuus sensijaan on jatkuvassa kaaos- ja käymistilassa, eikä muuta tunnekaan kuin epämääräisiä tuntemuksia. Kuvittelee rakastavansa jotakuta - parin vuoden päästä ei enää rakastakaan; vihaa jotakuta vaikka touhussa ei ole mitään järkeä, haluaa erilaisia asioita joista ei enää välitä kun on ne saanut jne.
Tiedätkös miksi minuus on kaaoksen tilassa?
Koska se koostuu suuresta joukosta täysin erillisia pikku minuuksia, jotka eivät tunne toisiaan. Jokaisella niistä on jokin halu tai ajatus tai impulssi. Defenssit ja puskurit estävät niitä minuuksia kokemasta tätä oman mielen ja identiteetin fragmentoitumista, jota emme tuntisi itseämme mielipuoliksi. Meditaation kautta saattaa tietääkseni saavuttaa havainnon tästä, ja sen takia jatkan hiljaista taisteluani.
Esimerkki: Yksi minuus päättää että 10 sekunnin kuluttua aloitetaan astioiden tiskaaminen. Sillä välillä kuitenkin päätöksen tehnyt minuus vajoaa tiedottomuuteen ja tilalle astuu toinen minuus, joka ei haluakaan tiskata. Tai illalla päätämme lähteä aamulla lenkille, mutta aamulla emme haluakaan. Kuinka se on mahdollista? Siten että minuus ei ole yhtenäinen. Se on erilaisten impulssien, halujen ja tunteiden sillisalaatti, jossa jokainen pikku minuus kuvittelee itse olevansa koko kokonaisuus. Tämä näkyy myös siinä kuinka ihminen voi samaistua omiin tunteisiinsa. Ollessaan vaikkapa vihainen tuntee olevansa _kokonaan_ vihainen, eikä kykene muuttamaan sitä tunnetta vaikka haluaisi ja näkisi että se on perusteeton tilanteeseen nähden. Tilanne on siis hiukan kuin viisituhatta humalaista koettaisi saada kerrottua yleisölle elämäntarinansa yhden ainoan mikrofonin avulla. Tuloksena on jonkinlainen humalaisuuden sinfonia jossa on tiettyjä yhtäläisiä piirteitä kautta linjan, mutta ei minkäänlaista TAHTOA tai FOKUSTA.
:Agwé:
Viitaten edelliseen viestiini:
Samasta syystä myös ihminen joka halusi asian A ei välttämättä enää välitäkään asiasta A saatuaan sen. Se oli *eri* minä joka halusi ja joka sai. Samoin on ihmisen rakkauden laita. Välillä rakastat, välillä et, se riippuu siitä kuka niistä humalaisista on siihen mikrofoniin milloinkin sössöttämässä. Hän ei ole samaa mieltä edellisen puhujan kanssa.
Aito rakkaus ei ole sellaista, mutta aitoa rakkautta ei voi kokea ihminen joka ei ole onnistunut kehittämään jonkinasteista pysyvää minuutta, eli siis Tahtoa ja Fokusta.
Se on surullista, mutta se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on todellakin vasta rakkauden elin muoto. Se ei kaikki kestä eikä kaikki kärsi... eikä se voikaan mikäli ihminen kieltäytyy ottamasta kantaa omaan hulluuteensa.
:Agwé:
loppujenlopuksi sun "minä"on vaan sun aivojen tuotetta,ei yhtään sen enempää,mutta tärkeää.
tutkimusalue on maailman vaikein ja tuloksia tulee kun on tullakseen ja nekin voi vaihdella tilanteen mukaan.aikaa se voi viedä.......
Totta kai se on aivojen tuotetta.
Kysymys olikin nyt siitä, että se minuus jonka aivot tuottavat, on vasta lyijyä, ja päämääränä minulla selvittää, kuinka siitä voidaan tehdä KULTAA.
Ja se tapa on se, että parannetaan mieli skitsofreniastaan, tehdään siitä OIKEASTI TIETOINEN, eikä vain joku humalaisten karaoke-puliukkojen sinfonia. Tätä varten on saavutettava aito pysyvä identiteetti, tahto ja fokus, tavalla millä hyvänsä.
Tottakai se vähäkin itsetietoisuus minkä kanssa ihminen syntyy on arvokasta. Ei sitä voi vain haukkua ja sitten ajatella että parempi olisi ilman. Hittolainen, meiltähän meni miljoonia vuosia saavuttaa tällainen tietoisuus kuin meillä on. Ei esimerkiksi kaloilla ole sellaista. Mutta me olemme vielä aika hemmetin keskeräinen työ tässä "tietoisuus" mielessä, ja on hyvä tietää, kuinka suuri valhe ja illuusio on ihmisen itsetietoisuus, tiedostamisen jatkuvuus ja muisti jne.
