"Naimisikä" =)

noin kaksvitonen erotessas :D

mie kirjoitti:

noin kaksvitonen erotessas :D

Onko itsellesi käynyt niin?? Ainakin yhtä katkeran mielikuvan annoit itsestäsi.

morsmaikku kirjoitti:

Onko itsellesi käynyt niin?? Ainakin yhtä katkeran mielikuvan annoit itsestäsi.

mukaan epävarmemmalla(paljon ongelmia) pohjalla ja lyhyin avioliiton kestoaika on avioliitoissa, jotka solmitaan, kun puolisot ovat ALLE 25v, TAI tunteneet toisensa kovasti lyhyen aikaa. Tilastollisesti nimittäin rakkaus kestää alle vuoden. Ei auta katkeruus. Puhe on totuudesta!! Ja se ei pala tulessakaan. Valitan. Siinä mielessä kirjoittaja on oikeassa.

ex-rva kirjoitti:

mukaan epävarmemmalla(paljon ongelmia) pohjalla ja lyhyin avioliiton kestoaika on avioliitoissa, jotka solmitaan, kun puolisot ovat ALLE 25v, TAI tunteneet toisensa kovasti lyhyen aikaa. Tilastollisesti nimittäin rakkaus kestää alle vuoden. Ei auta katkeruus. Puhe on totuudesta!! Ja se ei pala tulessakaan. Valitan. Siinä mielessä kirjoittaja on oikeassa.

Tuskin sitä kukaan jättää naimisiin menemättä, koska tilastot niin suosittelevat??! Ja poikkeus vahvistaa säännön:) Enkä kyll puhuisi mistään totuudesta, jos tilastot näyttävät enemmän eroja kuin onnellisia liittoja...

Itse olin 24, mieheni 25. Olimme olleet yhdessä viisi vuotta ja meillä oli tuolloin jo 1,5 vuotias prinsessa. Häistä on kohta kaksi vuotta, olemme edelleen yhtä onnellisia, tai onnellisempia, kuin seurustelumme alkuvaiheissa.

Mielestäni ei ole väliä iällä eikä muillakaan tekijöillä. Jos sillä hetkellä molemmat ovat varmoja, että haluavat mennä naimisiin ja jakaa loppuelämänsä yhdessä, se riittää. Jos kuitenkin joskus ero tulee, on se sitten sen ajan murhe. Ei kannata murehtia etukäteen, luottakaa tunteisiinne!!:) Onnea kaikille tuleville ja oleville aviopareille!

vaimo kirjoitti:

Tuskin sitä kukaan jättää naimisiin menemättä, koska tilastot niin suosittelevat??! Ja poikkeus vahvistaa säännön:) Enkä kyll puhuisi mistään totuudesta, jos tilastot näyttävät enemmän eroja kuin onnellisia liittoja...

Itse olin 24, mieheni 25. Olimme olleet yhdessä viisi vuotta ja meillä oli tuolloin jo 1,5 vuotias prinsessa. Häistä on kohta kaksi vuotta, olemme edelleen yhtä onnellisia, tai onnellisempia, kuin seurustelumme alkuvaiheissa.

Mielestäni ei ole väliä iällä eikä muillakaan tekijöillä. Jos sillä hetkellä molemmat ovat varmoja, että haluavat mennä naimisiin ja jakaa loppuelämänsä yhdessä, se riittää. Jos kuitenkin joskus ero tulee, on se sitten sen ajan murhe. Ei kannata murehtia etukäteen, luottakaa tunteisiinne!!:) Onnea kaikille tuleville ja oleville aviopareille!

minä olin 21 juuri täyttänyt ja mies vähän vaille 24 vihittäessä. Ero tuli kaksi ja puoli vuotta jälkeen. Vaikka yhteistä taivalta oli ennen vihkimistä takana kolme vuotta, josta yhdessä asumistakin pari vuotta.
Uutta liittoa en ole solminut, sillä en halua erota uudelleen. Koskaan kun ei voi tietää sen toisen tunteita. Siihen sitä sitten jäädään, kun hän päättääkin toisin.
Tilastot pätevät meillä. Täydellisesti.

Terkkuja muuten Timpalle (ex), jos satut lukeen.

ex-rva kirjoitti:

mukaan epävarmemmalla(paljon ongelmia) pohjalla ja lyhyin avioliiton kestoaika on avioliitoissa, jotka solmitaan, kun puolisot ovat ALLE 25v, TAI tunteneet toisensa kovasti lyhyen aikaa. Tilastollisesti nimittäin rakkaus kestää alle vuoden. Ei auta katkeruus. Puhe on totuudesta!! Ja se ei pala tulessakaan. Valitan. Siinä mielessä kirjoittaja on oikeassa.

jaahas...no tarkennetaan...eli itse 22 ja sulhanen 25 ja yhteistäeloa yli 7 vuotta takana kun hääpäivä koittaa. Ja jos jää todella noita tilastoja tuijottamaan niin mitään ei kannata tehdä koskaan jos tilastot ovat ns. negatiivisia siinä suhteessa...
Eikö elämä ole annettu elettäväksi tunteiden ja järjen mukaisesti, ei tilastojen??

