JA koko ajan. Koulussa ihmiset vittuilee, joskin vähemmän kuin aikaisemmin, ja vaikka yritän olla välittämättä niin en voi sanoa etteikö se jossain määrin minuun vaikuttaisi. Kotona mieli on ihan maassa, parhaassa tapauksessa lojun koko illan sängyssä tekemättä yhtään mitään. En muista enää päivää jolloin en olisi itkenyt. Ja vaikka kuinka tiedän että tämä on ihan vitun turhaa angstausta ni ei auta. Mikään ei tunnu enää mielekkäänltä, mikään ei tunnu saavan mua onnelliseksi tai edes iloiseksi. Tosin näinhän se on jo ollut ainakin 4 vuotta, että ei sinänsä mitään uutta mulle.
Tämän vuoden aikana olen huomannut merkittävää pahennusta mun masennuksessa/olossa. En enää tiedä miten jaksan. Varsinkin koulupäivät on rankkoja, siksi lintsaankin usein. Litsausta on jatkunut ihan ala-asteelta tänne nyt 9 lk, ja parinä viimesenä vuotena sitä on tapahtunut useasti, liian useasti. Ihmettelenkin jo kun ei koulusta ole soiteltu kotiin, vaikka aina en edes ilmoita poissaoloista.
Mä olen sellainen ihminen, että haluan pitää kaiken sisälläni. Varsinkin kun olen yrittänyt äidilleni muutaman kerran jotain vihjasta, ni eipä se edes välitä, joten mitäpä sitä turhaan yrittääkkään. Äitini huutaa vaan kun koulu menee päin vittua, ja sanoo että mun murrosikä on niin helvetin paha ja että laiskuus todella on mun ongelma. Ihan kuin tämä kaikki johtuisi laiskuudesta, tai murroiästä. En ole mikään kapinoiva teini, ja tätähän kukaan ei näytä ymmärtävän. En vain jaksa tehdä yhtään mitään, en enää jaksa välittää yhtään mistään, vähiten itsestäni. Aina asiat ei ollu näin, ja kaipaan todella sitä aikaa kun en vielä tajunnut mistään mitään, eikä tämmöiset ajatukset päihittäisi minua.
Olen alkanut muutenkin hieman pelätä itseäni. Pelkään että teen jotain pahaa muille ihmisille tai itselleni. Tai oikestaan itseni satuttaminen ei niin pahalta kuulosta, mutta jos teen muille jotain.. Nyt tää jokelan ampumistapaus on ollu mielissä aika paljon, koska huomaan miten yhtäläisia tunteita sillä ampujalla oli mun kanssa. Pelkään että mun viha kasvaa ja mun on lopulta pakko purkaa se samankaltaisella teolla. Minullakin on vihaa ihmisyyttä kohtaan, ihmisyys on yliasrvostettua, todellakin. Vaikken tahtoisi ajatella näin, niin silti näin se on. Tiedän että tää ajattelu johtuu mun huonoista kokemusta, siitä että ''ajattelen liikaa''. Vielä voin nähdä jotain hyvää ihmisissä (tai ainakin tahdon uskoa siihen)...mutta miten tulevaisuudessa?
Tämän vuoden aikana olen huomannut merkittävää pahennusta mun masennuksessa/olossa. En enää tiedä miten jaksan. Varsinkin koulupäivät on rankkoja, siksi lintsaankin usein. Litsausta on jatkunut ihan ala-asteelta tänne nyt 9 lk, ja parinä viimesenä vuotena sitä on tapahtunut useasti, liian useasti. Ihmettelenkin jo kun ei koulusta ole soiteltu kotiin, vaikka aina en edes ilmoita poissaoloista.
Mä olen sellainen ihminen, että haluan pitää kaiken sisälläni. Varsinkin kun olen yrittänyt äidilleni muutaman kerran jotain vihjasta, ni eipä se edes välitä, joten mitäpä sitä turhaan yrittääkkään. Äitini huutaa vaan kun koulu menee päin vittua, ja sanoo että mun murrosikä on niin helvetin paha ja että laiskuus todella on mun ongelma. Ihan kuin tämä kaikki johtuisi laiskuudesta, tai murroiästä. En ole mikään kapinoiva teini, ja tätähän kukaan ei näytä ymmärtävän. En vain jaksa tehdä yhtään mitään, en enää jaksa välittää yhtään mistään, vähiten itsestäni. Aina asiat ei ollu näin, ja kaipaan todella sitä aikaa kun en vielä tajunnut mistään mitään, eikä tämmöiset ajatukset päihittäisi minua.
Olen alkanut muutenkin hieman pelätä itseäni. Pelkään että teen jotain pahaa muille ihmisille tai itselleni. Tai oikestaan itseni satuttaminen ei niin pahalta kuulosta, mutta jos teen muille jotain.. Nyt tää jokelan ampumistapaus on ollu mielissä aika paljon, koska huomaan miten yhtäläisia tunteita sillä ampujalla oli mun kanssa. Pelkään että mun viha kasvaa ja mun on lopulta pakko purkaa se samankaltaisella teolla. Minullakin on vihaa ihmisyyttä kohtaan, ihmisyys on yliasrvostettua, todellakin. Vaikken tahtoisi ajatella näin, niin silti näin se on. Tiedän että tää ajattelu johtuu mun huonoista kokemusta, siitä että ''ajattelen liikaa''. Vielä voin nähdä jotain hyvää ihmisissä (tai ainakin tahdon uskoa siihen)...mutta miten tulevaisuudessa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mitenkä olisi käynti vaikka koulukuraattorilla?
