Mikään ei tunnu enää miltään. Oikeastaan en ole kovin surullinenkaan, mutta en iloinenkaan. Kyllä sitä hetkellisesti saaattaa naurahtaa, mutta en oikeastaan tiedä teenkö sen vain kohteliaisuudesta. Kavereita on muutama, mutta todellisia ystäviä oikeastaan ei. Vapaa-aikanani en ole ollut kavereitten kanssa n. 2-3 vuoteen, ainoastaan koulussa. Enkä oikeastaan edes kaipaa heidän seuraansa... Eivätkä he kai minunkaan, koska kuten sanoin he ovat 'vain' kavereita, eivät ystäviä. Yksin on ihan hyvä olla. Jos sitä voi hyväksi sanoa. Haluaisin tehdä jotain, virkistää mieltä, mutta en tiedä mitä pitäisi tehdä. Oikeastaan en jaksaisi tehdä mitään, ainoastaan olla vaan. Mikään ei toisaalta huvita. Minulla ei ole mitään hajua mitä teen tulevaisuudessa, tai mitä edes haluaisin tehdä. Olen siis nyt 9lk:lla. Oikeastaan mikään ala ei kiinnosta, ei huvita. Edes mikään kouluainekkaan ei enää kiinnosta. Kaikki on oikeastaan samaa harmaata ja tylsää massaa. Hyviä numeroita haluan enää vain periaatteen ja sen takia, että haluan olla muita parempi jossain. Olen kai jonkinlainen perfektionisti. Varmasti muillakin on samanlaisia kokemuksia? Tai jotain neuvoja?
Mikä vaivaa? Masennusko?
joku vaan
7617
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuo on varmaan jo miljoonas valitusvirsi samasta asiasta tällä keskustelupalstalla. En enää jaksa tätä samaa kaavaa: Kerrotaan miten huonolta tuntuu, masentaa, ei oo kavereita jne jne ja sitten muut sanoo että "kyllä se siitä" tai että "mene keskustelemaan psykoloogille" tai muuta vastaavaa.
Itsellänikin on ainakin miljoona ongelmaa (mukaanlukien nuo sinun) mutta minkäs teet? Arkipäivät on samaa tylsää rutiinia josta ei pääse eroon, ei sitten millään! Sanoisin että avain tämän arjen murtamiseen on toiset ihmiset.
Olen myös kyllästynyt tyhmiin ihmisiin, (en kummiskaan läheskään niin paljon kuin Pekka) tuntuu että kaikki nuoret ovat niin tyhmiä!
Voit tuohon vastata vaikka että: "nuorena kuuluukin olla vähän tyhmä" mutta oikeuttaako se kiusaamiseen tai muutenvaan törkeään käytökseen? EI. Sama asia jos minä ryöstäisin kaupan, niin nauraisin vain poliiseille että "mä oon vaa nii vitun tyhmä" enkä saisi minkäänlaista syytettä.
Suosittelisin sinulle (ja kaikille muille masennusta kärsiville) seuraavaa:
Säännöllinen liikunta, terveellinen ruokavalio, masennuslääkitys ja sosiaaliset kontaktit.
Helppohan minun on tässä faktoja kertoa, mutta aloittaminen on raskasta, mutta itsehän pyysit neuvoja.
Ärä kuitenkaan ymmärrä väärin. On hyvä että edes kirjoitat tänne suomi24 sivustolle, enkä ole täällä sinua moittimassa.
Vielä lisäisin että mielestäni on tärkeää ja positiivista erottautua massasta, edes vähän. En ole tähän henkilökohtaisesti kyennyt koska pelkään kokoajan arvostelua ja sitä mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Jos haluaisin kertoa kaikki mitä ajattelen niin siitä tulisi niin suuri kirja ettei se tänne mahtuisi joten lopetan tähän.
Long days and pleasant nights.
sellastahan se on, mutta noi sun avut eli varsinki toi masennuslääkitys, niin itseasiassa se usein vain pahentaa ongelmia. Kyllä se parempi on puhua asioista.