morsmaikku kirjoitti:

jaahas...no tarkennetaan...eli itse 22 ja sulhanen 25 ja yhteistäeloa yli 7 vuotta takana kun hääpäivä koittaa. Ja jos jää todella noita tilastoja tuijottamaan niin mitään ei kannata tehdä koskaan jos tilastot ovat ns. negatiivisia siinä suhteessa...
Eikö elämä ole annettu elettäväksi tunteiden ja järjen mukaisesti, ei tilastojen??

mun on pakko sanoo näin. Jos seurustelun alkaessa pari on 15 ja 18 v, mitä he tietävät omista toiveistaan ja haluistaan? Ja ainoastaan siihen perustuu onnistunut suhde.
Tämän ikäisenä se "rakkaus" on paljon ihanampi juttu kuin sen kohde konsanaan. Eli ollaan rakastuneita enemmän rakkauteen. Ja sekin on usein vain ihastumista. Sillä epäilen vahvasti 15 vuotiaan kykyä rakastua pysyvästi. Loppuiäksi. Ja vielä enemmän epäilen tämän ikäisen kokemusta elämästä niin, että hän pystyisi valitsemaan itselleen oikean puolison. Eihän tämän ikäinen vielä usein edes tiedä, mikä henestä itsestään tulee isona!!

Ja tässä kohdassa pitäisi järjen äänen olla voimakkain! Ei minkään muun. Sillä kiire ei ole. Miksi olisi? Se naimisiinmeno ei muuta mitään. Ei nykyään edes sukunimeä, jollei halua. Samalla tavalla nousee aurinko ja illalla laskee. Yhtä lailla joka päivä syödään ja juodaan. Se on vain yhden illan ilo, se hääjuhla. Sen jälkeen alkaa ikuinen arki avioliitossa.

Tiedän, että tässä on jonkun mielestä katkeraa tekstiä. Miten vain. Mutta totta ja koettu jokainen sana.

maarit kirjoitti:

mun on pakko sanoo näin. Jos seurustelun alkaessa pari on 15 ja 18 v, mitä he tietävät omista toiveistaan ja haluistaan? Ja ainoastaan siihen perustuu onnistunut suhde.
Tämän ikäisenä se "rakkaus" on paljon ihanampi juttu kuin sen kohde konsanaan. Eli ollaan rakastuneita enemmän rakkauteen. Ja sekin on usein vain ihastumista. Sillä epäilen vahvasti 15 vuotiaan kykyä rakastua pysyvästi. Loppuiäksi. Ja vielä enemmän epäilen tämän ikäisen kokemusta elämästä niin, että hän pystyisi valitsemaan itselleen oikean puolison. Eihän tämän ikäinen vielä usein edes tiedä, mikä henestä itsestään tulee isona!!

Ja tässä kohdassa pitäisi järjen äänen olla voimakkain! Ei minkään muun. Sillä kiire ei ole. Miksi olisi? Se naimisiinmeno ei muuta mitään. Ei nykyään edes sukunimeä, jollei halua. Samalla tavalla nousee aurinko ja illalla laskee. Yhtä lailla joka päivä syödään ja juodaan. Se on vain yhden illan ilo, se hääjuhla. Sen jälkeen alkaa ikuinen arki avioliitossa.

Tiedän, että tässä on jonkun mielestä katkeraa tekstiä. Miten vain. Mutta totta ja koettu jokainen sana.

Minä oli 17,5 kun aloimme poikaystäväni kanssa seurustella, hän 15. Viikon seurusteltuamme, hän 15-vuotiaan nuoren miehen määrätietoisuudella ilmoitti kosivansa minua, kun aika on sopiva. Naurahdin tuolloin ja sanoin, ettei vielä vannoisi mitään. En uskonut, että 15-vuotias voisi vielä tietää tuollaisesta, tai edes rakastua.

Opin nopeasti, että hän oli tosissaan sanoessaan, että viettää minun kanssani loppuelämämme. Olemme olleet vasta vajaan vuoden yhdessä, mutta tiedämme kuuluvamme toisillemme (tässä vaiheessa ihmiset yleensä nauravat ja vakuuttavat, että tulemme joskus eroamaan). Minä en ole mikään helppo tapaus ja poikaystäväni saisi helpompiakin tyttöjä kainaloonsa. Mutta hän rakastaa minua ja kestää sen takia oikkujani. Monet aikuisetkin olisivat jo eronneet, jos heillä olisi ollut suhteessaan samoja ongelmia kuin meillä. Olemme kuitenkin osanneet selvittää ongelmamme (jotka eivät ole niitä, että mennäänkö leffaan vai diskoon) keskustelemalla.

En tiedä, elämmekö vielä rakastumisen vaihetta, voi olla, mutta kun se loppuu, suhteemme ei tule loppumaan vaan silloin alkaa rakastamisen vaihe. Mielestäni meillä kuitenkin on jo arki suhteessamme. Puhelinlaskut eivät enää ole niin suuria kuin alussa ja nyt voimme olla jo jopa viikon erossa. Meillä on myös erimielisyyksiä, mutta niistä ei ole kehittynyt riitoja, koska olemme PUHUNEET tunteistamme ajoissa. Jos se arki on tätä, olen onnellinen.

En usko, että se ikuinen arki pääsee meitä yllättämään sittenkään, kun muutaman vuoden päästä menemme naimisiin ja muutamme ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Meillä avioliitto tulee muuttamaan suhdettamme niin, että hääyönä yhdymme toisiimme ensimmäisen kerran fyysisesti. Se ei kuitenkaan ole syymme mennä naimisiin, vaan tahdomme antaa turvallisen kasvuympäristön lapsillemme ja toisillemme turvallisuuden tunteen suuttua ja vaikka raivota ilman pelkoa toisen lähtemisestä.

