Olen pähkäillyt tätä itse asian ydintä monelta kontilta tarkasteltuna. Selvää on se, mitä asiantuntijat havaitsevat, mielenterveysongelmat, lääkityksen ja yksittäisestä ihmisestä yleensä huolehtimisen pieleen meneminen, mikä lie hyvinkin helppoa nykyoloissa. Sitä ssri:tä en suosittelisi kyllä kenen kohdalla tahansa käytettäväksi ennenkuin selvitetään juurta jaksain, miksi lääkitys aiheutti ajatusten vääristymiä näin voimakkaasti. Antisosiaalinen ajattelutapa tuki tätä käyttäytymistä, joten ongelmakohta on myös sosiaalisessa jäykkyydessä, josta lie puuttunut jonkinlainen perussuomalainen yhteisöllisyyden tunne joka on elintärkeätä ihmiskunnan säilymisen ja yhteenkuuluvuuden tunteen kannalta, elämään perspektiiviä antavana osana. Sitä ei P. Auvisella ollut, se oli pahiten vääristynyttä, koska hän koki olevansa liian erilainen kuin muut. Hänellä ei ollut tukijoita tai myötämielisiä ohjaajia turvallisemmille vesille ajattelutavoissa, esimerkiksi keventävän ajattelutavan keinoin. Hän koki menneiden aikojen sotilasmaisia herruudentunteita uudelleen, joka on epätavallista nykyaikana. Moni hänen tovereinsakin halusi ajatella hurjana vitsinä koko touhun, mutta lääke/sairaus todennäköisesti teki tehtävänsä ja pahensi tilannetta.
Silti on jäänyt vielä jotakin havaitsematta, se pieni mutta tärkeä juttu, jota olen jäänyt miettimään. Parhaiten sitä kuvataan siten kuin on jokin aika sitten televisiosta tullut dokumentti norsuista, jossa kuvattiin nuorten norsunpoikien (urospuolisten) ihmisiä kohtaan tapahtuvasta vihamielisestä käyttäytymistä ilman yhteisöä, jossa olisi heitä vanhempia, ruotuun laittavia tai toimintamalleja antavia urosnorsuja ja jos heiltä oli tapettu emo heidän ollessaan pieniä tai heidät oli muuten erotettu väkivälloin ihmisen toimesta omasta perheestään. Eli ihmisiä kohti hyökkäävät norsut tyypillisesti olivat kokeneet kovan menetyksen emotionaalisella tasolla eivätkä pystyneet käsittelemään tätä koska eivät olleet saaneet mistään "käyttäytymismallia" jota seurata tai "tukea" omassa yhteisössään.
Kas siinäpä on haaste yhteiskunnalle; missä ovat ne viisaat, urhoolliset iäkkäämmät urosnorsut ja miksei emot, jotka laittavat luun kurkkuun lempeän isällisesti mutta äärimmäisen tiukasti pitäen heistä aina huolta omassa yhteisössään, voimantunnossaan oleville nuorille isottelijauroille, joilla on vielä paljon elämästä opittavaa ?
Näillä eväillä asiaa on jo pakko miettiä - laittaen peilin omaan käteen ensinnä ja miettiä, mikä on se oma ideaalinen rooli tässä elämän sosiaalisessa kuviossa.
Silti on jäänyt vielä jotakin havaitsematta, se pieni mutta tärkeä juttu, jota olen jäänyt miettimään. Parhaiten sitä kuvataan siten kuin on jokin aika sitten televisiosta tullut dokumentti norsuista, jossa kuvattiin nuorten norsunpoikien (urospuolisten) ihmisiä kohtaan tapahtuvasta vihamielisestä käyttäytymistä ilman yhteisöä, jossa olisi heitä vanhempia, ruotuun laittavia tai toimintamalleja antavia urosnorsuja ja jos heiltä oli tapettu emo heidän ollessaan pieniä tai heidät oli muuten erotettu väkivälloin ihmisen toimesta omasta perheestään. Eli ihmisiä kohti hyökkäävät norsut tyypillisesti olivat kokeneet kovan menetyksen emotionaalisella tasolla eivätkä pystyneet käsittelemään tätä koska eivät olleet saaneet mistään "käyttäytymismallia" jota seurata tai "tukea" omassa yhteisössään.
Kas siinäpä on haaste yhteiskunnalle; missä ovat ne viisaat, urhoolliset iäkkäämmät urosnorsut ja miksei emot, jotka laittavat luun kurkkuun lempeän isällisesti mutta äärimmäisen tiukasti pitäen heistä aina huolta omassa yhteisössään, voimantunnossaan oleville nuorille isottelijauroille, joilla on vielä paljon elämästä opittavaa ?
Näillä eväillä asiaa on jo pakko miettiä - laittaen peilin omaan käteen ensinnä ja miettiä, mikä on se oma ideaalinen rooli tässä elämän sosiaalisessa kuviossa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.