Ja voin sanoa että ihan samanlaista mullakin on. Mutta enpä tiedä kaipaanko kaveria 24/7. Kyllä se riittää mulle että koulussa näkee. Sitähän alkaa kyllästymäänkin jo suuriin porukoihin jos niissä on koko ajan... On mulla 1 tosi hyvä ystävä jolle voi aina puhua kaikesta. En muuta toivokaan...
Mitä vikaa noissa mun "avuissa" oli? Saisit perustella vähän paremmin. Ja miten perustelet että usein masennuslääkitys pahentaa ongelmia?
Kiitoksia vaan noista ohjeista. Mulla on ihan tarkotuskin syödä ja liikkua terveellisesti. Tai siihen ainakin pyrin. Joskus syöminen tosin jää välistä ja joskus taas tulee syötyä kai liikaakin. Eikä aina sitä terveellisintä mahdollista vaihtoehtoa. Eli ihan normaalisti luulen syöväni. Ja koirien kanssa tulee kyllä käytyä lenkillä. Tosin nää samat maisemat tietysti rupee tympäsee niinku kaikki muukin mutta minkäs teet. Joku uusi liikuntaharrastus voisi tehdä hyvää (tai mikä vaan harrastus) mutta en oikein uskalla aloittaa mitään. En oikein tiedä mikä olisi kiva, eikä täällä ole mitenkään hirmuisesti vaihtoehtoja. Ja kaikessa on varmaan jo sellaset insideporukat joihin tälläinen kuin minä ei pääsisi. Kaiken muun mukavan lisäksi minulla on aika huono itsetunto. Minulla on hieman vaikeuksia ihmissuhteissa, koska olen niin ujo. Luokassakaan en ikinä viitsi osallistua muitten keskusteluun, vaikka ehkä haluaisinkin. Kuitenkin joku keksii jotain nälvimisen aihetta. Vähintään tulee joku "Wtf omg osaaks toi puhuu??!" tapanen kommentti. Yleensä puheenaiheet kyllä ovat niin typeriä että ihan ihmettelen mistä nekin repästään. Tai aihe voi olla fiksu mutta mielipiteet jostain. Tosin nyt vähän sivuutin aihetta ja pointtihan oli se että olisi kiva jos uskaltaisin itsekkin kommentoida.
Onneksi on sentään joitain kavereita. Koulussa tuntuu inhottavalta olla yksinään, jotenkin kaikki huomioivat yksinään olevat ja sitten saa kestää ahdistavia tuijotuksia. Mulla ei ole oikeastaan ollut ikinä sellasta ystävää jolle vois kertoa ihan kaikesta. Tuntuu inhottavalta jos toinen tietää jotain... En keksi mitä, mutta jotain mitä en kuollaksenikaan kertoisi kenelle vain. Tai sitten en ole vain tavannut sellaista ihmistä jolle kertoisin. Kuitenkin se joku uskottu möläyttäisi sen jollekin.
No jep, eiköhän tää riitä taas tältä erää.
niitä lääkeittä? Ne vaan pahentaa oloa kaikil tavoil. Lisäks osa lääkkeistä lisää turhautumista ja väkivaltaisia tunteita.
Niin... kun muitten ihmistenkin sanomiset on monesti ihan tylsiä sun mielestä. Miksi sitten sun sanomiset pitäisi olla jotenkin hyviä ja oikeita, että uskaltaisit suusi avata. Eikö ole ihan helpottavaa, että ei tarvitse olla mitään "hyviä mielipiteitä" asioista, vaan kaikki hetkessä mieleen tulleet asiatkin voi olla ihan sanomisen arvoisia, että voisi suun avata. Kyllähän koko ajan kaikki sanoo kaikenlaista ja sitten suurin osa kaikkien kommenteista voidaan ohittaa kummemmin huomioimatta ja se on tavallista. Miten edes voi jakaa, mitkä ovat hyviä sanomisia, eivätkö vähän kaikki ole sellaisia. Koska jos kaveriporukassa jutellaan, niin ei siinä ole mitään rajoituksia, niinkuin jossain ryhmätyössä, missä todella pitäisi jostain tietystä asiasta sanoa eteenpäin vieviä mielipiteitä.