On varmasti nuoria, jotka eivät tiedä mitä elämältään tahtovat eivätkä todellakaan voi tietää kenen kanssa viettävät loppuelämänsä. Ei kuitenkaan pidä yleistää, sillä on niitäkin, jotka uskovat rakastamisen olevan paitsi tunteiden, myös tahdon asia ja sen vuoksi tietävän aviopuolisonsa, jonka kanssa elävät kunnes kuolema on heidät toisistaan erottava.

joopa kirjoitti:

Minä oli 17,5 kun aloimme poikaystäväni kanssa seurustella, hän 15. Viikon seurusteltuamme, hän 15-vuotiaan nuoren miehen määrätietoisuudella ilmoitti kosivansa minua, kun aika on sopiva. Naurahdin tuolloin ja sanoin, ettei vielä vannoisi mitään. En uskonut, että 15-vuotias voisi vielä tietää tuollaisesta, tai edes rakastua.

Opin nopeasti, että hän oli tosissaan sanoessaan, että viettää minun kanssani loppuelämämme. Olemme olleet vasta vajaan vuoden yhdessä, mutta tiedämme kuuluvamme toisillemme (tässä vaiheessa ihmiset yleensä nauravat ja vakuuttavat, että tulemme joskus eroamaan). Minä en ole mikään helppo tapaus ja poikaystäväni saisi helpompiakin tyttöjä kainaloonsa. Mutta hän rakastaa minua ja kestää sen takia oikkujani. Monet aikuisetkin olisivat jo eronneet, jos heillä olisi ollut suhteessaan samoja ongelmia kuin meillä. Olemme kuitenkin osanneet selvittää ongelmamme (jotka eivät ole niitä, että mennäänkö leffaan vai diskoon) keskustelemalla.

En tiedä, elämmekö vielä rakastumisen vaihetta, voi olla, mutta kun se loppuu, suhteemme ei tule loppumaan vaan silloin alkaa rakastamisen vaihe. Mielestäni meillä kuitenkin on jo arki suhteessamme. Puhelinlaskut eivät enää ole niin suuria kuin alussa ja nyt voimme olla jo jopa viikon erossa. Meillä on myös erimielisyyksiä, mutta niistä ei ole kehittynyt riitoja, koska olemme PUHUNEET tunteistamme ajoissa. Jos se arki on tätä, olen onnellinen.

En usko, että se ikuinen arki pääsee meitä yllättämään sittenkään, kun muutaman vuoden päästä menemme naimisiin ja muutamme ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Meillä avioliitto tulee muuttamaan suhdettamme niin, että hääyönä yhdymme toisiimme ensimmäisen kerran fyysisesti. Se ei kuitenkaan ole syymme mennä naimisiin, vaan tahdomme antaa turvallisen kasvuympäristön lapsillemme ja toisillemme turvallisuuden tunteen suuttua ja vaikka raivota ilman pelkoa toisen lähtemisestä.

On varmasti nuoria, jotka eivät tiedä mitä elämältään tahtovat eivätkä todellakaan voi tietää kenen kanssa viettävät loppuelämänsä. Ei kuitenkaan pidä yleistää, sillä on niitäkin, jotka uskovat rakastamisen olevan paitsi tunteiden, myös tahdon asia ja sen vuoksi tietävän aviopuolisonsa, jonka kanssa elävät kunnes kuolema on heidät toisistaan erottava.

päiväunesi. Sen huomasin. Elävästä elämästä et tiedä mitään. Joten ystävän neuvo:
Unohda ainakin se naimisiinmeno ja lastenteko, sillä ne tuovat arjen rakkauteen kuin rakkauteen. Ja aina se yllättää!
Miten voit väittää muuta tuolla iällä, kokematta MITÄÄN!
Varma avioerotapaus, kunhan kaverisi tajuaa, mikä huuhaa olet. Mutta kuten aiemmin on sanottu, ihminen jaksaa näytellä kauemmin kuin rakastaa...

Ps. arki ei ole erimielisyyksiä, joista kehittyy riitoja, koska ei puhuta ajoissa.
Se on arki, kun kuolettavan väsymyksen hetkenä jaksat vielä auttaa puolisoasi selviämään omasta väsymyksestään. Pyytämättä itsellesi mitään. Se kysyy luonnetta, jota sinulla ei ole ainakaan kirjoituksesi perusteella. Ja tosiaan, käypä katsomassa yh-palstalla, siellä väitetään, että helvettiä ei arvaa hetkeäkään ennen kuin se alkaa...ihana mies muuttuu hirviöksi arvaamatta ja lähtee vieraisiin, tai alkaa hakata sinua...sinun pystymättä asiaan mitenkään vaikuttamaan.

maarit kirjoitti:

päiväunesi. Sen huomasin. Elävästä elämästä et tiedä mitään. Joten ystävän neuvo:
Unohda ainakin se naimisiinmeno ja lastenteko, sillä ne tuovat arjen rakkauteen kuin rakkauteen. Ja aina se yllättää!
Miten voit väittää muuta tuolla iällä, kokematta MITÄÄN!
Varma avioerotapaus, kunhan kaverisi tajuaa, mikä huuhaa olet. Mutta kuten aiemmin on sanottu, ihminen jaksaa näytellä kauemmin kuin rakastaa...