Se mukava asia tässä on se, että sitä joka on rikki voidaan korjata ja se joka on huonoa voidaan koettaa tehdä paremmaksi, ja se mikä on keskeneräistä, voidaan viimeistellä.
Se viimeinen silaus, merkillistä kyllä, on ainakin minulle se, joka tekee elämästä elämisen arvoista... aivan kuin minulta olisi otettu pois jotakin joka kuuluu minulle ja sitten aivopesty unohtamaan että minulta otettiin jotakin pois.
Meitä on kaikkia huijattu. Kustu molempiin silmiin hirveällä paineella! Viilattu linsiin!
Ei armoa! Totuus on selvitettävä!
:Agwé:
Viis aivotutkijoista. Ei minulla ainakaan ole aikaa odottaa heidän tuloksiaan. Siihen mennessä kun tiede on selvittänyt ihmismielen salat, minä olen jo kauan sitten kuollut.
Tosiassa ihmismielen saloja on tutkittu aikojen alusta saakka. Kaikenlaiset myytit ja uskonnot ovat täynnä tärkeitä kokemusperäisiä havaintoja ihmismielen puutteista ja sen mahdollisuuksista, ja niistä asioista joita emme luonnostamme tiedosta, emme ilman Työtä.
Paskamaista kyllä, ihmiset näitä uskontojaan tutkiessaan unohtavat mitä lähtivät hakemaan, joutuvat paskaryöpyn alle ja tyytyvät aidon kullan sijasta Anttilan kultatussilla maalattuun lyijynpalaan, ja sitten ihmettelevät miksei sillä ole aidon kullan ominaisuuksia. Ja sitten tulee ateisti ja kiusaa tätä kissankullan kantajaa kysymällä että "Näytä yksikin tieteellinen tutkimus jonka mukaan tuo on kultaa eikä lyijyä, niin sitten minäkin uskon", mutta uskovaisella ei ole mitään näyttää, koska hänellä on pelkkää kissankultaa.
Heittäkää ne vitun kissankultanne jorpakkoon, hitto vie! Niin kauan kuin kantelemme mukanamme kaikenmaailman romuja ja luulemme liikoja itsestämme, ei varmasti tapahdu mitään. Kulta on kultaa, ja kun sitä näemme niin kyllä me sen tunnistamme. Samoin on Jumalan laita. Kyllä ihminen joka on Jumalan kohdannut, tietää Jumalan kohdanneensa. Ei siihen tarvita mitään USKOA, vaan tietenkin ainoastaan KOKEMUSTA. Mitä vahvempi usko jollakin on, sitä varmemmin tiedät hänen olevan väärässä.
Minulla ei ole uskoa. Tyydyn siihen vähään kokemukseen joka minulla on, siihen pieneen hiekanjyvänkokoiseen ymmärrykseen maailmankaikkauden salaisuuksista. Se pieni hiekanjyvänen on minulle paljon arvokkaampi kuin tuhat miljoonaa tonnia Anttilan kissankultaa, koska se on *aitoa*. Ei määrä ole tärkeää, vaan LAATU. Ei enää muisteta, että uskonnon harjoittamisessa tärkeintä on LAADUKKUUS, ei suinkaan joku himokkuus tai uskoisuus tai ahkeruus, vaan ennenkaikkea laatu ja rautainen ammattitaito.
:Agwé:
Tämä onkin se CC:n esittämä juttu (loikkasi jyrkänteeltä ja koki olevansa rypäs olemassaoloja tms.) johon minun suhtautumiseni on melkoisen epävarma. Olen aina kokenut voimakkaasti olevani yksikkö, YKSI, mutta tietysti jos ajattelee inkarnaatio-juttujani, niin enhän minä yksi yhteen ole niiden kanssa mitä pidän ed. eläminäni. (Sanoisin kuitenkin että ne ovat Itseni muita projektioita aineeseen, eivät oikeastaan mitään "minun".)
Jossakin taisinkin jo kuvailla, että aina kun tunnen voimakasta tunnetta, minussa on silti läsnä tyyni ja välinpitämätön (positiivisessa mielessä), osa joka ihmettelee miksi tunne myllertää. Olenkin alkanut pitää tunteita varsin yhdentekevänä juttuna henkiseltä kannalta katsoen - ne nyt tulevat ja menevät, eikä niille kannata paljon perustaa. Älylliset näpertelytkin ovat yksi tyhjän kanssa; viimeistään tajusin sen Uskonto-osastolla (älykkyys ei näemmä korreloi totuuden löytämisen kanssa...)
