Tälläkin hetkellä palstalla on useita viestejä jotka sivuavat sitä miten asioita "lasketaan".
Kun puhutaan jostain ilmiöstä ja sen esiintyvyydestä vl:ssa. Vl on tapana laskea se niin että lasketaan vain ne jotka ovat virallisesti vl sisällä. Tämä luku voi olla huomattavasti pienempi kuin luku "todellisuudessa" on.
Minä tuolla tarkoitan. Esimerkiski tämä - vain pieni osa äideistä voi pahoin -> ehkä osittain totta mutta kuinka moni äiti lähtee vl tuon pahoinvonin takia. (Koska muita vaihoehtoja ei ihmisen ja yhteisön mielestä ole)
Tai jos joku tekee jotain yleisestikin pahkesuttavaa jopa rikollista tekijä ei ole vl. Koska vl ei voi tehdä noin.
Mitä negatiivisemmasta asiasta on kyse sitä todennäköisemmin "pahennuksen" aiheuttaja lasketaan vl ulos kuuluvaksi.
Ja myös päinvastoin. Mikä tahansa positiivinen lieveilmiö kaikki vl vähänkin sivuavat lasketaan plussaksi.
Kyse siis ei ole mistään yksitäisestä asiasta vaan siitä tavasta jolla asioita halutaan tarkoituksellisesti kaunistella.
Ajatelisin että tälläiset ajatelumallit ja laskutavat vääristävät totuutta. Ikäänkuin ajallinen yhteisö voisi olla puhdas ilmiöiltä.
Korkeintaan ollaan valmiita myöntämään että tapaukset ovat valitettavia yksitäistapauksia. Entä ne joita ei laskettu?
Tämä ilmiö kuitenkin on silmiinpistävä ja toistuu asioista ja tilanteista toiseen. Mihin tällä pyristään? Kielteisten asioiten nollaamiseen vai johonkin muuhun? Jos ilmiö ei ole laaja se ei ole vakava? Sitä ei tarvitse käsitellä?
Kun puhutaan jostain ilmiöstä ja sen esiintyvyydestä vl:ssa. Vl on tapana laskea se niin että lasketaan vain ne jotka ovat virallisesti vl sisällä. Tämä luku voi olla huomattavasti pienempi kuin luku "todellisuudessa" on.
Minä tuolla tarkoitan. Esimerkiski tämä - vain pieni osa äideistä voi pahoin -> ehkä osittain totta mutta kuinka moni äiti lähtee vl tuon pahoinvonin takia. (Koska muita vaihoehtoja ei ihmisen ja yhteisön mielestä ole)
Tai jos joku tekee jotain yleisestikin pahkesuttavaa jopa rikollista tekijä ei ole vl. Koska vl ei voi tehdä noin.
Mitä negatiivisemmasta asiasta on kyse sitä todennäköisemmin "pahennuksen" aiheuttaja lasketaan vl ulos kuuluvaksi.
Ja myös päinvastoin. Mikä tahansa positiivinen lieveilmiö kaikki vl vähänkin sivuavat lasketaan plussaksi.
Kyse siis ei ole mistään yksitäisestä asiasta vaan siitä tavasta jolla asioita halutaan tarkoituksellisesti kaunistella.
Ajatelisin että tälläiset ajatelumallit ja laskutavat vääristävät totuutta. Ikäänkuin ajallinen yhteisö voisi olla puhdas ilmiöiltä.
Korkeintaan ollaan valmiita myöntämään että tapaukset ovat valitettavia yksitäistapauksia. Entä ne joita ei laskettu?
Tämä ilmiö kuitenkin on silmiinpistävä ja toistuu asioista ja tilanteista toiseen. Mihin tällä pyristään? Kielteisten asioiten nollaamiseen vai johonkin muuhun? Jos ilmiö ei ole laaja se ei ole vakava? Sitä ei tarvitse käsitellä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ainakin hoitokokousvuosien kunnianloukkausrikosten tekijät ovat itse pahennuksen aiheuttajia yhteisön sisällä. Loukkaukset, joista ns. muualla olisi saanut tuomion, ollaan peittämässä vilpillisin perustein. Yhteisön jatkuvasti esilläpitämä ja kuuluttama anteeksiantamus ikäänkuin suojelee väärintekijää ja antaa mahdollisuuden hakea porsaanreikiä päästäkseen henkilökohtaisesta asioiden selvittämisvastuusta. Liikeen sisällä juuri nämä yrittävät hakea julkista glooriaa.
"Tai jos joku tekee jotain yleisestikin pahkesuttavaa jopa rikollista tekijä ei ole vl. Koska vl ei voi tehdä noin.
Mitä negatiivisemmasta asiasta on kyse sitä todennäköisemmin "pahennuksen" aiheuttaja lasketaan vl ulos kuuluvaksi."
se vl-yhteisön "viesti", että on väärin perätä oikeuksiaan esim. käräjäoikeudessa, mikäli väärintekijä ei muuten suostu korjaamaan tekojaan. Uhri ikäänkuin lyödään lyttyyn. Uhri saa kärsiä seuraukset ja uhri vielä pakotetaan vaikenemaan uskonnon varjolla. Asiasta ei saa puhua. Väärintekijästä tulee sankari.
Vastikään on ilmestynyt Seppo LOhen teos: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat.
Kirja käsittelee 1870-luvulta 1900-luvun alkuun kestänyttä prosessia, jossa yhtenäinen lestadiolaisuus jakaantui vanhoillislestadiolaisuudeksi, esikoislestadiolaisuudeksi ja uusheräykseksi. Taustatekijöitä näille tapahtumille löytyy jo 1800-luvun puolivälistä.
Teos osoittaa myös, että pikkuesikoisuuden erkaantumiseen 1930-luvun alussa johtanut prosessi käynnistyi sekä Amerikassa että Phjoismaissa jo 1800-luvun lopulla.
Sen etenemistä seurataan vuosisadan vaihteen hajaannusten rainnalla.
Kirja tarkastelee kutakin hajaannusprosessia omana kokonaisuutenaan. Tämän ansiosta monimutkaiset tapahtumasarjat hahmottuvat lukijalle ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi.
Seppo Lohen tutkimus tuo paljon uutta tietoa lestadiolaisuuden hajaannuksista ja osoittaa monia aiempia käsityksiä yksipuolisiksi tai paikkansa pitämättömiksi. Suosittelen sen lukemista kaikill teille, jotka täällä etsitte vastauksia hoitokokouskysymykjsiin.
Täältäå selviää kristillisyytemme vaiheet ja opilliset käsitykset.