Ps. arki ei ole erimielisyyksiä, joista kehittyy riitoja, koska ei puhuta ajoissa.
Se on arki, kun kuolettavan väsymyksen hetkenä jaksat vielä auttaa puolisoasi selviämään omasta väsymyksestään. Pyytämättä itsellesi mitään. Se kysyy luonnetta, jota sinulla ei ole ainakaan kirjoituksesi perusteella. Ja tosiaan, käypä katsomassa yh-palstalla, siellä väitetään, että helvettiä ei arvaa hetkeäkään ennen kuin se alkaa...ihana mies muuttuu hirviöksi arvaamatta ja lähtee vieraisiin, tai alkaa hakata sinua...sinun pystymättä asiaan mitenkään vaikuttamaan.

Ennen kuin aloimme seurustelemaan, en koskaan edes osannut toivoa tällaista suhdetta. Ehkä tämä oli salainen uneni, uni jota en itsekään tiennyt.

Mielestäsi avioliitto tuo arjen rakkauteen. Eikö se arki tule silloinkin, jos eletään toisen kanssa vuosia, jopa vuosikymmeniä, vaikkei sitten naimisissa oltaisikaan? Vai kannatatko kenties sitä, että ollaan yhdessä rakastumisen aika ja erotaan sitten, jotta voidaan kokea rakastumisen huuma jonkun toisen kanssa? Jos tämä on sinun elämäntyylisi, se on sinun asiasi. Minä ja poikaystäväni tahdomme kuitenkin elää vakituisessa parisuhteessa, jossa voimme kumpikin olla sellaisia kuin olemme. On paljon helpompi jakaa iloja ja suruja, kun toinen ymmärtää puolesta sanasta kuin, että koko elämä olisi käytävä uuden kumppanin kanssa aina läpi. Emme myöskään usko sitä, että lasten teko jotenkin vahingoittaisi suhdettamme, sillä olemme molemmat aina toivoneet suurperhettä.

Olemme poikaystäväni kanssa molemmat sitä mieltä, että avioliitto tarkoittaa täydelllistä sitoutumista aviopuolisoonsa koko loppuelämän ajaksi. Olemme yhdessä muistaen tämän ja vaalien rakkauttamme, arjenkin keskellä. Jos mies alkaa käymään vieraissa tai hakkaamaan, kielii se ongelmista parisuhteessa, ei pelkästään miehessä. Olemme täysin vakuuttuneita siitä, että voimme tällaisetkin ongelmat selvittäää puhumalla jo ENNEN kuin niitä tulee ja jos niitä kaikesta huolimatta tulisi, selviäisimme niistä rakkauden ja sitoutumisemme avulla.

Loppuun vielä asia, joka saa sinut varmasti kirjoittamaan vastauskirjeen naiiviudestani. Olemme poikaystäväni kanssa varmoja sitä, että suhteellamme on Jumalan siunaus, jo tapaamisemme oli varmasti ylhäällä suuniteltu.

joopa kirjoitti:

Ennen kuin aloimme seurustelemaan, en koskaan edes osannut toivoa tällaista suhdetta. Ehkä tämä oli salainen uneni, uni jota en itsekään tiennyt.

Mielestäsi avioliitto tuo arjen rakkauteen. Eikö se arki tule silloinkin, jos eletään toisen kanssa vuosia, jopa vuosikymmeniä, vaikkei sitten naimisissa oltaisikaan? Vai kannatatko kenties sitä, että ollaan yhdessä rakastumisen aika ja erotaan sitten, jotta voidaan kokea rakastumisen huuma jonkun toisen kanssa? Jos tämä on sinun elämäntyylisi, se on sinun asiasi. Minä ja poikaystäväni tahdomme kuitenkin elää vakituisessa parisuhteessa, jossa voimme kumpikin olla sellaisia kuin olemme. On paljon helpompi jakaa iloja ja suruja, kun toinen ymmärtää puolesta sanasta kuin, että koko elämä olisi käytävä uuden kumppanin kanssa aina läpi. Emme myöskään usko sitä, että lasten teko jotenkin vahingoittaisi suhdettamme, sillä olemme molemmat aina toivoneet suurperhettä.

Olemme poikaystäväni kanssa molemmat sitä mieltä, että avioliitto tarkoittaa täydelllistä sitoutumista aviopuolisoonsa koko loppuelämän ajaksi. Olemme yhdessä muistaen tämän ja vaalien rakkauttamme, arjenkin keskellä. Jos mies alkaa käymään vieraissa tai hakkaamaan, kielii se ongelmista parisuhteessa, ei pelkästään miehessä. Olemme täysin vakuuttuneita siitä, että voimme tällaisetkin ongelmat selvittäää puhumalla jo ENNEN kuin niitä tulee ja jos niitä kaikesta huolimatta tulisi, selviäisimme niistä rakkauden ja sitoutumisemme avulla.