Itämaisittain siis voi pohtia että kuka olen. En ole ajatukseni, enkä tunteeni; olenko oikeastaan yhtään mitään.
Olen läsnäolo, sanoisin. Mutta entä sitten kun makaan tiedottomana sängyssä? Lienenkö silloin läsnä jossain "muualla", mutta en vain muista sitä jälkeenpäin...
Tämä nyt meni vähän ohi sen rypäs-minuus-jutun. Sanotaan nyt vaikka sitten että en oikein osaa sanoa siihen mitään. Voipi olla tai sitten voipi olla olemattakin. Omat sekoiluni selitän yleensä sillä että loittonen ytimestä, siitä joka on se tarkkailija.
(Tästä tulikin mieleeni, että mesopotamialaisissa taruissa mainitaan olennot nimeltä valvojat (watchers) - ehkäpä nämä enkelit/jumalat/what ever olivat yksinkertaisesti olentoja, jotka kykenevät olemaan se osa itseään joka on se tarkkailija. - Muinaisten jumalien yms. touhujen tutkiminen onkin harrastukseni nro 1, mitä olen näilläkin foorumeilla tuonut esiin.)
elämä ei ole elämisen arvoista vaan elämä on kärsimystä,nyt pitäisi vapautua kärsimyksistä.nirvana vapauttaa yksilön.suosittelen
Mietiskeltyäni hieman tajusin että se että miellän itseni kokonaiseksi (oli se sitten todellista tai ei) johtuu osittain myös siitä että hyväksyn itsestäni mitä tahansa. 9 v sitten näin/koin keskellä päivää muutaman varsin karmean vision "ed. elämistäni", joissa toisessa olin uhri ja toisessa sellainen hirviö etten täällä viitsi edes kuvailla. Hyväksyin molemmat osaksi itseäni (nyttemmin ajatellen Itseäni), vaikka uhri-juttu oli sellainen että tässä elämässä en voisi kuunaan ajatellakaan joutuvani siihen osaan ilman että tappaisin itseni, ja pahanteko-juttu puolestaan sellainen että se yksinkertaisesti oksettaa. En tiedä miksi auliisti suostun ajattelemaan itsestäni mitä hyvänsä, eli olen avoin näkemään itseni sellaisena olentona jota moni muu ei uskalla edes ajatellakaan. Ehkäpä tämä on todella minuus-masturbointia, eli että kaikki kolahtaa jossa vain voin maistaa vivahduksen itsestäni? En tiedä.
Muiden ihmisten visiot eivät minua sitten kiinnostakaan, eli jos joku "henkisenä" itseään pitävä tulisi henkäilemään että tapasimme siellä ja siellä ja olit se ja se, en välttämättä ottaisi kuuleviin korviinikaan. Vain minä voin varmuudella tietää minusta (sikäli mikäli näkyni ovat olleet CC:nkin kuvailemaa sanatonta tietoa, vai miksi hän sitten taas sitä sanoikaan kun silmät kierossa vaan *tietää* asioita...), tulkinta tietysti voi mennä metsään. Näin olen kumminkin integroinut reinkarnaatio-kokemukset ja CC:n juttuja... Voi niin tehdä tai sitten ei. No, minähän voin.
Ja sen vuoksi naguaali = Itse/henki ja tonaali = minä/ego. (Ei tosin yksin minun aivoituksiani.)
Höpönlöpön. Tuohan on sama kuin sanoisi, että kävellessä pitäisi vapautua liikkumisesta. Kärsimys on voima joka pitää universumin liikkeessä. On yhtä väärin sanoa että elämä on _vain_ kärsimystä kuin sanoa sen olevan _vain_ ihanuutta. Uskokaa nyt jo, ettei elämässä pääse mihinkään jos ei kävele molemmilla jaloilla!
:Agwé:
Totesit:"Kärsimys on voima joka pitää universumin liikkeessä."
Elämä = hidasta luopumista = kärsimystä. Mutta vaikka on totta että elämä päättyy kärsimykseen itse kunkin kohdalla, ei itse elämisen pitäisi olla kärsimystä. Itse näen elämän suurenmoisena "lahjana", enkä näe - niin kuin sinä - kärsimystä voimana joka pitää universumin liikkeessä.
Universumia "liikuttavat" positiiviset, myönteiset tunteet ja teot sekä onni, jota kohti kukin tavallaan pyrkii - kärsimyksen todellisuudesta huolimatta.
Onni sekin, että meillä on ajatuksen- ja sananvapaus :)