Tietenkin yksinään olevat huomaa, koska siinä ei ole suurta porukkaa ympärillä jakamassa huomiota, joilloin yhden kohdalle ei paljoa huomiota tule. Eikös vähän kaikki ujot pelkää, että apua, ne näkee minut tällaisena. Eikä sellaisena kuin ne haluaisi kuvitelmissaan olla. Mitä jos muut saisikin nähdä ne ujot ujoina, eikä se olisikaan mikään paha juttu. Miksi sen pitäisi olla paha asia? ... koska silloin ujo tuntee, että muut eivät näe hänen hyviä puoliaan, eivätkä siksi osaa arvostaa ja pitää hänestä. Mutta ne muut ei näe kyllä niitä ujon ihmisen huonoja puoliakaan...
Se vaara on, että jos avaa suunsa ja puhuu enemmän, niin silloin ihmiset voivatkin saada tietoon susta kaikenlaista ja oppii vähän tuntemaan, millaisia puolia sussa on ja millaisia ajatuksia. Myös huonoja asioita, tietenkin. Ja sehän on pelottavaa, että kun ne ihmiset näkee sitten huonojakin asioita sussa tai niitä mitä itse pidät huonoina etkä haluaisi niitä näyttää. Tai että jos ne näkeekin enemmän huonoa kuin hyvää. Mutta se on kyllä ainoa mahdollisuus nähdä niitä mukaviakin asioita sinussa. Tai yleensäkin oppia tuntemaan sua.
Miten onkaan turvallisempaa olla vain tuntematon kaikille, eikä paljastaa asioita itsestään, koska silloin ei tarvitse niin kohdata niitä toisten ajatuksia sinusta. Se tuntematon voi olla vaikka koko elämänsä, mutta ehkä se lopulta käy vain ahdistavaksi itselle. Se toinen vaihtoehto on sitten itselle paljon rankempi, mutta saattaakin sitten johtaa vapaampaan elämään sitten myöhemmin. Silloin joutuu asettaa itsensä altiiksi muille, siihen tahtiin, kun itse pystyy ja jaksaa. Mutta ehkä myöhemmin huomata, miten se oma arvostus ja ajatukset painaakin paljon enemmän, kuin jonkun muun. Ehkäpä samaan aikaan voi hakea myös juttelu apua jostain sopivasta paikasta ja kertoa niistä koko ajan nenän eteen tulevista vaikeista asioista ja siitä, kun niistä on niin rankkaa selvitä.
Ehkä siinä ei kuolekaan, ehkä vaan pitää kohdata vaikeita asioita elää välillä ihan kakkaa elämää. Ehkä aina voi olla joku pieni keino, vaikka tilanne olisi lähes toivoton. Ehkä niihin pelottaviin aika tuntemattomiin vaikeuksiin pitää vain itsensä tiputtaa ja sitten joskus huomata, etteivät ne enää olekaan niitä niin pelottavia ja niistä löytyi jopa neutraalia tai hyvääkin. Vaikka niissä ei ennen näkynyt muuta kuin mustaa ja harmaata. Ainakin silloin saa ajatella, että minä yritän ja olen yrittänyt vielä enemmän jo kauan ja on tässä jotain muutoksiakin tapahtunut. Voiko koskaan onnellinen, jos vain vetäytyy kaikesta syrjään.
Juu, mutta olisi kiva kuulla lisää sun jotain ajatuksia, liitty ne sitten näihin mun sepustuksiin tai ei. Mitä oot miettinyt viimeaikoina vaikka.
Masennuslääkkeiden tarkoitus ei ole tehdä oloa huonommaksi. Jos sinun tai läheistesi kohdalla näin on käynyt, joko lääke on ollut tuolle yksilölle sopimatonta, kyse on ollut epätoivottavista sivuvaikutuksista, annostus on ollut väärä tai jotain muuta vastaavaa. Oikein määrättynä, käytettynä ja annosteltuna masennuslääkkeet kohentavat mielialaa. Daa hei.
Totta tosin on se, että keskusteluapua on henkisissä solmuissa erittäin pätevä apu, joskin joskus on tarpeellista saada aivojen kemiallinen tasapaino normalisoitua (masennuksessa se voi heitellä), jotta terapiasta olisi jotain apuakin.