Loppuun vielä asia, joka saa sinut varmasti kirjoittamaan vastauskirjeen naiiviudestani. Olemme poikaystäväni kanssa varmoja sitä, että suhteellamme on Jumalan siunaus, jo tapaamisemme oli varmasti ylhäällä suuniteltu.

lukemaan tekstejäsi parinkymmenen vuoden kuluttua ja katsotaan kumpi oli oikeessa...
ehkä se naiivisuuskin sitten samalla selviää. Kuin myös se kumpi puhui oikeasta elämästä, kumpi unesta, josta muuten AINA herätään...

maarit kirjoitti:

mun on pakko sanoo näin. Jos seurustelun alkaessa pari on 15 ja 18 v, mitä he tietävät omista toiveistaan ja haluistaan? Ja ainoastaan siihen perustuu onnistunut suhde.
Tämän ikäisenä se "rakkaus" on paljon ihanampi juttu kuin sen kohde konsanaan. Eli ollaan rakastuneita enemmän rakkauteen. Ja sekin on usein vain ihastumista. Sillä epäilen vahvasti 15 vuotiaan kykyä rakastua pysyvästi. Loppuiäksi. Ja vielä enemmän epäilen tämän ikäisen kokemusta elämästä niin, että hän pystyisi valitsemaan itselleen oikean puolison. Eihän tämän ikäinen vielä usein edes tiedä, mikä henestä itsestään tulee isona!!

Ja tässä kohdassa pitäisi järjen äänen olla voimakkain! Ei minkään muun. Sillä kiire ei ole. Miksi olisi? Se naimisiinmeno ei muuta mitään. Ei nykyään edes sukunimeä, jollei halua. Samalla tavalla nousee aurinko ja illalla laskee. Yhtä lailla joka päivä syödään ja juodaan. Se on vain yhden illan ilo, se hääjuhla. Sen jälkeen alkaa ikuinen arki avioliitossa.

Tiedän, että tässä on jonkun mielestä katkeraa tekstiä. Miten vain. Mutta totta ja koettu jokainen sana.

olla vastaamatta..Sanoit, että ei 15 vuotiaana voi tietää omista toiveista ja haluistaan? No miksi niitä ei voi oppia tietämään ja tuntemaan senkin jälkeen kun on alkanut seurustelemaan? Ja tietääkö sitä kukaan suhteen alkuvaiheilla heti, että juuri TÄMÄ on nyt se oikea ja onnellinen suhde? Kirjoituksestasi sai sellaisen kuvan että elämä loppuu sen jälkeen kun seurustelu alkaa..itselläni se ei ainakaan ole niin mennyt. Heti alusta pitäen nimittäin teimme selväksi, että toisiamme emme omista joten molemmat saivat mennä miten halusivat juuri sen vuoksi, että oppii tuntemaan oman itsensä ja sen miksi haluaa tulla. Siinä ns. vapauden rinnalla kulki hyvä ja varma tunne siitä, että sen ihmisen haluaa siinä vierellä olevan.
Ja siitä naimisiin menon kiireestä ja sen jälkeisestä arjen muutoksesta , ei tietenkään se arki siitä muutu, onhan meilläkin jo yhteistä elämää saman katon alla jo yli 3 vuotta.Mutta kannattaako sitä sinun mukaasi mennä sitten naimisiin milloinkaan? Ei se arki muutu silloinkaan vaikka ikää naimisiin mennessä oli se 20, 30 tai 40??

JA vielä lopuksi, yleistämimen ei kovin fiksua ole, tässäkään asiassa. Tiedän itse monta paria, jotka ovat alkaneet seurustelemaan n. 15 vuotiaina ja ovat yhä yli 10 vuoden jälkeen onnellisesti yhdessä. Tiedän myös sellaisia jotka ovat päätyneet eroon.. Mutta jos elämää alkaa pelätä tällä tavalla ja tilastojen vuoksi niin eipä kannata liikkua oman kodin neljän seinän sisältä mihinkään..Mutta siinäkin tulee tilastot vastaan...Kotona tapahtuu eniten tapaturmia...joten ei sekään enää turvallinen paikka ole.

morsmaikku kirjoitti:

olla vastaamatta..Sanoit, että ei 15 vuotiaana voi tietää omista toiveista ja haluistaan? No miksi niitä ei voi oppia tietämään ja tuntemaan senkin jälkeen kun on alkanut seurustelemaan? Ja tietääkö sitä kukaan suhteen alkuvaiheilla heti, että juuri TÄMÄ on nyt se oikea ja onnellinen suhde? Kirjoituksestasi sai sellaisen kuvan että elämä loppuu sen jälkeen kun seurustelu alkaa..itselläni se ei ainakaan ole niin mennyt. Heti alusta pitäen nimittäin teimme selväksi, että toisiamme emme omista joten molemmat saivat mennä miten halusivat juuri sen vuoksi, että oppii tuntemaan oman itsensä ja sen miksi haluaa tulla. Siinä ns. vapauden rinnalla kulki hyvä ja varma tunne siitä, että sen ihmisen haluaa siinä vierellä olevan.
Ja siitä naimisiin menon kiireestä ja sen jälkeisestä arjen muutoksesta , ei tietenkään se arki siitä muutu, onhan meilläkin jo yhteistä elämää saman katon alla jo yli 3 vuotta.Mutta kannattaako sitä sinun mukaasi mennä sitten naimisiin milloinkaan? Ei se arki muutu silloinkaan vaikka ikää naimisiin mennessä oli se 20, 30 tai 40??