Ihan tosi siis. Miksi te teinit haudotte kamalaa elämäänne tekemättä asialle yhtään mitään.
Maailmassa on elänyt ziljoona teiniä ennen teitäkin ja suurin osa heistä aikuiseksi varttunut.
Ei elämä oikeasti niin kauheeta ole jahka te tuosta teinipinnistyksestänne selviätte. Toisille se ON vaikeampaa kuin toisille, mutta apua saa AINA jos sitä vaan haluaa!
Mulle tuli tarve kirjoittaa sulle tyttö, kun olen
itse murrosikäisentytön äiti ja huomannut samoja oireita tyttäressäni, koulu ei kiinnosta ja usein
ollaan tietokoneella ylipuolen yön.
Ensiksi mä haluaisin halata sua ja sanoa, että olet tärkeä ihminen..sanon sen äitisi puolesta, koska niin hän varmasti ajattelee, vaikka ei osaa sanoa sitä ..minä sanon tänään omalle tyttärelleni, koska
siitä on liian pitkä aika...kokeile sinä ja halaa
äitiäsi, mitä sitten tapahtuu..huomaat äitisi hymyn
ja mielihyvän..se olisi tosi hienojuttu. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja muista ulkoilla ja syödä
hyvin...kaikki järjestyy.
Ymmärrän mistä puhut. Olin itsekin sinun ikäisenä masentunut, eikä se todellakaan johtunut murrosiästä. Minäkään en pystynyt puhumaan kenenkään kanssa. Pääsin jotenkuten masennuksen yli, mutta en kokonaan. Masennus jäi kytemään sisälleni ja puhkesi uudestaan muutamien vuosien kuluttua. Kannattaa oikeasti käydä juttelemassa vaikka koulukuraattorin, terveydenhoitajan tai koulupsykologin luona. Kerro samat asiat kuin mistä kirjoitit viestissäsi. Heillä on velvollisuus auttaa. Hoitamattomana masennus voi johtaa ties mihin seurauksiin.
Harmi, ettei äitisi kuuntele sinua. Ei se laiskuus ole ongelma, vaan masennus, jota tunnut potevan. "Laiskuus" ja koulusta pinnaaminen ovat oireita. Olisiko sinun mahdollista vaikkapa kirjoittaa kirje äidillesi, jossa kerrot pahasta olostasi?
Omasta kokemuksestani voin sanoa sen verran, ettei minunkaan äitini ensialkuun suostunut kuuntelemaan minua, eikä uskonut, että minulla todella oli paha olla. Ymmärsi hän sitten jonkin ajan kuluttua, kun suostui aukaisemaan silmänsä.
Sanon vielä kerran, että käy juttelemassa jonkun kanssa. Se on tärkeää! Muistutan myös, että ammatti-ihmisillä on vaitiolovelvollisuus, he eivät kerro asioistasi kenellekään ilman suostumustasi. Menet vai omana itsenäsi ja kerrot kuten asiat ovat.
Jaksamisia sinulle :)
hae hyvä ihminen apua ja äkkiä...
Hae hyvä ihminen apua heti,ennenkuin se on liian myöhäistä. Kun sitten sitä apua saat, vaikka kouluterv. tai psykologin kautta niin ota se vastaan.Ne ihmiset ovat ammattilaisia ja tietävät mitä pitää tehdä. Näitä sinunlaisia käveleviä aikapommeja on jo liian paljon, ei nuoren ihmisen tarvitse pilata koko elämäänsä miettimällä koko maailman pahoja asioita.On sitä kautta maailmansivun ollut nuorisoa ja heillä on varmasti ollut paljon pahemmat oltavat kuin monella tamän päivän ihmisellä.Tämän päivän nuoret pilataan liialla materialistisella elämän tyylillä,ostetaan kaikki mitä mieleen tulee.KÄYTTÄKÄÄ MAALAISJÄRKEÄ LAPSEN KASVATUKSEEN,PITÄÄ OSATA SANOA MYÖS EI,EI, EI.Pitää elää vain yksi päivä kerrallaan ,ja muistaa kiittää jokaisesta eletystä hetkestä.Puhu vanhempiesi kanssa he tuntevat sinut ja pohtivat yhdessä mikä on sinulle paras ratkaisu,että ongelmasi selviävät.Pahaanoloon on aina olemassa jokin syy, se pitää selvittää ja hoitaa pois, vaikka lääkkeillä,ja terapialla.
Omat vanhemmat rakastavat ja välittävät sinusta
usko pois, älä torju heitä, koska pahaolo lisää vain pahaaoloa.Puhu puhu ja puhu se auttaa ja kannattaa .Rohkeutta sinulle itsetunto ylös sinussa on vielä paljon hyvää ja apu on lähelläsi tartu hetkeen.