JA vielä lopuksi, yleistämimen ei kovin fiksua ole, tässäkään asiassa. Tiedän itse monta paria, jotka ovat alkaneet seurustelemaan n. 15 vuotiaina ja ovat yhä yli 10 vuoden jälkeen onnellisesti yhdessä. Tiedän myös sellaisia jotka ovat päätyneet eroon.. Mutta jos elämää alkaa pelätä tällä tavalla ja tilastojen vuoksi niin eipä kannata liikkua oman kodin neljän seinän sisältä mihinkään..Mutta siinäkin tulee tilastot vastaan...Kotona tapahtuu eniten tapaturmia...joten ei sekään enää turvallinen paikka ole.

yli puolet tänä vuonna solmituista avioliitoista päättyy eroon. Avoliitoista vielä muhkeampi osa.
Tämä on totuus, elä sinä kuvitelmissa!

Ja palataan asiaan parinkymmenen vuoden kuluttua...

minä kirjoitti:

yli puolet tänä vuonna solmituista avioliitoista päättyy eroon. Avoliitoista vielä muhkeampi osa.
Tämä on totuus, elä sinä kuvitelmissa!

Ja palataan asiaan parinkymmenen vuoden kuluttua...

tehkäämme tästä johtopäätös, että kannattaa pysyä yksinäisenä ihmisenä eikä solmia minkään valtakunnan parisuhteita kun kaikki päättyy eroon.

piika kirjoitti:

tehkäämme tästä johtopäätös, että kannattaa pysyä yksinäisenä ihmisenä eikä solmia minkään valtakunnan parisuhteita kun kaikki päättyy eroon.

ihan miten vaan haluat. Mutta älkää lapset viitsikö täällä hehkuttaa suhteistanne, niin kui ne olisivat ikuisia. Sillä sitä ne eivät VÄLTTÄMÄTTÄ olekaan. On tosi, että yli puolet teidänkin solmimistanne avioliitoista päättyy eroon. Eikö ole huikaiseva epäonnistumisprosentti? Mitä nuorempana ja lyhyemmällä seurustelulla, sen varmemmin kuulut eroajien synkkään joukkoon.

Ja ihan oikeasti, kyllähän jossain on oltava vikaa, kun liitot ei kestä! Ja ketä siitä sitten syyttää, kun sen muodostaa tasan kaksi henkilöä, jotka OMIEN mieltymystensä mukaan ovat liiton solmineet? Järjestetyt avioliitotkin kestävät paljon paremmin.

morsian kirjoitti:

ihan miten vaan haluat. Mutta älkää lapset viitsikö täällä hehkuttaa suhteistanne, niin kui ne olisivat ikuisia. Sillä sitä ne eivät VÄLTTÄMÄTTÄ olekaan. On tosi, että yli puolet teidänkin solmimistanne avioliitoista päättyy eroon. Eikö ole huikaiseva epäonnistumisprosentti? Mitä nuorempana ja lyhyemmällä seurustelulla, sen varmemmin kuulut eroajien synkkään joukkoon.

Ja ihan oikeasti, kyllähän jossain on oltava vikaa, kun liitot ei kestä! Ja ketä siitä sitten syyttää, kun sen muodostaa tasan kaksi henkilöä, jotka OMIEN mieltymystensä mukaan ovat liiton solmineet? Järjestetyt avioliitotkin kestävät paljon paremmin.

Mikä teitä morsiamia vaivaa?

Mä en ymmärrä miks on pakko noin nuorena sitoutua, naimisissa tai ei. Onhan se tietenkin ihan hyvä että jotkut tollot naimisiin menee ja lapsia tekee, että saadaan pidettyä Suomi asutettuna ja väkiluku ei tipahda alas..

Mutta silti. Olen 22 vuotias, en seurustele enkä tällä hetkellä välittäisikään sitoa itseäni keneenkään TOISEEN ihmiseen!!!! On paljon kivempaa tehdä asioita kuten itse haluaa, saa toteuttaa omia unelmia ja tehdä itsensä ensin onnelliseksi asioilla joita on aina halunnut tehdä. Uskon ,että vasta sen jälkeen kun olen onnellinen itseni kanssa ja tyytyväinen muutenkin omaan elämääni voin ehkä tehdä jonkun samanlaisen onnelliseksi eikä tarvi tuntea alkuhuuman jälkeen itseään katkeraksi kun on niin paljon luopunut jonkun muun hyväksi.

Siis miksi????? Nuoret ihmiset? En ymmärrä.

anti-morsian kirjoitti:

Mikä teitä morsiamia vaivaa?

Mä en ymmärrä miks on pakko noin nuorena sitoutua, naimisissa tai ei. Onhan se tietenkin ihan hyvä että jotkut tollot naimisiin menee ja lapsia tekee, että saadaan pidettyä Suomi asutettuna ja väkiluku ei tipahda alas..

Mutta silti. Olen 22 vuotias, en seurustele enkä tällä hetkellä välittäisikään sitoa itseäni keneenkään TOISEEN ihmiseen!!!! On paljon kivempaa tehdä asioita kuten itse haluaa, saa toteuttaa omia unelmia ja tehdä itsensä ensin onnelliseksi asioilla joita on aina halunnut tehdä. Uskon ,että vasta sen jälkeen kun olen onnellinen itseni kanssa ja tyytyväinen muutenkin omaan elämääni voin ehkä tehdä jonkun samanlaisen onnelliseksi eikä tarvi tuntea alkuhuuman jälkeen itseään katkeraksi kun on niin paljon luopunut jonkun muun hyväksi.

Siis miksi????? Nuoret ihmiset? En ymmärrä.

kommentti täällä höyrähtäneiden keskellä!

Kiitos siitä, että annat uskoa siihen, ettei maa ole täysin hullujen kansoittama...

Saatamme siis selvitä...

maarit kirjoitti:

mun on pakko sanoo näin. Jos seurustelun alkaessa pari on 15 ja 18 v, mitä he tietävät omista toiveistaan ja haluistaan? Ja ainoastaan siihen perustuu onnistunut suhde.
Tämän ikäisenä se "rakkaus" on paljon ihanampi juttu kuin sen kohde konsanaan. Eli ollaan rakastuneita enemmän rakkauteen. Ja sekin on usein vain ihastumista. Sillä epäilen vahvasti 15 vuotiaan kykyä rakastua pysyvästi. Loppuiäksi. Ja vielä enemmän epäilen tämän ikäisen kokemusta elämästä niin, että hän pystyisi valitsemaan itselleen oikean puolison. Eihän tämän ikäinen vielä usein edes tiedä, mikä henestä itsestään tulee isona!!

Ja tässä kohdassa pitäisi järjen äänen olla voimakkain! Ei minkään muun. Sillä kiire ei ole. Miksi olisi? Se naimisiinmeno ei muuta mitään. Ei nykyään edes sukunimeä, jollei halua. Samalla tavalla nousee aurinko ja illalla laskee. Yhtä lailla joka päivä syödään ja juodaan. Se on vain yhden illan ilo, se hääjuhla. Sen jälkeen alkaa ikuinen arki avioliitossa.

Tiedän, että tässä on jonkun mielestä katkeraa tekstiä. Miten vain. Mutta totta ja koettu jokainen sana.

15 kun aloimme seurustella ja mies 16. 1,5 vuoden seurustelun jälkeen kihlat ja nyt ollaan menossa vihille kun ollaan oltu yhdessä 17 vuotta. Ja kyllä pelottaa vieläkin se naimisiin meno sillä avioliittohan on vakava asia, valathan vannotaan Jumalan edessä!

täällä JO kahden vuoden kuluttua kuin suurempikin tekijä?!?
Tule kuule 20 vuoden kuluttua sanoon sama, sillä VASTA silloin tiedät onnistiko sinua oikeesti avioliitossasi.
Ei päivääkään ennen ole syytä hehkutella.
Nimittäin ihminen jäksaa NÄYTELLÄ huomattavasti kauemmin kuin rakastaa...

vaimo kirjoitti:

täällä JO kahden vuoden kuluttua kuin suurempikin tekijä?!?
Tule kuule 20 vuoden kuluttua sanoon sama, sillä VASTA silloin tiedät onnistiko sinua oikeesti avioliitossasi.
Ei päivääkään ennen ole syytä hehkutella.
Nimittäin ihminen jäksaa NÄYTELLÄ huomattavasti kauemmin kuin rakastaa...

minä 21(just täyttänyt) ja mies 23(myös just täyttänyt). häät nyt heinäkuussa. ja nyt äkkiä joku moraalitäti ennustamaan meidän iän perusteella kauan liittomme kestää.. =)

julius kirjoitti:

minä 21(just täyttänyt) ja mies 23(myös just täyttänyt). häät nyt heinäkuussa. ja nyt äkkiä joku moraalitäti ennustamaan meidän iän perusteella kauan liittomme kestää.. =)

luetun ymmärtämisessä?
Täti puhuu avioliiton kestosta, milloin voi alkaa hehkutella onnistuneen liiton merkiksi!
Olen muuten hänen kanssaan samaa mieltä!

neliapila kirjoitti:

luetun ymmärtämisessä?
Täti puhuu avioliiton kestosta, milloin voi alkaa hehkutella onnistuneen liiton merkiksi!
Olen muuten hänen kanssaan samaa mieltä!

Minä en mene naimisiin koskaan. Kyllä kissa asuinkumppanina aina nalkuttavan vaimon voittaa.

etukäteen miettiä"...just joo! Niin eihän se ole ku avioliitto, joka siinä särkyy. Siihen pääsee helpolla uudelleen, kun jättää taas etukäteen miettimättä...

mahdollisimman SUURTA onnistumisprosenttia avioliitolle, sitä ei kannata solmia hyvin nuorena eikä lyhyen seurustelun jälkeen.
SILLÄ, nuorena ihminen ei tunne itseäänkään, saati sitten toista.
Sama seuraa lyhyen seurustelun jälkeen. Ja kun ne vielä yhdistää...
Miksi siis tyytyä vähempään kuin parhaaseen, kun on kyse niinkin tärkeästä asiasta kuin oman puolison valinnasta?
Yh-palstalla voitte sitten käydä etukäteen lukemassa, miten käy niille, jotka VAIN haluavat naimisiin ja lapsia. Elämässä on muuten monta muutakin tärkeää asiaa. Ja nämä asiat tunnetusti onnistuvat myös "väärien" ihmisten kanssa. Ja väärään on huomattavasti suurempi mahdollisuus törmätä kuin siihen oikeaan.
On monelle käynyt niin, että se ihana oikea onkin osoittautunut oikeaksi HIRVIÖKSI. Tai hänestä on tullut sellainen painostuksen alla.

Tähän, jos jota kuta haittaa kun kakarat solmivat liittoja, olisivatko he niillä "maksajan" paikoilla? Kun tulee ero ja yh jää yhteiskunnan elätiksi, kuka maksaa, kun kokemusta on ainoastaan naimisiinmenosta ja lastenteosta? Sillä ei työelämässä paljon juhlita!

Nainen on muuten hedelmällinen yli 40 vuotiaaksi. Kiire ei siihen ole vielä 20 vuotiaana. Ja ne, joilla on, antavat ihan omanlaisen kuvan itsestään...

Eihän tuossa tapauksessasi ollut oleellinen asia se ikä vaan se seurusteluaika. Kuka tahansa puolen vuoden seurustelun jälkeen avioon hyppäävä tulee mitä todennäköisimmin pettymään katkerasti, oli sitten 17 tai 30.

Missu kirjoitti:

Eihän tuossa tapauksessasi ollut oleellinen asia se ikä vaan se seurusteluaika. Kuka tahansa puolen vuoden seurustelun jälkeen avioon hyppäävä tulee mitä todennäköisimmin pettymään katkerasti, oli sitten 17 tai 30.

seurustelun pituus sitten määrää onnistumisen?
Olen juuri ymmärtänyt, ettei siihen vaikuta mikään, onnistumiseen riittää se, että mennään naimisiin...aina ja kaikissa tapauksissa...

ja nyt on nyt...avioliiton onnistumisprosentti oli 25v sitten PALJON suurempi kuin nyt...

täti kirjoitti:

ja nyt on nyt...avioliiton onnistumisprosentti oli 25v sitten PALJON suurempi kuin nyt...

Että nyt on hieman alempi rima erota. Eli ennen muinoin ei olla erottu vaikka mies hakkaisi tai nainen pettäisi tms. Nyt siitä syystä erotaan. Ja hyvä vaan. Varmaan joskus 100 vuotta sitten kukaan ei ole eronnut. Ja sekö kertoo että suhde on onnistunut kun ei eroa? Varmasti silloin on harrastettu kaikennäköistä väkivaltaa paljon enemmän kuin nyt! Taitaa täti olla vähän katkeroitunut... Kummastuttaa toi onnistunut sana kyllä tossa... Siis voihan olla että monet pitkään loppuun asti naimisisssa mutta ei onnistunut avioliitto silti. Järki hoi!


Painotan siis että avioliitto varmasti toimii jos siihen molemman panostaa! :)

tytär kirjoitti:

Että nyt on hieman alempi rima erota. Eli ennen muinoin ei olla erottu vaikka mies hakkaisi tai nainen pettäisi tms. Nyt siitä syystä erotaan. Ja hyvä vaan. Varmaan joskus 100 vuotta sitten kukaan ei ole eronnut. Ja sekö kertoo että suhde on onnistunut kun ei eroa? Varmasti silloin on harrastettu kaikennäköistä väkivaltaa paljon enemmän kuin nyt! Taitaa täti olla vähän katkeroitunut... Kummastuttaa toi onnistunut sana kyllä tossa... Siis voihan olla että monet pitkään loppuun asti naimisisssa mutta ei onnistunut avioliitto silti. Järki hoi!


Painotan siis että avioliitto varmasti toimii jos siihen molemman panostaa! :)

solmia liitto, josta eroaa? Onko sekin nykyaikana tarkoitus?? Siihenkö te tähtäätte? Siis eroon? Ennen tähdättiin elinikäiseen kumppanuuteen. Vaadittiin itseltä ja kumppanilta muutakin kuin sukupuolivehkeet!
Ennen avioliittoa ei solmittu mielijohteesta. Tai siitä syystä, että ihanaa olla päivä prinsessana! Nämä on niitä nykyajan hömpötyksiä, joihin aina jotkut surkeat lankeavat! Mutta nämä eivät ole OIKEITA syitä mennä naimisiin. Mitä enemmän täytyy hössöttää sen enemmän tulee väkisin mieleen, että epäonnistuminen seuraa. Pääasia kun tuntuu olevan höösäys. Ei parisuhde. Ja tämä on ihan viime vuosikymmenellä alettu kohellus...viisas ei mee vipuun, mutta tyhmälle käy huonommin...

täti kirjoitti:

ja nyt on nyt...avioliiton onnistumisprosentti oli 25v sitten PALJON suurempi kuin nyt...

ei ole ollut ihmisillä rohkeutta erota vaikka avioliitto olisi ollut esimerkiksi väkivaltainen tms. Jos on eronnut niin on joutunut jokaisen silmätikuksi ja viikottaiseksi puheenaiheeksi. Se ei todellakaan kerro siitä että ennen on ollut avioliitot onnistuneita ja nyt ei. Nyt ihmisen uskaltavat lähteä esim . väkivaltaisesta liitosta pois. Vaikka en kiellä sitä, ettälö nykyään ei erottaisi "liian helpolla" koska eroaminen on niin helppoa. Ennen vanhaan ei ole saanut eroa ilman toisen osapuolen lupaa ja on täytynyt olla jokin hyvä SYY minkä on voinut oikeudessa todistaa erolle perusteeksi.
Kyllä tänäkin päivänä on paljon avioliittoja jotka onistuvat, mutta valitettavasti myös niitä jotka epäonnistuvat. Itse en jaksa uskoa siihen, että ihminen voisi koskaan sanoa täysin 100% suhteen alussa että nyt tämä on se oikea..koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Onnekseni viimeisimmät tilastot mitä on tehty kertovat että ALLE puolet viime vuona solmituista avioliitoista ovat päätyneet eroon..